Fasilitoidun kommunikaation nykytila: Onko järki viimein voittamassa?

Fasilitoidun kommunikaation nykytila:

”Jos fasilitaatio toimisi, ainakin yksi

onnistunut tapaus olisi jossain raportoitu.”

FASILITOITU KOMMUNIKAATIO nousi Suomessa julkisuuteen vuonna 1999 Tuomas Alatalon tapauksen myötä. Syvästi kehitysvammaiseksi diagnosoitu henkilö kirjoitti avustettuna kirjan ”Olen ja saan sanoa”, joka kilpaili Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnosta. Mensa valitsi Alatalon Vuoden älyköksi 1999.

Sitten ilmiö pudotettiin maan pinnalle (Skeptikko 4/2003). Fasilitaation uskomattomat saavutukset osoittautuivat liian hyviksi, ja taustalta paljastui tuttu asia, ideomotoriset liikkeet. Tuomaksen kirjan olikin kirjoittanut hänen äitinsä.

VIISAATKIN MENEVÄT VIPUUN

IHMISILLÄ ON TAIPUMUS tää tietoisuudessa oleva lihakset ehtivät edelle, ja

USKOA, että lihasliikkeitä edelaikomus. Näinhän ei ole. Joskus

aikomus tunnetaan myöhemmin jos koskaan. Tämän erikoisen, mutta ei kovinkaan harvinaisen ilmiön tunnisti jo vuonna 1853 Michael Faraday tutkiessaan muotiin tullutta seuraleikkiä. Siinä joukko ihmisiä piti käsiä pöydällä, jolloin pöytä alkoi liikkua. Seuraleikin kehittyneempi versio on kirjaimin varustettu ouija – eli ”kyllä-ei” -lauta, jonka avulla puhuteltiin kuolleiden henkiä.

Näitä spiritistisiä istuntoja kuvasi Thomas Mann romaanissa ”Taikavuori” (1924). Muita ideomotorisia ilmiöitä ovat hypnoottiset motoriset suggestiot, lastenleikkinä tunnettu sormusheiluri, kaivonkatsominen varvun avulla, automaattikirjoitus sekä erilaiset uskonnolliset hurmosilmiöt kuten kielillä puhuminen, kveekareiden vapina, herätyskokousten kaatumiset ja hihhuleitten huudot. Ei myöskään pidä unohtaa Viisasta Hansia, venäläistä orlovravuria, joka sata vuotta sitten herätti huomiota laskutaidoillaan.

Fasilitoitu kirjoittaminen on näistä ilmiöistä nuorin ja tuli laajalti tunnetuksi vasta 1990-luvun alussa.

Ideomotorisen liikkeen saa helpoiten esille sormusheilurin avulla. Omilla fasilitaatiota koskevilla luennoillani noin 80-90 % yleisöstä on saanut langan varassa riippuvan sormuksen heilumaan aina siihen suuntaan, jota kehotetaan ajattelemaan. Heilurin jälkeen tehokkaimmin efektin saa tuotettua fasilitaation avulla. Noin 80 % pystyy ohjaamaan itse sitä tiedostamatta toisen henkilön kättä siten, että tuloksena on kirjoitusta. Ouija-lauta ja automaattikirjoitus tulevat näiden perässä, sillä vain 10-30 % kokeilijoista saa henget puhumaan.

Efekti on niin kiehtova, että viisaatkin menevät vipuun. Kerrotaan, että Schopenhauer uskoi itse Jumalan sanelleen laajoja osia hänen kirjoistaan.

INSESTIÄ FASILITAATTORIEN PIILOTAJUNNASSA

SUOMESSA FASILITAATIO ESITELTIIN niinkin varhain kuin vuonna 1986, kun elokuvateattereissa kiersi australialainen elokuva ”Oikeus elämään”. Se kertoi puheterapeutti Rosemary Crossleysta, joka oli haksahtanut ilmiöön avustaessaan CP-vammaista oppilastaan. Toimin itse silloin kehitysvammalaitoksessa psykologina, ja olin elokuvan nähtyäni heti myyty aatteelle. Ainoastaan muut projektini estivät minua kokeilemasta avustettua kirjoittamista asiakkaallani, jonka olin jo katsonut valmiiksi. Se olisi epäilemättä ollut menoa.

Fasilitaatio alkoi saada laajaa näkyvyyttä, kun amerikkalainen professori Douglas Biklen tutustui siihen Australian matkallaan neljä vuotta myöhemmin. Kuuluin Biklenin kanssa samaan amerikkalaiseen tieteelliseen seuraan (TASH) ja kunnioitin professoria syvästi, en niinkään tieteellisten ansioiden takia kuin siksi, että hän oli esimerkillisesti omistautunut vaikeasti kehitysvammaisten ihmisten asialle. Niinpä kun kokeelliset tutkimukset alkoivat 1990-luvulla osoittaa, ettei fasilitaatio toiminutkaan, en ollut heti hylkäämässä professori Biklen kannattamaa metodia.

Uskottelin vuosikaudet, että yksittäiset kielteiset tulokset eivät riitä, tarvitaan lisätutkimuksia. Minua ei vakuuttanut edes amerikkalainen dokumenttiohjelma ”Prisoners of Silence” (1993), jossa Crossley liikuttaa kädessään olevaa kirjaintaulua, kunnes saa haluamansa lopputuloksen. Ohjelma kertoi myös insestioikeudenkäynneistä vammaisten lasten vanhempia vastaan. Niitä käytiin paljon, sillä fasilitaattorit löysivät piilotajunnastaan sen aikaiseen muotiaiheeseen sopivia ajatuksia. Ohjelma löytyy YouTubesta.

KIRJOITUSTAITO NÄYTTÄYTYY VAIN ASIAAN USKOVILLE

FASILITAATION TOI amerikantuliaisina Suomeen 1990-luvun alussa Biklenin tohtoriopiskelija Eija Kärnä-Lin. Tämä johti siihen, että ennen pitkää Tuomas Alatalo oli kirjoittanut kirjansa. Älyllisen haaksirikon huipennus oli Helena Itkosen toimittama TV-ohjelma ”Inhimillinen tekijä” (1999). Tuomaksen väitettiin kommunikoivan fasilitoimalla, mutta metodia ei käytetty ohjelmassa lainkaan, vaikka Tuomas oli studiossa avustajan ja kirjoittimen kanssa.

Ohjelmassa näytettiin vain leikelty nauhoitus, jonka piti esittää kirjoittamista. Osallistujat puhuivat Tuomaksen pään yli tämä istuessa studiossa lääkittynä ja tulpat korvissa raivokohtausten varalta. Päähenkilö osallistui keskusteluun karjaisemalla pari kertaa ”ammu”. Ohjelma sai Invalidiliiton tunnustuspalkinnon.

Olisi voinut luulla, että Alatalon tapaus olisi merkinnyt fasilitaation hautajaisia ainakin Suomessa. Sen verran selvältä juttu näytti. Itse ymmärsin tapauksen luonteen, kun luin Jyrki Kiiskisen jutun Helsingin Sanomien kuukausiliitteestä. Ensin luulin, että Kiiskinen oli kyynikko, joka vain teeskenteli uskovansa Tuomaksen kykyihin. Näin ei ollut. Hän uskoi oikeasti niihin, vaikka toi esiin omia tarkkoja havaintojaan Tuomaksen käyttäytymisestä, jotka osoittivat miten päälle liimattuja fasilitoidut tekstit olivat.

Ilmiön puolustamisesta tuli Suomessa älymystön kunnia-asia. Siinä oltiin vaistomaisesti ja porukalla hyvän puolesta pahaa vastaan, kuten tällä joukolla on tapana olla.

Sen verran olin kiinni omassa fasilitaatiouskossani, että kesti vielä jonkin aikaa ennen kuin ymmärsin, että puheet fasilitaation toimivuudesta ”ainakin joissakin tapauksissa” sai jättää omaan arvoonsa. Ideomotoriset liikkeet selittävät ilmiön tyhjentävästi, joten siihen luottaminen johtaa vain vammaisten ihmisten hyväksikäyttöön.

Jos fasilitaatio toimisi, ainakin yksi onnistunut tapaus olisi jossain raportoitu. Kannattajien mielestä kontrolloidut kokeet epäonnistuvat, koska koeasetelmat ovat vääriä. Syynä on muun muassa epäilijöiden läsnäolo. Kuten kuolleiden henget, myös kirjoitustaidot tulevat esille vain, jos kaikki läsnäolijat ovat tosiuskovaisia.

NYKYTILANNE MAAILMALLA

FASILITAATIO MAAILMALLA on sekä edennyt että kärsinyt takaiskuja. Pieni joukko yliopistoväkeä on edelleen ilmiön lumoissa ja kirjoittelee tieteellisiin lehtiin artikkeleita, joita toistaiseksi on yhä julkaistu. Australiassa Crossleyn pieni säätiö jatkaa toimintaansa ja fasilitaatio on käytössä varsinkin Queenslandin ja Victorian osavaltioissa. Australian tiedepiirit ovat koonneet raskauttavat tulokset fasilitaatiota vastaan, mutta raporttien teho on ollut rajallinen.

Yhdysvalloissa kriittisyys on alkanut saada yliotteen. Monet tieteelliset ja ammatilliset järjestöt torjuivat menetelmän jo 1990-luvulla, ja arvostelijoiden joukko on kasvanut. Viimeksi vuonna 2014 kansainvälinen puheterapeuttiliitto ISAAC antoi fasilitaatiolle tuomionsa. Vain kaksi suurehkoa järjestöä, Biklenin edustama tieteellinen seura TASH sekä vanhempainjärjestö ”Autism National Committee” roikkuvat siinä kiinni – TASH tosin entistä hatarammin, sillä järjestön lehti julkaisi äskettäin aiheesta kriittisen teemanumeron.

Molemmat järjestöt ovat myös vammaisten henkilöiden yhteisöön kuulumisen eli inkluusion kannattajia. Näin on voinut syntyä mielikuva siitä, että myös vammaisten integraatio olisi jonkinlainen huuhaa-aate.

Suomessa fasilitaation ja inkluusion kannatuksen välille ei kuitenkaan ole vastaavaa yhteyttä: fasilitaatiopiirit eivät ole erityisemmin kannattaneet inkluusiota, vaan pikemminkin päinvastoin.

Hollannissa, Britanniassa, Italiassa ja Ranskassa valtionhallinnon organisaatiot ovat julkaisseet selvityksiä ja raportteja, jotka tuomitsevat fasilitaation käytön, kuten käy ilmi juuri ilmestyneestä katsauksesta (Heta Pukki & David Andrews, 2015). Tanskassa fasilitaatio menetti asemansa jo vuonna 1991 paikallisen insestiskandaalin myötä. Ruotsissa Sosiaalihallitus ja Autismiliitto ovat tuominneet metodin, mutta Kouluhallitus vielä odottelee laadullisten tutkimusten kaikkein viimeisimpiä tuloksia. Fasilitaation käyttö on kuitenkin loppunut lukuun ottamatta Göteborgin aluetta ja muutamia antroposofisia kouluja, kuten lastenlääkäri Mats Reimer on kuvannut.

SUOMI ON FASILITAATION JOHTAVA POHJOISMAA

SUOMESSA FASILITAATIO on saanut kannatusta logopedian, kasvatuksen ja erityiskasvatuksen dosenteilta ja professoreilta ainakin Helsingin, Itä-Suomen, Jyväskylän ja Lapin yliopistoissa. Aiheesta on tehty gradutöitä ja väitöskirjoja. Metodia tarjoillaan myös erityiskasvatuksen oppikirjoissa, koska sen väitetään auttaneen ainakin joitakin ihmisiä ilmaisemaan ajatuksiaan (esim. Kerola & Timonen: Autismin kirjo ja kuntoutus). Fasilitaatiota tuetaan julkisin varoin. Opetushallitus kustantaa fasilitaatioprojekteja ja Kela maksaa siitä puhetulkkauksena (A-studio 4.8.2014). Myös Raha-automaattiyhdistys kuuluu maksajiin.

Järjestöistä Kehitysvammaliitto on toiminut aktiivisena fasilitaation levittäjänä. Viimeksi vuonna 2014 se julkaisi tutkimussarjassaan kahden professorin ja yhden tohtorin tekemän raportin fasilitaation eduista (Laurinkari, Kärnä & Saarinen, 2014). Raportin kannessa fasilitaatiota esittää kuva, jossa ohjausote on vain olkapäässä. Tällöin käden ohjailu ei tietenkään onnistu. Fasilitaation kannattajat käyttävät tämäntapaista harhautusta jatkuvasti.

Toinen keino on poppakonstin nimen jatkuva hiominen. Siitä tulee milloin ”tuetun kirjoittamisen harjoittelutekniikka”, milloin ”Written Output Communication Enhancement”.

Suomessa aktiivisin fasilitaation edistäjä on ollut Autismiliitto, joka on järjestänyt runsaasti koulutuspäiviä aiheesta. Liitto tosin ilmoitti vetäneensä tukensa fasilitaatiolta sen jälkeen, kun elokuussa 2014 lähetetyssä A-studiossa savolaisäiti valitti, että hänen lapsensa murre muuttui stadin slangiksi, kun töihin tuli uusi avustaja. Autismiliiton vetäytymislupaukseen ei tosin taida olla paljon luottamista.

Savon Vammaisasuntosäätiö ja Lastenlinna ovat kuuluneet fasilitoinnin etujoukkoihin. Vuonna 2013 HYKSin lastenneurologian klinikkaryhmä kuitenkin kielsi fasilitaation käytön epätieteellisenä ja epäeettisenä, ja siihen päättyi Lastenlinnan osuus. Vuonna 2014 Suomen lastenneurologinen yhdistys tuomitsi fasilitaation käytön. Sitä ennen Suomen Puheterapeuttiliitto (1996, 2000, 2005) oli ottanut osittain torjuvan kannan ja Lastensuojelun

Keskusliitto (2009) selkeästi kielteisen kannan asiaan.

Kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että fasilitointi on joutunut entistä ahtaammalle julkishallinnon, ammattijärjestöjen ja tiedemaailman piirissä. Se on silti edelleen elinvoimainen liike, joka saa käyttövoimansa ihmisten herkkäuskoisuudesta ja siihen liittyvästä toivon kipinästä, jota esimerkiksi fasilitaatiota itsekin harjoittanut lastenlääkäri Jari Sinkkonen kauniisti kuvaili.

kehitysvammaliiton Julkaisun Kannessa Fasilitaa-*** tiota Esittää Kuva, Jossa Ohjausote On Vain Olkapääs- sä. Tällöin Käden Ohjailu Ei Tietenkään Onnistu. fasilitaation Kannattajat Käyttävät Tämäntapaista ***harhautusta Jatkuvasti.

VARAREHTORI JA TAIKAVARPU

FASILITAATIOTA ON TAPANA nimittää ”kiistanalaiseksi” metodiksi. Se on kuitenkin liikaa sanottu menetelmästä, jonka tueksi ei ole esitetty yhtään luotettavaa esimerkkiä.

Ainoa suomalainen kokeellinen tutkimus fasilitaatiosta on Ulla Ojalammen ja Marjatta Leppäsen pro gradu, joka sai Tampereen kaupungin kehittämispalkinnon. Työssä ilmeni, että kaikissa tutkituissa 11 tapauksessa fasilitoidut viestit tulivat avustajilta. Lisäksi fasilitointi heikensi niiden kahden henkilön kirjoitusta, jotka osasivat jo ennestään kirjoittaa.

Gradu sai äskettäin myös ISAAC-järjestön tieteellisen lehden palkinnon, kun työ julkaistiin lyhennettynä englanniksi.

Jyväskylän yliopiston vararehtori esti aikoinaan samaisen tutkielman valinnan Suomen Kasvatustieteellisen Seuran gradupalkintoehdokkaaksi. Myöhemmin vararehtori löydettiin etsimästä varvun avulla vesisuonia yliopiston työhuoneesta.