RAEVAARA

VOI OLLA, että tämä kolumni ehti vanheta jo ennen julkaisuaan. Ajanhetki on nimittäin täynnä arvaamattomuutta; tilanteet voivat muuttua äkillisesti mihin tahansa suuntaan. Tätä kirjoittaessani helmikuun lopulla näyttää kuitenkin siltä, että koronakriisi on nopeasti vaihtumassa toiseen valtavaan kriisiin, sotaan Euroopassa.

Viimeiset kaksi vuotta ovat kuluneet tiedon ja näennäistiedon vastakkainasettelun kiehuvaksi kuumentamassa kattilassa. Tieto – ja erityisesti tieteellinen tieto – on ollut koronapandemiassa monella tapaa avainasemassa. Sen perusteella on esimerkiksi tehty poliittisia päätöksiä ja saatu aikaan rokotteita. Mutta yhtä lailla tärkeää on ollut ihmisten suhde tietoon: kenen tarjoamaan informaatioon luotetaan ja kuinka paljon omaa käyttäytymistä perustetaan tiedolle.

Osa koronapandemiaan liittyneestä disinformaatiosta, vaikkapa rokotteisiin liittyvästä, oli arvattavissa etukäteen. On kuitenkin myös paljon sellaista, mitä ei olisi kaksi vuotta sitten pystynyt ennustamaan. Maskikeskustelu? Kuka olisi arvannut, millainen soppa siitäkin saadaan aikaan.

Liikkeellä on myös ollut koko informaation kirjo aina moneen kertaan varmistetusta tutkimustiedosta hämmentävän sakeaan humpuukiin. Sille välille mahtuu paljon: epäselvää tietoa, huonosti hankittua tietoa, vanhentunutta tietoa, tahattomia väärinymmärryksiä, vääristävää yksinkertaistamista, valeita ja vaikka mitä.

Viimeistään nyt pandemian myötä jokainen on joutunut tottumaan siihen, että asiantuntijat eivät todellakaan ole aina yksimielisiä. Tutkimustiedolla voi perustella keskenään hyvinkin erilaisia toimenpiteitä.

Ajattelen, että tämä seikka voi olla lopulta hyväksi tieteen yhteiskunnalliselle ymmärrykselle. Kun päätöksiä tehdään, niitä tehdään aina arvoihin perustuen, ja tämä seikka on nyt tullut väännettyä rautalangasta. Tiedosta itsestään voi vain harvoin johtaa suoraan sen, kuinka meidän pitäisi toimia.

Kun kriisi on nyt vaihtumassa lennosta toiseen, suhteemme informaatioon joutuu jälleen koetukselle. Sota se vasta dis- ja misinformaatiota synnyttääkin. Informaatiosodassa eivät liioin ole vastakkain vain ne valtiot, jotka sotaa konkreettisesti käyvät, vaan käytännössä me kaikki, jotka elämme joukkoviestinten ja internetin äärellä. Sotaa käydään ihmisten mielissä. Erilaiset toimijat haluavat levittää epävarmuutta, epäluottamusta, viholliskuvia ja vastakkainasetteluita.

Kun Yhdysvalloissa käytiin vuonna 2016 presidentinvaaleja, erityisesti Venäjältä käsin toimivat trollitehtaat syytivät sosiaaliseen mediaan sisältöjä, joiden tarkoitus oli paitsi vähentää Hillary Clintonin kannatusta, myös levittää yleistä yhteiskunnallista epävarmuutta.

Levitetty informaatio ei näyttänyt sinänsä puhtaan poliittiselta, vaan sisälsi paljon muun muassa rokotuksiin liittyviä väitteitä. Niiden tarkoitus oli vahvistaa vastakkainasetteluja Yhdysvaltain väestössä luomalla esimerkiksi epäilyksiä siitä, että valkoihoiset saisivat parempia rokotteita kuin muut väestöryhmät.

Viimeistään koronapandemiaa seuranneen ”infodemian” myötä on tullut selväksi, että kaikki tieto on käännettävissä poliittiseksi eikä ole mitään yhteiskunnan osa-aluetta, jolla ei olisi mahdollista syntyä repiviä vastakkainasetteluja. Kriisitilanteissa ihmiset myös ovat jo valmiiksi pelokkaita ja ahdistuneita, mikä tekee disinformaation levittäjien työstä normaalia helpompaa.

Eipä tässä muuta kuin kohti kevättä ja kohti uutta kriisiä! Skeptiselle ajattelulle on (valitettavasti) jatkossakin paljon käyttöä. Luotettavalla tiedolla on valtavasti vihollisia.