Minä, skeptikko

”On yksi asia, jolla jokainen voi tehdä itsestään paremman skeptikon.”

OLEN VESA MARTTI OLAVI LUCIFER LINJA-AHO, 40-vuotias sähkötekniikan ja elektroniikan diplomi-insinööri. Lucifer? Kyllä! Kirjauduin viime vuonna maistraatin palveluun vaihtaakseni etunimeni muodosta Martti Vesa Olavi muotoon Vesa Martti Olavi. Se, että ensimmäinen juridinen nimeni ei ole kutsumanimi, aiheutti joskus tönkköjä tilanteita esimerkiksi terveydenhuollossa, kun sisään huudeltiin Marttia eikä Vesaa. Järjestelmässä huomasin, että tuoreen lakimuutoksen johdosta etunimiä saa olla nykyään peräti neljä. Pakkohan siihen oli Luciferia kokeilla – ihan piruuttaan. Olin joskus lukenut, että se ei kelpaa nimeksi, mutta halusin kokeilla kepillä jäätä.

Nimi jäi ensin maistraatin (nykyisen DVV:n) automaattifiltterin haaviin, ja postissa tuli sitten hylkäävä päätös. Valitin siitä ensin DVV:lle ja sitten hallinto-oikeuteen osittain harrastusmielessä, osittain periaatteen vuoksi, uskonnonvapauden puolesta. Ja läpihän se meni.

Tarkoitus ei ollut tehdä asiasta numeroa, mutta Edilex-uutispalvelu uutisoi päätöksen ensin nimettömänä, minkä jälkeen kolme toimittajaa soitteli perään. Tämä oli opettavainen kokemus: kaikkia kiinnostivat ihan eri asiat, ja syntyi kolme erilaista juttua täysin samasta aiheesta.

JOKAPAIKANSÄÄTÄJÄ

VALMISTUIN Teknillisestä korkeakoulusta Espoon Otaniemessä 2006. Pääaineeksi valitsin sähkömagnetiikan ja piiriteorian sillä perusteella, että se oli kaikista epäsuosituin pääaine: siitä valmistui keskimäärin yksi diplomityö vuodessa. Olin siis hipsteri jo ennen kuin koko termiä käytettiin. Pidin myös siitä, että ko. pääaineessa opitut asiat ovat voimassa vielä silloinkin, kun jään eläkkeelle.

Olen ollut työelämässä 14-vuotiaasta asti sekalaisissa kesätöissä rautatiemuseon museovahdista puolustusvoimien elektroniikkakorjaamon asentajaan. 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen kului TKK:n leivissä monenlaisissa opetus- ja tutkimustehtävissä. 2010-luvun taitteessa työskentelin vähän aikaa Talentumilla toimittajana, josta siirryin Metropolia-ammattikorkeakoulun lehtoriksi. 2020 siirryin standardointijärjestö SESKOn ryhmä- ja viestintäpäälliköksi, ja elokuussa 2021 aloitin vapaana sähköturvallisuusalan konsulttina ja tietokirjailijana. Toistaiseksi ei ole kaduttanut – nyt saan tehdä niitä töitä, mitä haluan ja silloin, kun haluan.

Harrastukseni ovat melko tyypillisiä nörttiharrastuksia kuten lukeminen, kirjoittaminen ja työn alla oleva väitöskirja ”Electrical Safety of Emerging Technologies”. Saa nähdä, tuleeko se valmiiksi, toivottavasti. Vertaisarvioituja artikkeleita projektissa on syntynyt kaksi, konferenssipapereita samoin kaksi.

Olen luonteeltani jokapaikansäätäjä – paremmalla keskittymiskyvyllä varustetut ikätoverit ovat olleet tohtoreita ajat sitten, muutama on jo professorinakin.

TIETOVUODON UHRI

NYKYÄÄN MINULLE KUULUU oikein hyvää. Mielenterveysongelmat, joista kerroin taannoin Helsingin Sanomien henkilöjutussa, on käytännössä selätetty. Pystyn elämään normaalia elämää ilman lääkitystä ja terapiaa. Huvittava jälkinäytös mielenterveysongelmista tuli, kun huomasin olevani Vastaamon tietovuodon uhri. Huojentava tieto oli, että vuotaneissa tiedoissa ei ollut mitään, mitä en olisi jo Facebookissa kaikelle kansalle toitottanut – eli jotain hyötyä ylilyövästä avoimuudestakin. Vaikka itse pääsin kuin koira veräjästä, kokonaisuutena tapaus oli kammottava – osa uhreista, joilla oli paljon arkaluontoisempaa tietoa kirjattuna, joutui vaihtamaan nimeään.

Koko episodin julkisessa keskustelussa pallo pyöri liikaa tekniikan ja hakkereiden ympärillä, vaikka koko tapauksen suurin moka – mitenkään amatöörimäistä koodausta vähättelemättä – oli se, että tietojärjestelmään oli kirjattu tietoja, joita sinne ei pitäisi missään nimessä kirjata: esimerkiksi syrjähyppykumppaneita etunimen tarkkuudella tai muuten tunnistettavasti (kuten lapsen korisvalmentaja). Sitä ei sentään kirjattu, mihin reikään toimitus oli tapahtunut.

Tekninen tietoturva ja sen auditointi on toteutettavissa ammattimaisissa käsissä, mutta en ole vieläkään vakuuttunut siitä, kuinka varmistetaan, että tietoihin ei kirjata mitä sattuu. Pistokokeilla? Kuka ne tekee ja mahdollistaako lainsäädäntö edes moista, koska potilastiedot ovat salaisia?

USKOSTA LUOPUNUT

SYNNYIN RAISIOSSA. Kasvoin Jokioisilla melko epätyypillisessä perheessä: isäni oli vuonna 1920 syntynyt sotaveteraani, äitini häntä 28 vuotta nuorempi biologi. Isä ei puhunut uskonasioista koskaan, äiti oli luterilainen änkyräsiiven kristitty ja Leo Meller -fani. Pystyin kuitenkin elämään kutakuinkin normaalin 1990-lukulaiselle tyypillisen nuoruuden kotibileineen ja ryyppyreissuineen.

Kasvatukseni takia uskoin Jumalaan koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Nuorena pyrin olemaan ajattelematta asiaa, mutta armeijassa ”tulin uskoon” uudestaan. Hyvä puoli tässä oli se, että opinnot saivat uutta vauhtia, kun lopetin viinan kanssa läträämisen. Vielä parempi olisi tietenkin ollut lopettaa se ilman humpuukiin uskomista, mutta kaikki elämässä ei mene aina optimaalisesti.

Koskaan en kokenut mitään yliluonnollisia ilmiöitä. Se oli varmasti yksi uskosta luopumiseeni myöhemmin vaikuttanut osatekijä. Sen jälkeen minulla oli hyvinkin jyrkkiä mielipiteitä uskonnoista, mutta nykyään ajattelen, että niin kauan kuin uskonnot eivät häiritse minua, minä en häiritse uskontoja.

Edelleen myös Suomessa on uskonnonvapauteen liittyviä epäkohtia, kuten esimerkiksi se, että kirkkoon vauvana liitetty lapsi ei saa halutessaan osallistua elämänkatsomustiedon opetukseen halutessaan. Puhumattakaan siitä, että vauvoja saa ympärileikata ilman, että se tuomitaan pahoinpitelynä.

RUOSKINTAILOTALO

OLEN ATEISTI JA SKEPTIKKO. En pitänyt päiväkirjaa omasta ateistiksi/skeptikoksi kehittymisestäni, mutta muistikuvani mukaan etenkin sosiaalinen media altisti 2010-luvun alussa jatkuvasti kristillisestä maailmakuvasta poikkeaville mielipiteille ja tosiasioille.

Kristinuskossa on sisäänrakennettu paha henkinen lock-in: kun tiedät (tai siis ”tiedät”), että uskosta luopuminen johtaa helvettiin joutumiseen, sinun ei kannata altistaa itseäsi millekään materiaalille, joka johtaa uskon kyseenalaistamiseen, vaan päinvastoin. Tämä on niitä asioita, joita on vaikea selittää ihmiselle, joka ei ole koskaan ollut uskossa: helvettiin joutumisen pelkäämiseen on vaikea eläytyä, jos ei ole oikeasti uskonut siihen tosissaan.

Muistan kun luin Alister McGrathin kirjan ”Dawkinsin jumala” tarkoituksena vahvistaa omaa uskoani. Kirja oli pettymys, samoin kuin monet muutkin ”kovan luokan” uskonpuolustajien (mm. Nicky Gumbel) teokset. Tuntui, että niissä kierreltiin ja kaarreltiin itse kysymystä. Esimerkiksi tuosta kuuluisasta Dawkins-teoksesta jäi mieleen ainoana asiana vain se, että joku kuuluisa ateisti tykkäsi käydä ruoskintailotalossa – miten se liittyy itse kysymykseen siitä, onko ateismi vai teismi totta?

Pääargumentti, jolla puolustin itse itselleni kristinuskoa, oli se, että ”eihän kukaan ole tuollaista voinut keksiä omasta päästään ja jos olisi, hänhän olisi jäänyt siitä heti kiinni”. Jälkikäteen tämä on tietysti täysin naurettava argumentti. Itsellä sen romuttumiseen johti Hesarin laaja juttu Enkeli-Elisasta, jonka jälkeen tajusin, että jos nykyihmisille pystyy syöttämään tämmöisen valeen näin helposti, kuinka helposti väärä tieto on mennyt läpi 2000 vuotta sitten, kun ei ollut toimitettua mediaa ja tutkivia journalisteja.

PUUTTEELLISEN TIEDON MERKITYS

SÄHKÖTEKNISEN TAUSTANI ANSIOSTA kaikki sähköön liittyvä humpuuki kiinnostaa minua, olipa kyseessä sähkölaitteiden väitetyt terveysriskit, sähköherkkyys tai tuotteet, jotka muka pienentävät sähkölaskua. Sähköautoihin liittyvä väärä tieto puolesta ja vastaan on sitten oman suuruusluokan skenensä, siellä liikkuu sekä isoja rahoja että tunteita ja osa tiedosta on tahallaan vääristeltyä. Se ei ole kuitenkaan samalla tavalla ”humpuukia” kuin vaikkapa homeopatia, vaan pikemminkin tiedon puutetta. Osaan kysymyksistä puuttuu vastaus. Tunnetuin esimerkki lienee akkujen kestoikä, josta voidaan esittää vain simulaatioihin perustuvia valistuneita arvioita, ei totuutta ja tilastoja samalla tavalla kuin tiedetään sitten, kun olemme 2030-luvulla.

Yksi asia, minkä olen oppinut, on se, että ei kannata yrittää olla hyvä kaikessa, riittää että on hyvä jossain. Esimerkiksi geneeristä terveyshumpuukia vastaan taistelemisen hoitavat Anni Saukkola ja Juhani Knuuti niin oivallisesti, että sinne markkinoille ei kannata väkisin tunkea. Knuutin julkiset ja avoimet debattihaasteet eettisillä perussäännöillä ovat vaikuttava ja hieno suoritus ja terve muistutus siitä, että kannattaa valita taistelunsa, ja sekalaisen kilpahuudon sijaan pitää laatia pelisäännöt.

Taipumus mustavalkoiseen ajatteluun on yksi luonteenpiirteeni, josta olen tietoisesti yrittänyt päästä eroon. Yllättävän moni asia on todella monimutkainen. Mustavalkoisen ajattelun hyvä puoli on se, että se nopeuttaa päätöksentekoa. Valitettavasti laadun kustannuksella. Skeptikoksi ei mielestäni riitä pelkkä julistautuminen, vaan itseään pitää jatkuvasti kehittää. Ajatuksiaan kannattaa testata ja olla erityisen tarkkana silloin, kun toivoo jonkun asian olevan totta. Yleensä auttaa ajatuskoe, jossa miettii, hyväksyisikö päinvastaista näkemystä edustavan väitteen yhtä köykäisillä perusteilla.

Esimerkiksi joidenkin vasemmistolaisten mielestä rikastumiseen tarvitaan vain tuuria, ja joidenkin oikeistolaisten mielestä kyse on vain omasta ahkeruudesta. Todellisuudessa molempia tarvitaan ja muuttujia on muitakin. Tuurin merkityksestä mielestäni puhutaan liian vähän.

Toinen asia mitä pitää korostaa on puutteellisen tiedon merkitys. Moni päätös joudutaan tekemään puutteellisen tiedon varassa. Hyvä omakohtainen esimerkki on, että parhaillaan IEC:ssä (kansainvälinen sähköalan standardointijärjestö, jonka standardeihin perustuvat esimerkiksi suomalaiset sähköasennusmääräykset) pohditaan valokaarivikasuojien (AFDD) pakolliseksi tekemistä asuinkiinteistöihin. Olin yllättynyt siitä, kuinka vähän niiden hyödyistä on tehty tieteellistä tai edes raporttiluonteista (julkiseen laskelmaan perustuvaa, muttei vertaisarvioitua) tutkimusta.

Suhteellisuudentaju on myös asia, mitä toivon ihmisten ymmärtävän enemmän. Kuinka suuri joku ongelma on ja kuinka paljon siihen kannattaa laittaa paukkuja? Palataan taas valokaarivikasuojiin: niiden vaikuttavuudesta ei ole näyttöä, liesiturvalaitteista taas on. Vielä kun otetaan huomioon, että suurin osa sähköpaloista saa alkunsa liedestä, paukut pitäisi laitta liesiturvalaitteisiin, ei kalliimpaan tuotteeseen, jonka hyödyistä on olematon näyttö.

TARKISTA ASIAT RAUHASSA

OLEN SITÄ MIELTÄ, että skeptikollakin on oikeus hassutella. Kaiken elämässä ei tarvitse perustua huolelliseen harkintaan ja yhden kirjan ja parinkymmenen tieteellisen artikkelin läpi kahlaamiseen. Ylipäätään vastustan identiteettipolitiikkaa, jonka mukaan koska kuulut ryhmään X, et saa tehdä asiaa Y. Haluan tehdä sitä, mitä haluan, ja suosittelen samaa muillekin.

Ylipäätään, jos esität mielipiteen, joka on viiteryhmässä epäsuosittu tai kritisoit huonoa päättelyä (vaikka lopputuloksesta olisit samaa mieltä), se ei johda kultatuolissa kantamiseen ja hurraamiseen, olivatpa kyseessä aseharrastajat, feministit, metsästäjät tai sähköautoilijat.

Jos pitäisi nimetä yksi asia, jolla jokainen voi tehdä itsestään paremman skeptikon, se on aikalisän ottaminen. Yleensä kannattaa tarkistaa asiat rauhassa. Tämä ei ole tapa, johon esimerkiksi sosiaalinen media kannustaa (päinvastoin – somessa pisteet kerää se, joka kommentoi nopeimmin ja piikikkäimmin), mutta kun siihen totuttelee, se on erittäin palkitsevaa. Usein tarkistaminen on helppoa: 13.1.2022 tiskikonetta täyttäessäni keksin uuden sanan: prokrasturbaatio. Tai siis luulin keksineeni: pikainen googlaus englannin kielellä paljasti, että joku oli jo ehtinyt ensin.

Nyt-liitteen nuorelle toimittajalle kävi samalla tavalla, mutta hän unohti tarkistamisen. Syntyi kolumni, jossa hän kertoi keksineensä yläasteella sanan fleda. Ajatus tyrmättiin nopeasti sosiaalisessa mediassa, olihan kyseessä vuosikymmeniä vanha slangisana. Vai oliko toimittajan unohdus tahallinen? Tahallinen provosointi tuo näkyvyyttä ja klikkejä.

Media on mennyt internet-talouden matkassa huonompaan suuntaan: pienempi joukko toimittajia joutuu tekemään haastavammassa ympäristössä töitä pienemmillä resursseilla. Tämä johtaa usein pinnallisuuteen: mieleen tulee Iiris Suomelan tapaus 9.7.2019: hän kommentoi Twitterissä, että ”Minun sukupolveni on ensimmäinen vanhempiaan köyhempi sukupolvi”. HS teki heti jutun otsikolla ”Kansanedustajan mukaan nykynuoret ovat ensimmäinen vanhempiaan köyhempi sukupolvi – asiantuntijat vastaavat väitteeseen”. Jutussa haastatellun Helsingin yliopiston taloustieteen professorin Roope Uusitalon mukaan Suomelan väite on suurella todennäköisyydellä väärin. Jutussa jäi kokonaan taustoittamatta, että kyseessä ei ollut yksittäisen kansanedustajan tuulesta temmattu mielipide, vaan Financial Timesin jo vuonna 2018 esille nostama ilmiö. Asia on monimutkainen. Moni asia on nykynuorilla paremmin, osa taas huonommin. Esimerkiksi asumiskustannuksiin tarjoaa faktatietoa Tilastokeskuksen sivuilta löytyvä artikkeli ”Pääkaupunkiseudulla asumisen elintaso on pysynyt ennallaan kolme sukupolvea” (2012).

AINA EI TARVITSE OLLA ITSE ESILLÄ

VÄÄRÄ TIETO ei aina leviä tahallaan ja valehtelemalla, vaan on yleistä muistaa väärin tai turvautua paskapuhee- seen (= puhe jossa totuusarvolla ei ole väliä, ainoastaan tilanteeseen sopivuudella), etenkin jos oletetaan olevan johonkin asiaan mielipide.

Sosiaalisen median aktiivikäytön aikakaudellani juuri tuo asia rasitti minua henkisesti, kun joka helvetin asiaan olisi pitänyt ottaa kantaa ja olla mielipide. Nykyään vietän aikaa lähinnä omissa oloissani, perheen ja muutaman läheisen ystävän kanssa. On helpompi muodostaa perusteltuja mielipiteitä asioihin, kun ei tarvitse miettiä, mitä joku niistä ajattelee.

Huuhaassa olennaista on asiantuntijuus: perusteet ja yleisimmät huuhaaväitteet kannattaa osata, mutta tarkemmassa käsittelyssä kannattaa mieluummin haastatella asiantuntijoita kuin päristellä sylkeään itse. Sama juttu sosiaalisen median kanssa: on järkevämpää vaikkapa avoimesti maksaa jollekin ”someinfluensserille” tarvittaessa, ei olla itse sellainen. Somenäkyvyyden luominen ja ylläpito vaatii aikaa, ja sen ajan voi käyttää muutenkin. Skeptikon kannattaa kirjoittaa hyvä juttu, ja sitten junailla sen levitys someinfluenssereiden avustuksella.

Ja aina ei tarvitse olla itse esillä – se voi olla jopa haitallista. Mikael Fogelholm sanoi taannoin hyvin Skeptikossa, että jos sama kasvo on aina haastateltavana, niin yleisölle voi muodostua kuva, että kyseessä ovat yksittäisen asiantuntijan mielipiteet. Kun haastatellaan useita asiantuntijoita ja kaikki vastaavat samoilla linjoilla, ymmärretään paremmin, että kyseessä on tieteellinen konsensus.

WIKIPEDIAN MUOKKAAJA

LIITYIN SKEPSIKSEN JÄSENEKSI tuota pikaa ateistiksi ryhtymiseni jälkeen 2012 tai 2013. Olen aina tykännyt kuulua erilaisiin järjestöihin, ne ovat yleensä hyvä tapa saada tietoa ja tutustua ihmisiin. Kuulun äkkiä laskien noin kymmeneen erilaiseen yhdistykseen aina Vapaaajattelijoista Tutkamieskiltaan ja Palopäällystöliitosta Suomen kielitieteelliseen yhdistykseen.

Olen kirjoittanut paljon erilaisia artikkeleita Skeptikkoon. Olen kirjoittanut paljon muutakin, vaikka ainekirjoittaminen oli (jos taito- ja taideaineita ei lasketa) ainoa asia koulussa, josta minulle ei tullut rutiininomaisesti ysejä ja kymppejä. Ajattelin lapsena, että olet joko hyvä tai huono matematiikassa, kielissä ja kirjoittamisessa – että niiden osaaminen on sisäsyntyinen ominaisuus. Itse asiassa jo termi taitoaine johtaa harhaan: kaikki aineet ovat taitoaineita ja kaikkia taitoja ja tietoja pystyy kehittämään. Geenit ja ympäristö asettavat toki jotain reunaehtoja, en esimerkiksi usko, että minusta olisi tullut NHL-jääkiekkoilijaa, vaikka olisin kuinka harjoitellut.

Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunnan lehden päätoimittaja kysyi 2000-luvun alussa ohimennen, haluaisinko kirjoittaa lehteen jutun wlan-tekniikasta. Suostuin, koska olin jo silloin huono sanomaan ei. Jutun tekemiseen meni useampi päivä – nykyään tekisin vastaavan 1–2 tunnissa – mutta huomasin, että kun tarpeeksi näkee vaivaa, niin näköjään osaan kirjoittaa ammattimaisen lehtijutun. Haastattelin artikkelia varten professori Sven-Gustav Häggmania. Muistan otsikonkin vielä: ”Wlan löytyy pian lähes joka kodista”. Ja niinhän siinä kävikin.

Kirjoitin lehteen myös pari muuta juttua. Toinen koski CSC:n supertietokoneita ja toinen archive.org -palvelua, jota käytän säännöllisesti vieläkin. Niiden kelpaaminen lehteen loi uutta uskoa omiin kirjoittamistaitoihini. Kirjoittamisesta tuli rutiinia myös työpaikalla vaaditun runsaan sähköpostiviestinnän ansiosta. Sain usein opiskelijoilta kehuja selvästi annetuista neuvoista ja vaikean asian selittämisestä.

Kun vuonna 2009 halusin vaihtaa työpaikkaa Teknilliseltä korkeakoululta, pääsin mainittuja juttuja referenssinä käyttäen Tietoviikko- ja MikroPC-lehden toimittajaksi. Siinä työssä viihdyin vajaan vuoden, kunnes hain ja pääsin Metropoliaan ensin päätoimiseksi tuntiopettajaksi, sitten lehtoriksi.

Toimittajan työ oli muuten mielenkiintoista, mutta verkkotoimituksessa rasitti se, että suurin osa uutisista oli melko merkityksettömiä päiväntapahtumien selostamisia. Kun jätin kirjoittamisen osa-aikaiseksi työksi, voin kirjoittaa siitä, mikä kiinnostaa.

Nykyään täydennän usein Wikipediaan uusia tutkimustuloksia tai muuta tieteeseen pohjautuvaa tietoa, vaikkapa Yliopisto-lehdestä. Teen työn anonyymisti, koska siinä on oma jännä agenttimainen tunteensa ja lisäksi se on hyvää harjoitusta egon hillitsemiselle – kun ei pysty keräämään pisteitä IP-osoitteen takaa tehdystä anonyymista muokkauksesta. Sen verran paljastettakoon, että esimerkiksi Wikipedian Paskapuhe-artikkeli on allekirjoittaneen kynästä. Äkkipikainen ylläpitäjä oli jo poistamassa juttua, koska luuli sitä vitsiksi. Jouduin artikkelin keskustelusivulla puolustamaan, että kyseessä on oikea filosofinen termi.

SKEPTIKKO LEHTIPISTEISIIN!

PIDÄN ITSEÄNI SKEPSIKSEN RIVIJÄSENENÄ, joka nyt sattuu kirjoittelemaan puolisäännöllisesti Skeptikkoon. Muuhun toimintaan en ole käytännössä osallistunut. Järjestön Facebook-ryhmä oli taannoin aktiivinen ja osallistuin siellä keskusteluihin, mutta enää en käytä Facebookia, koska totesin sen (ja Twitterin ja Instagramin) vievän liikaa aikaa. Koronakesänä perustin uudestaan Instagram-tilin, kun kaipasin kevyttä sosiaalista vuorovaikutusta. Twitteriin perustin ammatillisen sähköturvallisuusaiheiseen tilin. Facebookiin ei ole ollut ikävä takaisin, keskustelukulttuuri on siellä melko huono.

Skepsis oli järjestönä minulle tuttu jo 2000-luvun alkupuolelta, lähinnä Huuhaa-palkinnoistaan. Arvostin yhdistyksen työtä jo silloin – Skepsiksen sivuilla oleva argumentointivirheartikkeli oli mielestäni hyvä. Silloinen kristillinen vakaumukseni ei häirinnyt, koska Skepsis ei ollut – eikä ole vieläkään – mitenkään aggressiivisen uskontovastainen. Kristittynäkin pystyin olemaan skeptinen vaikkapa homeopatiaa tai kännykkäsäteilyhuuhaata vastaan.

Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että Skeptikko-lehti on niin laadukas, että sitä voisi myydä ihan lehtipisteissäkin kuten esimerkiksi Skrolli-lehteä, jota sitäkin tehdään pienellä budjetilla.

Skeptikko-lehdestä on ollut puhetta sosiaalisessa mediassa: milloin on arvosteltu kulttuurimarxismijuttuani asenteelliseksi, milloin Osmo Tammisalon ja Jussi K. Niemelän feminismikritiikkejä vastaavasta syystä. Usein somekritiikeistä jää vaikutelma, että juttua ei ole edes luettu tai siitä on luettu vain otsikko tai tekijän nimi. Skeptikko-lehden kuuluukin ottaa kantaa humpuukiin ja huonoon argumentaatioon, tulipa sitä vasemmistofeministien tai perussuomalaisten riveistä. Arvokysymykset ovat arvokysymyksiä ja tosiasiat tosiasioita.

Skeptikko-lehti voisi uudistua ainakin osittain verkkolehdeksi – tämä vaatii resursseja ja tekijöitä toki, mutta olisi yleissivistävä teko julkaista johonkin ajankohtaiseen aiheeseen liittyviä artikkeleja printtilehden julkaisuaikataulun hirttäytymättä. Sama koskee myös jo julkaistuja numeroita – pdf netissä ei ole otollinen muoto esimerkiksi somejakoja ja puhelimella lukemista ajatellen. Vanhoja hyviä artikkeleita voisi päivittää ja julkaista uudelleen verkkoartikkelina.

Myös sähköpostiin tuleva uutiskirje olisi kokeilemisen arvoinen juttu. Kaikki eivät käytä Facebookia.

NIMITTELY JA VINOILU KÄRSINYT INFLAATION

VIIHDYN MIELUITEN koneen ääressä kotona, en ole se tyyppi, joka hakeutuu Minä olen -messuille tai kaikenkarvaisiin seminaareihin vain päästäkseni kyselemään ikäviä. Huuhaaväkeä onkin tullut kohdattua lähinnä netissä – missä sitä sitten riittääkin.

Nautin taannoin huuhaaväen kanssa väittelystä ja vääntämisestä, jopa siihen asti että sain

Tutkimuseettiseltä neuvottelukunnalta huomautuksen kielenkäytöstäni – nimitin erästä sähköherkkyysaktivistia ”tunnetuksi säteilyhöpön levittäjäksi”, ja koska molemmat työskentelimme korkeakoulussa, TENK otti asian käsittelyyn. Koko tarina löytyy Skeptikko-lehden numerosta 1/2017.

Nykyään piikikäs nimittely ja vinoilu on kärsinyt inflaation. Vielä 2010-luvun puolivälissä sillä pystyi erottumaan, mutta sosiaalinen media (Twitter ja Facebook pahimpina) on niin täynnä vastaavaa, että nyt erottuminen onnistuu asiallisella keskustelulla. Sosiaalisesta mediasta käytän nykyään eniten LinkedIniä, jossa on todella hyvä keskusteluilmapiiri – joskin sitä on ihan aiheesta kritisoitu keskiluokan keskinäiseksi selkääntaputtelukerhoksi. LinkedIn on tällä hetkellä sitä, mitä Facebook oli joskus vuoden 2010 tienoilla.

Eräs mieleen jäänyt henkilö on Hannu Rytilä: pinnaltaan militantin oloinen sähköherkkyysaktivisti, joka osoittautui loppujen lopuksi lupsakaksi tyypiksi. Tästä saakin hyvän aasinsillan siihen, että myös ”hörhöt” ovat oikeita ihmisiä tarpeineen ja tunteineen. Väärät tiedot pitää haastaa, mutta muistetaan, että ”hörhökin” on ihminen, jonka taustalla on harvoin ilkeys. Uskon nykyään asiallisen keskustelun voimaan. Sillä on toki hintansa: asiallisen ja ennen kaikkea hyvin lähteistetyn kommentin kirjoittamiseen menee paljon enemmän aikaa kuin hörhöksi haukkumiseen.

HÖLMÖJEN VÄITTEIDEN ESITTÄMINEN ON IHMISOIKEUS

PAHINTA HUUHAATA tällä hetkellä on rokotevastaisuus, kun ajatellaan riskejä. Hyvänä kakkosena tulevat perättömät tiedot, joilla ihmisiä lietsotaan tekemään rikoksia. Suomessa tältä on vältytty kohtuullisen hyvin, mutta sosiaalisella medialla on ollut roolinsa esimerkiksi Rohingya-kansan vainojen lietsomisessa Myanmarissa.

Mitä asioille pitäisi tehdä, onkin sitten haastavampi kysymys. Sananvapauden rajoittamisen kanssa pitää olla hyvin varovainen, mutta jo nykylainsäädäntö antaisi riittävät resurssit puuttua pahimpaan törkyyn, jos viranomaisilla vain olisi resursseja ja halua tutkia.

Somealustat ovat päätyneet mielenkiintoiseen lainsäädännölliseen limboon halutessaan kerätä voitot, mutta kieltäytymällä perinteisesti medialle kuuluvasta sisältöön liittyvästä vastuusta. Onko Facebook media vai ainoastaan sisällönlevitysalusta – siinäpä kysymys. Edellä oleva koskee siis rikoksen tunnusmerkit täyttävän sisällön levittämistä. Humpuukin kanssa tilanne on toinen. Humpuukin sensuroiminen sotii sananvapauden ideaalia vastaan ja rajanveto humpuukin ja melkein humpuukin välillä on usein vaikeaa, joten sille tielle en lähtisi.

Hölmöjen väitteiden esittäminen on ihmisoikeus. Sen sijaan voidaan kysyä, missä määrin somealustojen kannattaa tukea niiden levittämistä. Mielestäni toimiva esimerkki on Twitterin joihinkin twiitteihin lisäämät faktantarkistuslinkit. Vielä toimivampaa on mediakasvatus, kaikkea mitä internetissä lukee, ei kannata uskoa.

HÖRHÖPORUKASTA KUULUVUUDEN TUNNETTA

IHMINEN, joka on tehnyt minuun vaikutuksen? Jos joku pitää nimetä, niin TKK-aikainen esimieheni (tai esi-ihminen tai esihenkilö kuten nykyään sanotaan) professori Martti Valtonen. Sopivan rauhallinen elämänasenne yhdistettynä älykkyyteen ja harkintakykyyn sekä olennaiseen keskittymiseen tekivät vaikutuksen.

Tärkein lukemani kirja? Niitä on paljon! Kaikki kirjat ovat tärkeitä, runokirjoista tuhatsivuisiin yliopiston oppikirjoihin. Jos muutama pitäisi nimetä, niin D. Kahnemanin ”Ajattelu, nopeasti ja hitaasti” sekä D. Robsonin ”Älykkyysloukku” tarjosivat ison kasan ahaaelämyksiä ja työkaluja oman ajattelun kehittämiseen. Molemmat auttavat ymmärtämään myös sitä, miksi älykkäätkin ihmiset tekevät virheitä sekä uskovat joskus älyttömiin asioihin.

Mitä odotan tulevaisuudelta? Optimistisesti odotan ilmaston lämpenemisen hillitsemistä poliitikkojen, tutkijoiden ja insinöörien yhteispelillä. Pessimistisesti olen huolissani yhteiskunnan napaistumisesta (aina puhutaan polarisaatiosta, vaikka asialle on hyvä suomenkielinenkin termi), jota sosiaalinen media algoritmeineen ruokkii.

Yksi uhka on mihinkään kuulumattomuuden tunne: ennen oli kylä tai seurakunta, nyt voi olla että oma porukka puuttuu. Hörhöporukka voi tarjota tätä kuuluvuuden tunnetta. Heitän ihan keittiöpsykologipohjalta, että esimerkiksi monelle uusnatsille ei ole tärkeää natsius vaan se porukka. Sama tyyppi voisi toisissa olosuhteissa tai toisella paikkakunnalla viihtyä ihan hyvin baarissa monenväristen ihmisten pöydässä. Jos joku on oikeasti perehtynyt tähän aiheeseen, lukisin tai kuulisin siitä mielelläni.

Millainen olisi täydellinen maailma? Vaikea kysymys. Tekisi mieli vastata, että jos kaikkialla maailmassa olisi vastaava demokraattinen hallinto kuin pohjoismaissa, niin se olisi aika lähellä täydellistä. Mutta olisiko se vaikkapa argentiinalaisten mielestä täydellinen? Pitäisi olla taustalla jotain maailmanpolitiikkaan ja antropologiaan liittyviä opintoja, jotta voisin muodostaa perustellumman näkemyksen.

Mitä tahdon vielä kertoa? Minusta jännittävintä skeptismissä on huuhaan historiallinen ulottuvuus: moni äkkiseltään uuden tuntuinen huuhaa on vain samaa paskaa uudelleen paketoituna. Rokotteiden vastustaminen on suunnilleen yhtä vanha keksintö kuin rokotteet itse. Sähköherkkyyskin on seurannut aikaansa: 1980-luvulla näyttöpäätteet aiheuttivat (muka) keskenmenoja, sitten tulivat kodinkoneet, kännykät ja langattomat lähiverkot.

Ja lopuksi klassikko: Mikä on elämän tarkoitus? Elämällä ei tarvitse olla mitään tarkoitusta. Minusta elämän ”tarkoitus” on tehdä sellaisia asioita, jotka kiinnostavat sinua itseäsi. Jos siinä sivussa saat jätettyä maapallon ja läheisesi parempaan kuntoon kuin se/he oli(vat) tänne tullessasi, niin hieno juttu.