Matala Teuvo

”En edelleenkään katso yksin kauhuelokuvia.”

PUTKAHDIN IHMETTELEMÄÄN maailmankaikkeutta syksyllä 1971 isäni ja äitini yhteistyön ansiosta. Sain varttua Simojoen rannalla olevalla maatilalla Lapissa, jossa mielikuvitukselle oli tilaa myös kirjaimellisesti. Lapsuuden mieliharrastuksistani tulee aina mieleen se, kun keräännyimme kesäpäivisin pimeään aittaan ja pelottelimme toisemme hulluuden partaalle. Muistan olleeni niin hyvä kauhutarinoiden keksimisessä ja kertomisessa, että kammoksuin itse eniten omia juttujani. Tuostako lienee virinnyt luonnollinen rakkauteni eskapismiin? Olenhan edelleenkin esim. penkkiurheilun suurkuluttaja. Eräänlaista lomaa todellisuudestahan sekin on.

Varhaisteiniyden hujakoilla kiinnostukseni kaikkeen yliluonnolliseen ja mystiseen muuttui näiden asioiden jopa jonkinlaiseksi tutkimiseksi. Ahmin kaikki Erich von Dänikenin teokset ja kun Simon kunnankirjastosta loppui parapsykologiaa ja ufoja käsittelevä lainattava, niin jopa tilasin itse ja ostin kyseistä kirjallisuutta ja materiaalia.

Oli mistä tahansa selittämättömästä ja yliluonnollisesta kyse, niin se kiinnosti minua. Ja kun joku asian minulle järjellä selitti, en kokenut huojennusta tai ahaa-elämystä, vaan enemminkin närkästystä. Järkeilijät olivat yliluonnollisuskossani jonkinlaisia kerettiläisiä – ilonpilaajia ainakin!

Järjen vatupassini oli hajalla pitkälle aikuiseksi asti. Kallistuin aina vähänkään epäselvien tapahtumien puinnissa automaattisesti siihen suuntaan, että koska asia on selittämätön, se on yliluonnollinen. Tämä oli mielestäni suora todiste siitä, että on olemassa menninkäisiä ja kaiken maailman kummitusaaveita.

AIVOJA TUKKIVA USKONISTUKKA

OLEN AINA OLLUT KIINNOSTUNUT TIETEESTÄ. Toive yliluonnollisen olemassaolemisesta ja innostus tieteeseen pystyivät jotenkin kulkemaan rinta rinnan, mutta eivät tietenkään loputtomiin. Jossain vaiheessa huomasin, kuinka rentouttavaa oli ottaa niskalenkki ”luotettavasta lähteestä” tai ”rehelliseltä parhaalta kaverilta” kuullusta kummitusjutusta ihan arkisella johdonmukaisuudella.

Samoihin aikoihin tajusin ehkä kaikista tärkeimmän asian: todellisuus ja elämä kaikessa monimuotoisuudessaan on paljon mielenkiintoisempaa kuin keksitty epätodellisuus! Jotkut selkeästi järjenvastaiset ja epäloogiset ajatusmallit jäivät kuitenkin lymyilemään mieleni sopukoihin. Näistä ykkösenä oli tietysti kristinusko.

Ala-asteen opettajani sanoi uskomisen olevan vapaaehtoinen asia. ”Jokainen uskoo, jos haluaa.” Hän kertoi asian niin painokkaasti, että muistan sen vielä 40 vuoden jälkeenkin. Kiitos rouva opettajalle siitä. Mutta muistan myös, kun puhuttiin helvetistä. Ja mitäpä miettii nassikka, kun sille ensin sanotaan, että ”usko jos haluat” ja sen jälkeen asiaa opetetaan vuosikausia jonkinlaisena totuutena?

Vasta pitkästi aikuisiällä pääsin eroon tuosta aivojani tukkivasta ja härnäävästä uskonistukasta. Ja olin jopa vihainen koko opetuslaitoksellemme ja kirkolle leipäpappeineen. Miksei koulussa käynyt edes vierailemassa yhtään ateistia? Ilmeisesti se olisi ollut rienausta.

Toki olen yrittänyt lukea Raamattua useaankin kertaan ihan yleissivistävässä mielessä. Mutta en koskaan ole päässyt kovinkaan pitkälle, koska se on niin tylsä, verinen ja sekava opus. Ihan kuin sitä ei olisikaan kirjoittanut jumala vaan tuhansia vuosia sitten aavikolla eläneet suhteellisen primitiiviset huru-ukkelit!

En tiedä onko kukaan koskaan tullut uskoon niin, että on alkanut selailla Raamattua ja innostunut sen sanomasta. Kyllä lastenkin päihin päntätyt uskonasiat ovat hyvin pitkälle vietyjä tulkintoja varsinaisista kirjoituksista ja niiden kopioiden kopioista.

HUMPUUKIA ARKEEN

MIKSI sanan ”ateisti” pitää kuulostaa niin negatiiviselta? Totuudenvastustajille pitäisi keksiä yhtä kielteinen ja yleisessä käytössä olevan sana. Tai sitten totuudessa tallaavilla pitäisi olla jokin neutraalimpi nimitys. Lisäksi jotkut jopa jankuttavat, että ateismi on uskonto, vaikka se ei juuri nimenomaan ole sitä. Se on elämäntapa ja ajatusmalli, jossa uskonnolla ei ole merkitystä.

Ateistin kutsuminen ”tavallaan” uskovaiseksi on sama kuin väittäisi, että me olemme kaikki ”tavallaan” ampumahiihtäjiä. Kaikilla vaan ei ole suksia jalassa ja kivääriä selässä.

Mikä on elämän tarkoitus? Siinäpä hullunkurinen kysymys. Onko sellainen oltava? Mikä on vuorten tarkoitus? Ikään kuin vuoret olisivat syntyneet varta vasten palvelemaan jotakin tarkoitusta. Me kyllä tiedämme, miten ne ovat muotoutuneet ja mikä on niiden merkitys ny-