FASILITOIDUSTA KIRJOITTAMISESTA tunnetuksi tullut Tuomas Alatalo kuoli Espoossa 44-vuotiaana marraskuussa. Hän sai vuosituhannen vaihteessa osakseen paljon huomiota, kun tiedotusvälineissä kerrottiin, että syvästi kehitysvammaisena pidetty Alatalo oli kädestä avustettuna kirjoittanut elämäkerrallisen tietoteoksen ”Olen ja saan sanoa”, josta tuli myös Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ehdokas. Vuonna 2020 julkaistiin runokirja ”Olen unieni vallaton valtias”, jota Alatalon väitettiin kirjoittaneen yhdeksän eri avustajan kanssa 20 vuoden aikana.

Alatalo sai osakseen runsaasti huomionosoituksia. Hän sai Mensan Vuoden älykkö -palkinnon 1999 ja Invalidiliiton tunnustuspalkinnon; hän oli vieraana television dokumenttiohjelmassa; hänestä tehtiin ihailevia lehtijuttuja; hän oli runokilpailujen arvosteluraadeissa ja kolumnistina Voima-lehdessä. Etenkin monet kirjailijat esittivät Alataloa koskevia puolustuspuheenvuoroja.

Alatalon kirjoittamisesta julkaistiin tapausselostus amerikkalaisessa tiedelehdessä. Itse fasilitaatiomenetelmä saavutti suosiota suomalaisessa yliopistomaailmassa, missä sen käyttöä tutkittiin eri yliopistoissa ja useissa väitöskirjoissa.

Fasilitaatiohuuma kesti Suomessa runsaat kymmenen vuotta, kunnes sen luonne alkoi paljastua. Ruotsissa viranomaiset irtisanoutuivat fasilitaatiosta 2000-luvun alussa, USA:ssa koko ilmiön liikkeelle pannut tiedejärjestö TASH lopetti sen suosittelemisen 2014. Suomessa fasilitaatiohuuma jatkui 2010-luvulle asti. Sen jälkeen sitä aluksi harjoittanut tai rahoittanut taho toisensa jälkeen irtisanoutui siitä: Lastensuojelun Keskusliitto jo vuonna 2009 (se ei koskaan ollut tukenut fasilitaatiota), HYKS 2013, Suomen Lastenneurologinen yhdistys 2014, Autismiliito 2014, Kehitysvammaliitto 2015 ja Puheterapeuttiliitto 2016. Myös Opetushallitus ja Raha-automaattiyhdistys lopettivat fasilitaatioprojektien rahoittamisen. Vuonna 2016 tehdyssä logopedian gradussa havaittiin, että useimmat lehtikirjoitukset olivat muuttuneet fasilitaatiota kohtaan kielteisiksi.

Tuomas Alatalon rooli oli ristiriitainen, sillä hänet esiin nostanut fasilitoitu kirjoittaminen perustuu jo 1800-luvulla löydettyyn ideomotoriseen liikkeeseen, joka tuottaa monenlaisia valeilmiöitä. Samaan asiaan perustuva valeilmiö oli 1900-luvun alussa harrastettu spiritismi, jota ajan suuret kirjailijat kuvasivat teoksissaan. Alatalon tekstien todellisia kirjoittajia olivat häntä avustaneet henkilöt, jotka joutuivat ideomotorisen ilmiön harhauttamiksi.

Älyllisen vaikeavammaisuutensa takia Alatalo jäi herättämänsä kohun sivustakatsojaksi. Fasilitaatio ei johtanut hänen todelliseen hyväksymiseen, päinvastoin: Tuomaksen persoonallisuus kiellettiin väittämällä, että hänen eleensä, ilmeensä ja ääntelynsä eivät enää kelpaa kommunikaatiokeinoiksi. Fasilitaatiota puolustavat ihmiset uskoivat olevansa hyvällä asialla. Valitettavasti he erehtyivät ja heidän toimintansa koitui sen ihmisten vahingoksi, joita he luulivat auttavansa.

Skeptikko-lehti on julkaissut artikkeleita Tuomas Alatalosta ja fasilitaatiosta useaan otteeseen viimeisten parinkymmenen vuoden aikana.

Skepsiksen haaste kiinnosti

KORKEASTI KUNNIOITETTUUN” Skepsiksen hallitukseen otti tammikuussa yhteyttä henkilö, joka kertoi lukeneensa yhdistyksen kotisivuilta ”halustanne maksaa 25 000 euroa sil- ” le, jonka kautta tapahtuu paranormaaleja ilmiöitä”. Hänen lahjansa on kielillä puhuminen. Kykynsä todistajiksi hän tarjosi neljää professoria ja yhtä EUparlamentaarikkoa. Professorit ovat ilmastotieteiden, taloustieteiden ja tekniikan. Parlamentaarikko on tekniikan tohtori.

Henkilöä itseäänkin arvelutti, miten hän pystyy osoitamaan, ettei ole opetellut tai matki puhumaansa kieltä. Myös kysymys kielen tunnistettavuudesta herätti kysymyksiä. Riittääkö, että netin ohjelma tunnistaa kielen? Riittääkö kirjallinen lausunto professorilta?

”Minua kiinnostaa myös se, kenellä on todistuksen taakka tilanteessa, jossa professori kertoo ajasta, jolloin en puhunut kielillä/aloin puhumaan.” Henkilön mukaan hän alkoi puhumaan vanhaa italiaa kerran kahvia keittäessään ilman mitään ulkopuolista vaikutusta.

”Meitä kielillä puhuvia on viisi prosenttia maailman väestöstä, 150 – 300 miljoonaa, joten olisi aika osoittaa heidät kaikki valehtelijoiksi, jotta yhdistyksenne säilyisi uskottavien kirjoissa.”

Skepsis kiinnitti huomioita siihen, että yhdistyksen haastesumma on 20 000, ei 25 000 euroa. Mainituissa todistajissa ei ole yhtään kielitieteilijää. Sen osoittaminen, ettei henkilö ole opetellut puhumaansa kieltä, on käytännössä mahdotonta. Asia raukesi.

Risto K. Järvinen