Minä, skeptikko:

”Toimittajan tehtävä on esittää mieluummin suurta yleisöä kiinnostavia

tyhmiä kysymyksiä kuin haastateltavaa miellyttäviä hyviä kysymyksiä.”

NUORENA AJATTELIN jossain vaiheessa, että erikoisella nimelläni on joku tarkoitus, tai että se on valittu kehnolla satunnaisnimigeneraattorilla. Arvelin myös, että minulla saattaa olla salainen tehtävä, joka paljastetaan jossain vaiheessa. Ehkä avaruudesta tulee jonkinlainen alus hakemaan minut pois. (Hyvällä säkällä voisin lähtiessäni käydä nostamassa Skepsikseltä 20 000 euron palkkion matkarahoiksi.) Mutta turhaan odotin.

Jos vakavasti puhutaan, niin asia selvisi aika pian teiniiän etsintävaiheiden jälkeen.

Synnyin Helsingin Naistenklinikalla, mutta papereissa on syntymäpaikaksi merkitty Espoo, koska vanhempani asuivat tuolloin Otaniemessä opiskelija-asunnossa. Konttailin siellä joitakin kuukausia, kunnes aloimme kiertää Stadin ja Espoon lähiöitä. Paria pidempää ulkomaanvaihetta lukuun ottamatta olen pysynyt lähellä lähtöruutua; identiteetti on pääkaupunkiseutulainen.

Vanhempani olivat luterilaisia, äiti ehkä jopa hieman uskovainen, ainakin siitä päätellen että hän opetti meille iltarukouksen (Levolle lasken, luojani…) – ja taisi lapsuudenkodin seinällä olla myös suojelusenkelin kuva.

En kuitenkaan muista, että jumala tai uskonto olisi koskaan puhutellut minua.

Kun olin täyttänyt 18, kävelin uskonnontunnilta suoraan kirkkoherranvirastoon ja ilmoitin eroavani tästä yhdistyksestä. Silloin eroa piti vielä perustella, ja muistaakseni sanoin vain että en usko mihinkään. Faija sanoi myöhemmin arvostaneensa päätöstä, jota hän ei itse koskaan uskaltanut tehdä. Hän olikin rationaalinen diplomi-insinööri, joka ehkä ajatteli Pascalin tapaan: ei kai siitä kirkon jäsenyydestä haittaakaan ole.

NYT PÄÄSTIIN ASIAAN

SITTEN TULI LUKIOSSA SE ETSINTÄVAIHE. 70-luvun alkupuolella ilmassa oli paljon poliittisia intohimoja. Osa kavereista oli kokoomuslaisia, osa kommunisteja. Itse onnistuin jotenkin pysyttelemään puolueiden ulkopuolella. Syksyllä 1973 teinikunnan yleiskokouksessa äänestettiin EEC-vapaakauppasopimuksesta. Kokoomuslaiset kannattivat, kommunistien manipuloima yleisdemokraattinen rintama vastusti. Äänestin tyhjää.

Aloin lukea sekä luonnontieteellistä että parapsykologista kirjallisuutta. Olin varma, ettei mitään isoja yliluonnollisia ilmiöitä ole olemassa, mutta ehkä pieniä on. Luokkakavereiden kanssa keskustelimme mm. kirjasta ”Psychic Discoveries Behind the Iron Curtain”. Kiehtova yhdistelmä: parapsykologiaa Neuvostoliitossa. Tai siis melkein yhtä kiehtovaa kuin Carlos Castanedan sienikirja ”Matka Ixtlaniin”.

Loppujen lopuksi näille heikoille ilmiöille kävi samalla tavalla kuin jumalalle: en kokenut mitään yliluonnollista – en saanut edes tulitikkua siirtymään ajatuksen voimalla.

Menin sitten yliopistoon, jossa luin maantiedettä, kansantaloutta ja tilastotiedettä. Se oli urasuunnittelun kannalta kehno aineyhdistelmä, joten päädyin lehtimieheksi. Joskus 80-luvun alussa löysin Akateemisen kirjakaupan Tiede-hyllystä Carl Saganin kirjat ”Broca’s Brain” ja ”Cosmos”. En nähnyt ”valoa”, mutta tuntui siltä että nyt päästiin asiaan.

Saganin yllyttämänä tilasin saman tien USA:n silloisen skeptikkoyhdistyksen CSICOPin lehden ”Skeptical Inquirerin”, enkä vieläkään suostu kirjoittamaan Skeptical-sanaa englantilaisittain c:llä. Samoihin aikoihin aloin lukea Stephen Jay Goldin kirjoja luonnonhistoriasta, myöhemmin myös Richard Dawkinsia. Ja Skepsiksen perustamisen aikoihin lukulistalle tulivat mm. James Randi, Martin Gardner, Ray Hyman ja Susan Blackmore.

VIELÄKIN HARMITTAA

VUONNA 1987 KÄYTÄNNÖLLISEN filosofian professori Raimo Tuomela kutsui koolle aiheesta kiinnostuneita ihmisiä – yhteystiedot hän oli muistaakseni saanut CSICOPilta, Skeptical Inquirerin tilaajarekisteristä. Eihän meitä monta ollut: Tuomelan lisäksi S. Albert Kivinen, Nils Mustelin, Nils Edelman, Hannu Karttunen, Matti ja Heta Häyry, Pekka Hartola, Johan Helsingius – malja molempien Nilsien muistolle, ja anteeksi muutamalle, joita en nyt muista.

Kokouksessa päätettiin perustaa yhdistys, jonka nimi on lukijan tiedossa. Olin avannut suuni kokouksessa, joten jouduin sihteeriksi. Kivisestä tuli puheenjohtaja, koska hän tiesi paranormaaleista ilmiöistä enemmän kuin kukaan muu ja edusti avomielisen skeptistä linjaa, jonka yritimme muotoilla myös yhdistyksen ensimmäisiin sääntöihin: ”…ottamatta kantaa näiden ilmiöiden olemassaoloon apriorisesti, tutkimusta edeltävin perustein.”

Oma roolini yhdistyksen alkuvuosina oli auttaa S. Albertia käytännön järjestelyissä ja tehdä yhdistyksen lehteä yhdessä Karttusen Hannun kanssa. Kun katselen noita alkuvuosien juttuja, niin en ihmettele lainkaan että Skeptikon levikki pysyi pienenä: ketä kiinnostaa jotkut Torinon käärinliinat tai Ufot? (Oli lehti mikä tahansa, niin se menestyy vain käsittelemällä isoja yhteiskunnallisia ja aatteellisia kysymyksiä omista lähtökohdistaan. Rima korkealle!)

Aika pian yhdistyksen alkuvaiheissa päätimme myös perustaa Huuhaa-palkinnon saadaksemme julkisuutta. Ja kirjakin piti tehdä: kokosimme Hannun ja Hetan kanssa artikkelikokoelman, jonka nimeksi tuli ”Paholaisen asianajaja”. Käsittelin siinä omassa jutussani median herkkäuskoisuutta ja yliluonnollisten ilmiöiden kritiikitöntä käsittelyä lehdistössä.

Vieläkin harmittaa, ettei kirjan taittaja julkaissut kuvitukseksi lähettämiäni lehtileikkeitä kokonaan, vaan rajasi niistä otsikot ja tekstit pois ja jätti pelkät valokuvat. Opin siitä, että älä koskaan luota kenenkään muun harkintakykyyn, vaan valvo itse loppuun asti, että julkaisu painaa teoksesi siinä muodossa kuin itse olet tarkoittanut.

KAULARANGAN NAKSAUTUS

OLIN MUUTAMAN VUODEN aika intensiivisesti mukana Skeptikon teossa ja yhdistyksen toiminnassa. Järjestimme tilaisuuksia, joihin kutsuimme ulkomaisia vieraita, mm. James Randin ja Susan Blackmoren. S. Albert järjesti rahoituksen jostain yliopiston erikoismomentilta. Hienoa aikaa.

Sitten alkoi tuntua siltä, että aktiivisuus yhdistystoiminnassa on ammattijournalistille hieman sopimatonta. Niinpä jättäydyin suosiolla pois, jotta voisin tehdä tarvittaessa paremmalla omallatunnolla huuhaa-kriittisiä juttuja silloisen työnantajani Helsingin Sanomien sivuille.

Viimeisinä Hesari-vuosinani olin kirjeenvaihtajana Saksassa, ja seurasin kaiken muun ohella sikäläisen skeptikkoyhdistyksen GWUP:n toimintaa. Tein lehteen yhden ison jutunkin yhdistyksen vuosikonferenssista, jossa oli paikalla jopa ”Nature”-lehden silloinen päätoimittaja John Maddox, joka oli tehnyt Randin kanssa yhteistyötä homeopaatti Jacques Benvenisten tutkimusten paljastamisessa. Naturen myöhemmät päätoimittajat eivät valitettavasti ole osoittaneet yhtä avomielistä ja samaan aikaan skeptistä asennetta.

Saksasta palattuani vaihdoin melko nopeasti työpaikkaa Yleisradiolle, jossa tein sitten 12 vuotta MOTohjelmaa ja neljä vuotta A-studiota sekä muita ajankohtaisohjelmia. Skeptikkotausta auttoi juttuideoiden kehittelyssä: tein useita ohjelmia ns. vaihtoehtolääkinnästä ja muusta puoskaroinnista.

MOT:n jaksossa ”Niskanvääntäjät” annoin kiropraktikon, kansanparantajan, naprapaatin ja osteopaatin naksauttaa kaularankaani, koska oli pakko saada kuvitusta.

Vieläkin tuntuu siltä, että niskan ajoittainen kipeytyminen johtuu sen kovakouraisen kiropraktikon otteista.

ILMASTONMUUTOS PAKKOMIELTEENÄ

MENNÄÄN VIELÄ TAKAISIN 90-LUVUN LOPULLE. Luin silloin Michael Shermerin kirjan ”Why People Believe in Weird Things”, ja koin vähän samanlaisen elämyksen kuin aiemmin Saganin kanssa.

Shermer on kalifornialainen skeptikko, joka oli kyllästynyt CSICOPin linjaan. Hänen mielestään skeptikoiden pitäisi tarkastella kaikkia elämän ilmiöitä eikä vain yliluonnollisuuksia kuten ufoja tai parapsykologiaa. Shermer perusti myös oman lehden ”The Skepticin”, jonka sisältö vaikutti heti kiinnostavammalta kuin tiukan linjan ”Skeptical Inquirerilla”.

Shermer yllytti pohtimaan kaikkea mahdollista skeptisestä näkökulmasta, joten panin myös omia uskomuksiani kokeeseen. Miksi oikeastaan uskon tai luotan joihinkin historiallisiin ja yhteiskunnallisiin käsityksiin? Olenko itse tutkinut asioita edes sen vertaa, että osaisin väitellä jos joku alkaa selittää yksityiskohtaisesti, että vaikkapa evoluutiota tai juutalaisten kansanmurhaa ei ole tapahtunut? Entä lääketiede: osaanko varmasti vetää rajan puoskaroinnin ja näyttöön perustuvan lääkinnän välille? Ei kai vain lääketeollisuus ole vaikuttanut siihen, miten ihmisiä hoidetaan? Minkä sortin tiedettä ovat lääkäriseura Duodecimin Käypä hoito -konsensukset, jotka näyttävät muuttuvan melko tiuhaan?

Tämä johti väistämättä siihen, että 90-luvulla muodikkaaksi tullut ilmaston lämpenemisen pelko alkoi tuntua epäilyttävältä. Asennemuutokseeni vaikutti toki myös maantieteilijän koulutus ja luonnonhistorian harrastukseni, mutta ilman Shermerin yllytystä en ehkä olisi ”kääntynyt” pikku hiljaa ns. ilmastoskeptikoksi.

Näkemykseni täsmentyivät MOT-vuosina monissa keskusteluissa Yle-kollegani Martti Backmanin kanssa. Backmanilla ei ole luonnontieteellistä koulutusta, mutta hän osasi tehdä erittäin hankalia, yksinkertaisia kysymyksiä, joiden takia jouduin usein tarkistamaan kantaani muissakin asioissa.

Tähän liittyy sellainen ironinen kuvio, että ihmisen aiheuttamaan ilmastonmuutokseen aluksi epäilevästi suhtautunut Shermer on sittemmin hyväksynyt konsensuksen, jonka mukaan maailma pelastuu vain jos ryhdymme välittömästi joihinkin toimenpiteisiin.

Ilmastonmuutoksesta on tullut vuosien varrella itselleni harrastus ja intohimon kohde – joku voisi sanoa sitä pakkomielteeksi, enkä välttämättä panisi vastaan. Ilmiön varjolla ajetaan mitä ihmeellisimpiä poliittisia ja taloudellisia tavoitteita, ja olen yrittänyt huutaa vastaan: miettikää vähän ennen kuin aiheutatte hätiköidyillä ”ilmastotoimilla” enemmän haittaa kuin hyötyä!

KIELTEISTÄ PALAUTETTA SKEPSIKSEN JOHTOHENKILÖILTÄ

BACKMANIN LÄHDETTYÄ ELÄKKEELLE jäin tämän näkemykseni kanssa Ylessä melko yksin. Elokuussa 2013 teimme kuitenkin A-studioon jutun siitä, että ilmaston lämpeneminen näyttää pysähtyneen, toisin kuin hallitusten paneeli IPCC oli ennustanut. IPCC:hän on ennustellut lämpenemisen jatkuvan keskimäärin 0,2 asteen vauhtia per vuosikymmen, mutta siitä oltiin pahasti jäljessä.

Sain myös silloisen ympäristöministerin Ville Niinistön kommentoimaan ilmiötä studioon, ja hän vastaisi kerettiläisiin kysymyksiini reilusti. Hieman huvitti jälkeenpäin, kun monet vihreästi ajattelevat ihmiset olivat närkästyneitä Niinistön puolesta. Voin lohduttaa heitä: Ville on ammattipoliitikko, joka kestää myös tyhmiä kysymyksiä.

Kielteistä palautetta tuli myös joiltakin Skepsiksen johtohenkilöiltä, jotka eivät selvästi olleet perehtyneet ilmastodataan ja IPCC:n raportteihin kovin hyvin. Ihan kaikkien kanssa en ehtinyt väittelemään, mutta olen edelleen valmis haastamaan kaikki, jotka haluavat olla avoimesti vuorovaikutuksessa ja asettaa omia käsityksiään kyseenalaiseksi. Tiedän omasta kokemuksesta, että se on vaikeaa.

Olen edelleen sitä mieltä, että toimittajan tehtävä on esittää aina ja joka paikassa mieluummin suurta yleisöä kiinnostavia ”tyhmiä” kysymyksiä kuin haastateltavaa miellyttäviä ”hyviä kysymyksiä”. Toimittaja ei saa piitata siitä, että hänet voidaan kysymysten perusteella leimata kokoomuslaiseksi, kommunistiksi, yleisdemokraatiksi, rasistiksi, suvakiksi tai denialistiksi. ”It comes with the territory”, kuten Amerikassa sanotaan.

Usein toistuva kysymys ilmastoskeptikolle on, että väitätkö kaikkien maailman tiedemiesten olevan salaliitossa, ja että vain sinä itse ymmärrät mitä täällä oikein tapahtuu? Tähän minulla on tapana vastata, että kyseessä ei ole mikään salaliitto vaan ihan julkinen liitto. Lukekaa hyvät ihmiset niitä IPCC:n raporttien luonnontieteellisiä osia ja hypätkää yli poliitikoille kirjoitetusta yhteenve-

Skepsis toimii

dosta (Summary for policymakers). Yllätytte siitä, että ns. ilmastotiede on sangen nuorena tieteenalana vielä kovin epävarma monista johtopäätöksistään.

Kuulen jo vastaväitteen: ”Naturessa” on julkaistu sitä tai tätä, joka osoittaa että ”kaik on mänt”. Siihen voin sanoa vain, että myös ”Nature” (toisin kuin ”Skeptikko”) on erehtyväisten ihmisten julkaisema lehti.

Ilmastonmuutoksen uhkaan skeptisesti suhtautunut John Maddox jäi valitettavasti eläkkeelle 1995 ja kuoli 2009.

KURJIA TIETEITÄ

LÄHDIN YLESTÄ TÄMÄN VUODEN ALUSSA Talouselämälehteen kirjoittamaan mm. talouspolitiikasta. Kansantaloustiede on ilmastotieteen kaltainen ala, jossa yritetään ymmärtää kompleksisia ilmiöitä keräämällä valtavat määrät dataa ja laatimalla sen perusteella mallinnuksia ja ennusteita. Jaloja pyrkimyksiä, mutta näyttää siltä, että molemmat pysyvät ns. kurjina tieteinä (dismal science) niin kauan kuin niiden ennusteet osoittavat eri suuntaan kuin empiiriset havainnot.

Kansantaloustieteessä sentään tunnustetaan yleisesti, ettei tulevaisuuden ennustaminen voi onnistua. Ilmastotieteessä tätä nöyryyttä ei vielä ole havaittavissa. Siitä huolimatta voi olla lievän varovaisuusperiaatteen mukaisesti ihan järkevää, että esimerkiksi energiapolitiikassa pyritään päästöttömiin tuotantomuotoihin. Kaikki ilmastonmuutoksesta huolestuneet ihmiset ovatkin sen vuoksi tunnetusti ydinvoiman kannattajia.

Elämän tarkoitus on nauraa ja pysyä uteliaana – kuitenkin sillä James Randin varauksella, että jos pitää avoimen mielen, niin kannattaa varoa ettei jää reikiä päähän.

Luennot Helsingissä keväällä 2016

• 3. HELMIKUUTA: HANNA KOKKO

Hanna Kokko on evoluutioekologian professori Zürichin yliopistossa. Vuonna 2008 Kokko ja Katja Bargum julkaisivat kansantajuisen teoksen ”Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä”. Kirjalle myönnettiin Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto.

• 2. MAALISKUUTA: TAPANI RIEKKI

Tapani Riekki väitteli vuonna 2014 Helsingin yliopiston käyttäytymistieteellisessä tiedekunnassa psykologian alaan kuuluvasta aiheesta ”Yliluonnolliseen uskomista ohjaavat ihmisen kognitiiviset piirteet”.

• 6. HUHTIKUUTA: MINNA NYSTRÖM

Minna Nyström on Helsingin yliopiston epigenetiikan ja genetiikan professori, joka luennoi Skepsikselle aiheesta ”Epigenetiikan perusteet”.

Luennot Tieteiden talolla klo 18-20,

Kirkkokatu 6, 00170 Helsinki.