Suomiko pien? Elä hupaja!

nen ajattelumalli, jonka mukaan jollakin ryhmällä oleva alhaisempi sosioekonominen asema olisi todiste ryhmän kohtaamasta syrjinnästä. Hyvä esimerkki on naisten keskimäärin pienemmät ansiotulot.”

Ilmiö nimeltä selittämätön palkkaero on merkki syrjinnästä. Se taas aiheuttaa sosioekonomista eriarvoisuutta. Selittämätön palkkaero naisten tai vähemmistöjen tappioksi jää jäljelle, kun kaikki selittävät muuttujat on pyritty poistamaan. Selittämättömään palkkaeroon eivät kaikki jostakin syystä usko, ja epäusko tuntuu olevan pyhä totuus.

Sitten palataan taas Sannikka-ohjelmaan. Ohjelma herätti melkoisen keskustelun toimittajakunnassa, ja kommentteja editoriaalisista ratkaisuista kritisoitiin ammattipiireissä.

Tammisalon vastineen yhteydessä oli kokoelma USA:n entisen presidentti Barak Obaman Obama Foundation Summitissa esittämän kasvatuksellisen kommentin mediaotsikoita. Niiden mukaan Barak Obama mm. ”repii”, ”läimäyttää”, ”murskaa” ja ”haastaa” ”cancel-kulttuurin” ja ”woke-häpäisyn”. Otsikot eivät tunnu sopivan Barak Obaman viileään esiintymistapaan. Miksi ne siis on kirjoitettu noin? Maan raflaava mediakulttuuri on yksi selitys.

Toinen melko todennäköinen selitys on, että Obaman habitusta käytetään antamaan painoa mediaherkälle asialle. Omissa puheissaan Obama ”varoittaa ylilyönneistä” ja muistuttaa ”vastapuolella olevan ihan tavallisia ihmisiä”, mutta toteaa myös, että muutos vaatii asioiden esiin nostamista: ”Asiat muuttuvat, kun niitä muutetaan” (CNN:n haastattelu 7.6.2021)

Woke ja cancelointi ovat termejä, jotka ovat syntyneet Yhdysvalloissa, ja niitä tulisi tarkastella osana monimutkaista kulttuurista turbulenssia, ja on syytä pitää mielessä demokraattien ja republikaanien välinen valtataistelu. Ehkä myös Venäjän taitava hybridisodankäynti. Sanat, toisin kuin numerot, kantavat kukin mukanaan laajaa, mutta joskus nopeastikin muuttuvaa kulttuurista merkityssisältöä. Siksi kontekstit ja merkitysten verkostot vaikuttavat tulkintaan.

Voisi myös sanoa, että kyseisten sanojen kohdalla ne kertovat enemmän käyttäjistään kuin kohteistaan.

Meillä täällä Suomessa voidaan toki tarkastella muiden kielialueiden termien matkaa ja merkityksiä, ja on syytäkin. Tällöinkin tapa, jolla tietoa avataan ja arvioidaan, on olennainen. Näen edelleenkin, että vähemmistön ja valtakulttuurin vastakkainasetteluun ja provokaatioon pohjaava asetelma on populistisen valtapolitiikan tapa saada halpaa julkisuutta. Ansaitsemme parempaa journalismia, erityisesti riippumattomalta kanavalta.

Lopuksi pyydän vilpittömästi anteeksi sitä, että tekstissäni oli kertaalleen Tammisalon nimi väärin kirjoitettuna. Tiedän kokemuksesta, että sellainen ei ole mukavaa. Toivon, että voimme kehittää toimitustyötä niin, että tällaisia vihreitä tulee mahdollisimman vähän.

VIIMEISEN KYMMENEN VUODEN AIKANA olen lukemattomia kertoja törmännyt väitteeseen suomen kielen pienuudesta. Koska väite elää ja voi ilmeisen hyvin arkielämässä, on aiheellista yrittää siirtää sitä kohti historian romukoppaa. Suomessa on kaksi virallista kieltä, suomi ja ruotsi. Lainsäädännössä otetaan huomioon karjalan kielen ja romanikielen lisäksi kolme saamen kieltä ja kaksi viittomakieltä. Suomessa suomea käytetään kaikilla elämän osa-alueilla, joten sen kuihtumisesta kyökkikieleksi ei ole vaaraa lähitulevaisuudessa. Ennemminkin olen huolissani em. pienempien kielten elinvoimaisuudesta.

Verkkotietokanta Ethnologuesta selviää, että suomella on kuusi miljoonaa puhujaa ja että suomi on maailman puhutuimpien kielten listalla sijalla 161. Kotimaisten kielten keskuksen mukaan suomea puhui äidinkielenään 4,9 miljoonaa ihmistä vuonna 2014.

Sijoitus kahdensadan puhutuimman kielen joukossa ei tarkoita, että suomi olisi pieni, vaikka englanti ja mandariinikiina porhaltavatkin johtoon 1,3 ja 1,1 miljardilla puhujalla. Arviot vaihtelevat, mutta Ethnologuen mukaan maailmassa on 7139 kieltä, joista 40 %:lla on alle 1000 puhujaa. Yhtäkkiä 6 miljoonaa – tai vaikkapa vain 4,9 miljoonaa – puhujaa vaikuttaakin sangen suurelta määrältä.

On totta, että pienimmät kielet ovat uhanalaisia. Kielten katoamista tapahtuu ja on tapahtunut niin kauan kuin kieliä on ollut olemassa. Kielitieteilijöillä onkin kova kiire tallentaa katoavista kielistä mahdollisimman paljon aineistoa, mutta elävää ja arkipäivässä käytettyä kieltä he eivät kykene yksin pelastamaan. Kieli elää vain puhujissaan, ja niitä suomella riittää.

Mikä siis lääkkeeksi luuloon suomen pienuudesta? Luulossaan varmat eivät muuta mieltään, mutta epäröitsijöille vastaisin samassa hengessä kuin edesmennyt isoäitini aina ajattelemattomuuksia kohdatessaan: ”Suomiko pien? Elä hupaja!”

irma Hirsjärvi-huispari-hirisijaervi-hirsitorvi.