Tieteissä on valtavia eettisiä ongelmia, mutta silti lääketiede ja -teollisuuskin tuottavat paljon enemmän hyvää kuin pahaa. Sama näyttäisi tutkijoiden mukaan koskevan myös patentointia, etenkin lääkepatentointia. Menetelmätutkimusten perusteella lääketieteen käytännöt ovat yhä kehittymässä paremmiksi. Keskiössä tulee olla THL:n kaltaisten viranomaisten suositusten, “Käypä hoito” -suositusten ja tutkijoiden konsensuskantojen – ei tutkimuksista tai kohukirjoista itse muodostettujen käsitysten.

SUSSA BJÖRKHOLM arvosteli lääketiedettä ja -teollisuutta rankoin sanoin (Skeptikko 4/2021). Samalla tavalla autoteollisuus olisi kammottava törmäystestihuijauksineen ja kulutustestivalehteluineen, puhumattakaan julkisesta sektorista korruptioineen, pakkoineen ja kieltoineen, kidutuksineen ja kansanmurhineen. Tätä helmikuussa kirjoittaessani hallinto-oikeus muistutti, että pääministerin kanslia yhä salailee asiakirjoja toimittajilta laittomasti, kuten toimittajat ja alan professorit ovat koko ajan sanoneet.

Ei kuitenkaan savua ilman tulta: lääketeollisuudessakin on tuomittavia väärinkäytöksiä, joita toki ollaan korjaamassa, mutta jotka on silti syytä noteerata. Lääketieteessä, kuten lukemattomissa muissakin tieteissä, on rehellisen työn ohella myös paljon kaikenlaista vääristelyä, epäeettisyyttä, p-luvun kalastelua, marjanpoimintaa ja replikaatio-ongelmia. Pahempiakin tieteitä on: poliittisimmissa ja epäeksakteimmissa tieteissä Sokalhuijauksia menee läpi niin, että tekijät naureskelevat, kun eivät keksi niin pöhköä ja kieli poskessa keksittyä vitsiä, etteikö huippulehti sitä tieteenä julkaisisi, kunhan artikkeli kirjoitetaan oikean ideologian mukaiseksi.

Viime vuosikymmeninä näihin ongelmiin on kuitenkin vastattu tiukennetuin tutkimusmetodein ja lisääntyneellä menetelmäkriittisyydellä lääketieteen kaltaisissa tieteissä, valitettavasti ei kaikissa muissa, ja kehitys jatkuu. Tutkimusmetodeja analysoineiden artikkelien mukaan kliininen lääketiede on kehittynyt oikeaan suuntaan sekä menetelmien että raportoinnin osalta. Paljon parannettavaa on jäljelläkin.

Yksittäisiin tutkimuksiin kannattaa suhtautua kriittisesti, huolellisiin meta-analyyseihin astetta luottavaisemmin ja monen meta-analyysin ja tutkijakunnan selvän enemmistön kannat ovat jo yleensä varsin hyviä.

Tutkija Vinay Prasad, kuuluisimpia lääketieteen kriitikoita, joskin epätieteellisen jyrkäksi syytetty, totesi vuonna 2019: ”Tiede ja lääketiede ovat parhaita asioita, mitä ihmisille on tapahtunut. Ne ovat myös paras polku eteenpäin. Lääketieteen ongelmia tulee hoitaa skalpellilla eikä miekalla. Ongelmat tulee ymmärtää ja korjata, lasta ei tule heittää pesuveden mukana.”

Hannu Lauerma kirjoitti vuonna 2014: ”On helpompi herättää vaikutelma älyllisestä ja terävästä puhujasta esittämällä huolta ja kritiikkiä meneillään olevasta kehityksestä tai nykykäytännöistä kuin ihastelemalla sitä, kuinka hyvin asiat nyt ovat. Huoli ja kritiikki vaikuttavat älyllisemmältä ja valppaammalta kuin tyytyväisyys, joka ei oikein pue intellektuellia.”

(Sekä Prasadin että Lauerman sitaatit on lähteistetty Valtsun blogissa, jonka osoite on artikkelin lopussa.).

”GOOD NEWS IS NO NEWS”

HYVÄ UUTINEN ei ole uutinen. Siksikin käsityksemme maailman kehityksestä ja tieteen konsensuksista ovat yleensä aivan liian synkkiä, ja meillä uutisia hyvin seuraavilla paljon epärealistisemman synkkiä kuin seuraamattomilla, kuten Hans Roslinginkin kokeet osoittavat.

Samaa on tieteessäkin. Esimerkiksi meta-analyysien perusteella yhtä pätevistä ilmastonmuutostutkimuksista alarmistisimmat tulokset saaneet pääsevät parhaisiin lehtiin ja – vielä pahempaa – alarmistiset tulokset yleensä raportoidaan tiivistelmissä, myönteiset piilotetaan teknisiin osioihin. Good news is no news – eikä myöskään tuo lisää rahoitusta tieteenalalle. Ilmastotiede on silti kokonaisuutena luotettavaa, mutta IPCC:n viesti onkin paljon lohdullisempi kuin uutisista voisi päätellä: vaikka ilmastonmuutoksen haitat ovat valtavia ja niiden estämiseksi kannattaisi ponnistella enemmän, silti vuonna 2100 maailma on paljon parempi kuin nyt, IPCC:n tuoreimmassa yleisraportissa todetaan. Toki tämä on piilotettu tiivistelmän sijaan sivulle 690. Samanlaisen vinouman saa muilta aloilta, myös lääketieteestä kerrottaessa, etenkin tavallisissa lehdissä, agendakirjoista puhumattakaan.

Keskeistä on myös se, millaisia suosituksia THL:n kaltaiset viranomaiset antavat. Kukaan ei ole virheetön, mutta kannattaa luottaa niiden tutkimuskirjallisuudesta tekemiin arvioihin paremmin kuin yksittäisen skeptikon, toimittajan tai kriittisen vähemmistön. THL on meitä paljon parempi arvioimaan tutkimuskirjallisuutta ja sen vinoumia ja myös tarvittaessa perusteltu kohde jälkiviisastelulle. Itse viittaan keskusteluissakin mieluummin “Käypä hoito” -suosituksiin kuin tutkimuksiin tai edes meta-analyyseihin.

“PARHAANKUULOISEN ARGUMENTIN” PERIAATTEELLA KREATIONISTI VOITTAA

VAPAA-AJATTELIJATKIN VALITTAVAT, että häviävät väittelyissä kreationisteille, nämä kun ovat niin hyvin valmentautuneet väittelyihin juuri siitä aiheesta. ”Do your own research” ei ole mitään sen rinnalla, että tiedeyhteisö analysoi tutkimuskirjallisuuden perusteella luotettavimmat kannat. Useammasta tieteestä tarvittaisiin myös Ekonomistikoneen kaltaisia konsensuspaneeleja. Taloustieteessä rationaalisen päätöksenteon kulttuuri onkin erityisen vahvaa, koska rationaalinen päätöksenteko on tieteen tärkeimpiä tutkimusaloja. Tällöin poliitikkojen ja some- ja muiden populistien olisi vaikeampi vedota yksittäisiin tutkijoihin ja tutkimuksiin.

LÄÄKEPATENTIT: ENEMMÄN HYVÄÄ KUIN PAHAA?

BJÖRKHOLM HYÖKKÄSI myös rajusti patentteja vastaan. Patenteista on suunnattomasti hyötyä ja haittaa. Kauan sitten epäilin haittojen dominoivan, mutta sitten minulle selvisi, että aiheesta on valtavasti tutkimusta ja tieteilijöiden konsensuskanta näyttäisi olevan, että hyödyt ovat haittojakin suurempia. Jopa arkkiliberaali, nobelisti Milton Friedman arveli patenttijärjestelmän olevan nettohyödyllinen, vaikka libertaareista moni sitä muun sääntelyn tavoin vastustaakin.

Tosin Yhdysvalloissa parin vuosikymmenen takainen softapatenttien kovin aulis myöntökäytäntö saattoi kallistua haittojen puolelle, koska softa-alan keksinnöt ovat usein pieniä, asteittaisia parannuksia edellisiin ja niissä 20 vuoden suoja-aikakin voi olla liian pitkä. Korkeimman oikeuden päätökset ovat sittemmin linjanneet käytännön paljon konservatiivisemmaksi: etenkin softapatentteja lienee nyt melkein yhtä vaikea saada kuin Euroopassa.

Patentit kannustavat investoimaan tutkimukseen ja kehitykseen sekä jakamaan keksinnöt maailmalle. Ennen patentteja innovaatiot pidettiin liikesalaisuuksina ja siksi toiminnan mittakaava piti pitää pienenä. Keksinnön hyödyt eivät levinneet, ja usein keksinnöt jätettiin tekemättäkin, koska hyöty keksijälle oli niin pieni. Nyt keksijä saattaa saada globaalien markkinoiden tulot, kunnes keksintö päätyy vapaaksi kaikille 20 vuotta ensihakemuksesta tai yleensä paljon aiemmin.

Sitä en tiedä, pitäisikö keksinnöllisyyden kynnystä hieman nostaa nykyisestäkin tai pitäisikö asteittaisten parannusten aloilla suoja-aikaa lyhentää. Olen esittänyt, että jos toinen hakija jättää samasta keksinnöstä hakemuksen ensimmäisen hakijan hakemuksen ollessa vielä salainen, molemmat saisivat patentin. Eihän hakijalla patentittomassakaan maailmassa olisi mahdollisuutta estää edellistä, vaikka kuinka pitäisi keksintönsä liikesalaisuutenaan. Vain siihen asti kunnes muutkin olisivat keksineet jonkin asian, minun monopolini on ihmiskunnalle ”taatusti” parempi kuin olla ilman luomustani, joten sen jälkeen moraalinenkin oikeus yksinoikeuteen päättyy. Kahden tai useamman saadessa patentin lisenssin hinta laskisi luultavasti murto-osaan.

Patenttiagendalleen Björkholm esitti perusteluja tyyliin: ”Samasta syystä kuin terveydenhoito on julkista.” Terveydenhoidon julkisrahoitteisuudelle syitä ovat 1) ”meriittihyödyke”-ajattelu, 2) näkemys, että terveydenhoitokulut kertovat ihmisen tuentarpeesta sekä 3) ajatus, että kuluttajat ovat huonoja arvioimaan hoitojen hyödyllisyyttä. Mikään näistä ei ole argumentti lääkepatentteja vastaan; ensimmäistä voi jopa pitää argumenttina patenttien puolesta. Itse asiassa monet tutkimukset ovat päinvastoin osoittaneet, että lääkepatenteille kaikkein pisin suoja-aika olisi perusteltua.

Huipputieteilijöiden kanta covidiinkin on, että patentteja ei pidä rikkoa vaan maksaa kehitysmaille koronarokotteet. Tällöin rokotteet saadaan nopeammin ja se enemmän kuin maksaa itsensä takaisin rikkaille maille. Maailman edustavimpana pidetty paneeli huipputieteilijöistä nobelisteja myöten esittää kantansa täällä: igmchicago.org/surveys/vaccines-for-developing-countries/

Patenttien rikkominen myös johtaisi tutkijoiden mukaan siihen, että yhtiöt pitäisivät heikommin yllä kapasiteettia tuottaa lääkkeitä seuraaviin pandemioihin ja muihin tilanteisiin, ja niissä panostaisivat vähemmän ratkaisujen kehittämiseen ja sen nopeuteen. Nämä ovat samat ongelmat kuin omaisuudensuojan rikkomisessa ylipäänsä – juuri omaisuudensuoja on johtanut viime vuosisatojen uskomattoman valtavaan taloudelliseen kehitykseen ja sen hedelmänä myös tieteelliseen, tekniseen, taiteelliseen ja kulttuuriseen kehitykseen. Sanotaan, että ajassa, jossa sosialistinen Neuvostoliitto tuotti yhden erittäin hyödyllisen lääkkeen, Yhdysvallat tuotti 50 sellaista.

Toki taloustieteilijöiden piirissä on myös pohdintaa siitä, että valtiot esimerkiksi ennalta tarjoaisivat tietyn summan lääkkeestä, joka täyttäisi tietyt kriteerit, ja sen lääkkeen oikeuksista, mikä kirittäisi tuottajia ja toisaalta mahdollistaisi lääketuotannon lähes marginaalikustannusten hinnalla. Sekään ei olisi patenttisuojan rikkomista vaan ostamista. Tässäkin on vakavia ongelmia, enkä tiedä, miten tieteen valtakanta suhtautuu siihen, mutta ehkä tämä voisi olla parhaita kehitysavun muotoja, jos kohteena olisivat kehitysmaita riivaavat taudit.

Patenttien ja lupien osalta Björkholmin kritisoimat Fast Track -järjestelyt ovat järkeviä silloin, kun kyse on pääsystä työruuhkajonon kärkeen. Näin esimerkiksi tarvituimpia lääkkeitä ei turhaan jätetä arkistoon odottamaan sitä, että joku ehtisi ensin käydä vähemmän tärkeiden lääkkeiden paperit läpi.

”KAIKKI ON PAHASTA”

BJÖRKHOLMIN ARTIKKELISSA samanaikaisesti valitetaan sitä, että FDA ei olisi tarpeeksi tiukka uusille lääkkeille, ja sitä, että FDA:n tiukkuus saa yritykset ennemmin jatkokehittelemään vanhoja lääkkeitä kuin kehittämään uusia. Björkholm valittaa sitäkin, että masennuslääkkeitä testataan ja tuloksista riippuen hyödynnetään myös ahdistushäiriöihin ja syömishäiriöihin. Joku toinen voisi pitää tätä hyvänä asiana.

PMS-oireetkin ovat niin erilaisia eri ihmisillä, että apu niihinkin olisi suunnattoman arvokas (mitä Björkholm tuntuu paheksuvan). Jos jokin sairaus aiheuttaisi samat haitat yhtä monelle, sitä pidetään erittäin vakavana sairautena. Tietysti lääkkeiden väärin- ja liikakäyttökin ovat vakavia ongelmia ja tietysti yksityinen ja julkinen sektori eivät koskaan tee pelkästään hyvää, mutta tässä keskiössä ovat muun muassa tiedepohjaisten viranomaiselinten suositukset: tulisiko niiden parantaa toimintaansa?

Björkholm myös antaa ymmärtää, että lääkekehityksen kustannuksiin ei pitäisi laskea epäonnistuneita lääkkeitä eikä näiltä riskisijoituksilta saisi vaatia tuottoa, joka on sama kuin muissa yhtä riskipitoisissa sijoituksissa, vaan omistajien pitäisi lahjoittaa rahaa lääkeyhtiöille. ”Lahjoittaa” tarkoittaa tässä verrattuna vaihtoehtoiskustannuksiin, jotka ovat tieteen mukaan ainoa oikea vertailukohta.

Björkholm myös väittää, että ”jokainen” lobbausdollari tulee satakertaisena takaisin. Tieteen mukaan kuhunkin kohteeseen kannattaa sijoittaa niin paljon rahaa, että viimeiset dollarit tulevat (vain aavistuksen yli) dollareina takaisin eli marginaalihyöty = marginaalikustannus. Björkholm siis väittää, että yhtiöt tyhmyyttään tai hyvää hyvyyttään lobbaavat aivan liian vähän.

Valikoitua materiaalia esittämällä saa melkein mistä tahansa asiasta tuotettua kovin synkän kuvan. Terveystaloustieteilijöiden konsensuskantojen referointi tuottaisi luotettavampaa informaatiota, yksittäisiä tutkijoita ja tutkimuksia kun löytää lähes minkä tahansa väitteen puolesta, ja suuri osa tekstistä ei esittänyt edes sellaista. THL ja Käypä hoito -suositukset ovat sille siedettävä korvike.

Monen taloustieteilijän mukaan FDA:n ja vastaavien virastojen ja työntekijöiden mainetta lääkehaitat nakertaisivat paljon pahemmin kuin niillä lääkkeillä pelastetut ihmishenget parantaisivat, ja siksi virastot ovat liian rajoittavia ja vaativat liikaa tutkimuksia. Tämä lannistaa kehittämästä tarpeeksi uusia lääkkeitä tarpeeksi moneen asiaan. En kuitenkaan ole löytänyt todisteita siitä, onko tämä hallitseva tutkijoiden kanta. Toinen alan ongelma on, että ammattiliitot ovat tuottaneet järkyttävästi sääntelyä ja sallittujen työntekijöiden niukkuuden luomista, ja siksi Yhdysvalloissa julkinenkin terveydenhoito on suunnattoman kallista.

Jotkut tutkijat ovat esittäneet, että olisi pitänyt sallia koronarokotteetkin jo aiemmin riskiryhmien käyttöön – niiden, joiden hyödyt ovat niin suuria, että heidän olisi kannattanut ottaa enemmän riskejä. Siten myös olisi saatu nopeammin tietoja, joiden perusteella arvioida rokotteiden sopivuutta muille.

”ONKO LÄÄKETIEDE LUOTETTAVUUSKRIISISSÄ?”

SUOSITTELEN KIINNOSTUNEITA LUKEMAAN Valtsun terveysblogista yhteenvedon ”Onko lääketiede luotettavuuskriisissä?” (2019). Luotettavana pidetty skeptikko ja tutkija sekä Skeptikko-lehden kolumnisti Vladimir Heiskanen on kuukausia käynyt läpi pitkälti samaa kirjallisuutta kuin Björkholm ja kirjoittanut lääketiedettä ja -teollisuutta tarkasti arvostelevan, mutta kuitenkin tasapuolisen analyysin aiheesta. Hän on myös hionut tekstiään muilta skeptikoilta kuten ylilääkäri, professori Juhani Knuutilta, saamiensa kommenttien tuella. Tämä tekstini on lainannut Heiskasen artikkelista useita argumentteja ja sitaatteja. Se löytyy osoitteesta: valtsuhealth.blogspot. com/2019/11/onko-laaketiede-luotettavuuskriisissa.html

kirjoittaja On Päätösteorian Ja Moraalifilosofian tutkija Sekä Matemaattisen Analyysin Ja systeemiteorian Dosentti.

Skeptikko-lehti kaipaa näkyvyyttä?

Arto Kuosmanen

SKEPTIKON viime numerossa 4/2021 Irma Hirsjärvellä oli perin outoja ajatuksia. Hän esimerkiksi rinnasti niin kutsutun kulttuurisen omimisen alkuperäiskansojen ryöstämiseen. Hänen täytyy nähdä näiden kahden välinen ero. Hirsjärvi vääristelee muitakin käsitteitä esimerkiksi väittämällä, että cancel-termi pyrkisi vaientamiseen, kun se päinvastoin tavoittelee avoimempaa keskustelukulttuuria ja laajempaa katsomusten kirjoa. Lisäksi Hirsjärvi esittää rasistiseen sävyyn, että erään tietyn rodun edustajien tulisi vaieta tietyissä keskusteluissa muiden puhujien hyväksi.

On yllättävää, että Skeptikko julkaisee näin räikeästi tieteellisen keskustelun periaatteita sekä ihmisten tasaarvoista kohtelua vastustavaa sisältöä. Onko lehdellä kenties samankaltaisia tavoitteita kuin Hirsjärvi väittää Marja Sannikalla olleen: provosointia näkyvyyden vuoksi?

kirjoittaja On Eläkkeellä Oleva Tieteenfilosofiaa Ja tietokirjallisuutta Harrastava Diplomi-insinööri.