RAEVAARA

Ismo Jokinen

VERKKO TÄYTTYY valeuutisista, poliitikot kiistävät tutkimustuloksia ja rokotevastaisuus leviää. Vaikka totuus ei koskaan ole ollut kaikkien suosiossa, totuudenjälkeisestä ajasta on toki tällä hetkellä näkyvissä monenlaisia merkkejä. Totuudenjälkeisessä ajassa on pitkälti kyse poliittisesta populismista ja sen suhteesta tieteelliseen tietoon. Kun populismi jyllää, tiede joutuu ahtaalle. Vastakkainasettelua korostavassa keskustelussa tutkimustieto ja tieteentekijät joutuvat yllättäviin ja arvaamattomiin rooleihin.

Populismi-termiä käytetään monesti huolimattomasti. Tiedonnälkäisten kannattaa lukea vaikkapa viestinnän professori Juha Herkmanin tuore kirja ”Populismin aika” (Vastapaino, 2019).

Populistinen poliitikko tai puolue voi kyseenalaistaa vuorotellen kaikki tutkimustietoon liittyvät tasot: yksittäiset tutkijat, paradigmat, yliopistot, tutkimuslaitokset, oppiaineet, tieteenalat, rahoituksen, valtion tuen ja tekemisen tavat. Populistisessa puheessa tutkimustieto esitetään elitistisenä, muutosvastarintaisena, pelottelevana, arjesta ja kansasta vieraantuneelta sekä ”terveen järjen” vastaisena, tai se saatetaan rinnastaa lobbaamiseen.

Yksittäisen populistisen liikkeen tai poliitikon suhtautuminen tutkimustietoon näyttää monesti täysin sattumanvaraiselta. Miksi esimerkiksi ilmastonmuutostieto joutuu niin usein populistin hampaisiin? Miksi perussuomalaiset hyökkäsi aikoinaan kummallisin argumentein tuulivoimaa vastaan? Miksi monessa maassa populistisen puolueen suosio linkittyy rokotevastaisuuteen? Entä miksi Unkarin populistijohtajat vihaavat sukupuolentutkimusta?

Olennaista populismin ja tieteen suhteen ymmärtämisessä on populismin ydin: populismi on eliitinvastaisuutta. Populistisessa retoriikassa kansa jaetaan kahtia turmeltuneeseen eliittiin ja rehelliseen, todelliseen kansaan. Vastakkainasettelua näiden kahden (kuvitteellisen) ryhmän välille luodaan nostamalla tikunnokkaan asioita, jotka ovat ikään kuin eliitin symboleita, heidän hallussaan.

Populistisessa retoriikassa tieteen ja tutkimuksen voi ajatella olevan eliitin hallussa. Perussuomalaiset on myös valinnut ”turmeltuneen eliitin” yhdeksi osaksi ”vihervasemmistolaiset”, ja siksi perussuomalaisten edustajat hyökkäävät muun muassa ilmastonmuutostietoa, tuulivoimaa tai ylipäätään luonnonsuojelua vastaan.

Jossain toisenlaisessa lähtötilanteessa asia voisi olla toisin: yhtä hyvin olisi mahdollista, että puolustaessaan suomalaisuutta perussuomalaiset haluaisivat puolustaa myös ”perinteistä suomalaista luontoa”, sitä kansallismaisemaa, joka näkyy vaikkapa Gallen-Kallelan tauluissa, ja jota toisenlaisen lähtötilanteen ”turmeltunut eliitti” väheksyisi.

Unkarissa Fidesz-puolue hyökkää sukupuolentutkimusta vastaan, koska siinä tiivistyy moni ”turmeltuneen eliitin” ominaisuus: tiede, humanistinen tutkimus, korkeakoulutus, naisten parantunut asema, feminismi, ydinperheen hajoaminen. Fidesz ei siis ole huolissaan tieteen laadusta, vaan motiivina on samanlainen vastakkainasettelun vahvistaminen kuin muussakin puolueen toiminnassa.

Vaikka tällä hetkellä populismista puhutaan erityisesti uuspopulististen, maahanmuuttovastaisten eurooppalaispuolueiden kautta, populismilla on vankka ja laaja historia takanaan. Latinalaisessa Amerikassa populismi on kiinteä osa politiikan maailmaa, ja teollistumisen aikakaudella länsimaissa suuri rooli oli ”agraaripopulismilla”, vastaiskulla sille, että ihmiset muuttivat kaupunkeihin ja joutuivat omaksumaan uudenlaisen elämäntavan.

Populismia voi pitää demokratian sivutuotteena. Demokraattinen yhteiskunta antaa populismille mahdollisuuden, ja siksi sen kanssa pitää elää. Toisaalta populismiin liittyy monia hyviä ilmiöitä: se esimerkiksi antaa poliittisen toimijan identiteetin ihmisille, jotka ovat aiemmin kokeneet jäävänsä täysin politiikan ulkopuolelle.

Demokratian kestävyys mitataan sillä, mitä tapahtuu, kun populistinen liike pääsee valtaan. Jos valtaannousu johtaa totalitaristisiin tapahtumiin, perusta ei ollut kunnossa.

Populismin läsnäolo mittaa myös tieteen kestävyyttä. Esimerkiksi yliopistoille pitää luoda sellaiset rakenteet, etteivät populistijohtajat ala valtaa saadessaan sanella, mitä niissä saadaan tutkia tai opettaa.