Skepsis ry · Suomalaisten skeptikkojen yhdistys torstai 5.11.2026
Skepsis ry

Kohta 40 vuotta kysymyksiä

Minä, skeptikko · Skeptikko 2/2017

Minä, skeptikko

Linda Mustelin

”Koulutusjärjestelmämme ei anna valmiutta

arvioida kriittisesti informaatiota.”

SYNNYIN TOUKOKUUSSA 1983. Kasvoin rivitalossa Helsingin Veräjämäessä. Perheeseen kuului minun ja vanhempieni lisäksi vaihteleva määrä kissoja. Kotona luettiin paljon ja puhuttiin tieteestä, taiteesta, musiikista, maailman tapahtumista. Osasin jo pienenä lapsena paljon sivistyssanoja, mikä aiheutti joskus hämmennystä ulkopuolisissa.

En lapsena koskaan uskonut mihinkään yliluonnolliseen, en edes joulupukkiin. Ala-asteella halusin kuitenkin olla uskonnonopetuksessa mukana, vaikka elämänkatsomustietoakin olisi ollut tarjolla. Pidin kristinuskon tarinoista. Kävin jossain kristillishenkisessä iltapäiväkerhossakin, kun kaveritkin kävivät. Ei vanhemmillani ollut mitään sitä vastaan. Sain aina päättää tällaisista asioista itse.

AIKUISET KYSYIVÄT, OLENKO SUKUA NILS MUSTELINILLE

MINULLA OLI ONNELLINEN LAPSUUS ja lämmin suhde molempiin vanhempiini. Äitini asuu edelleen lapsuudenkodissani Veräjämäessä. Hän on eläkkeellä työstään lukion psykologian opettajana ja opinto-ohjaajana. Hän vietti kanssani paljon aikaa, kun olin pieni ja opetti minut lukemaan ennen kuin menin kouluun.

Äiti myös otti minut kerran esimerkkilapseksi kehityspsykologian oppitunnille. Se meni kuitenkin vähän mönkään, koska läpäisin kaikki testit, joihin ikäni ja kehitysvaiheeni perusteella olisi pitänyt vastata väärin. Kun äiti oli aiemmin kokeillut samoja testejä kotona, olin suoriutunut niin kuin odotettiinkin. Ehkä olin ehtinyt siinä välissä vähän miettiä…

En muista, milloin tajusin, että isäni on Suomen tunnetuin skeptikko. Se, että hän esiintyi julkisuudessa, oli normaali osa perheemme arkea. Kyllä minä tunsin ylpeyttä, kun aikuiset joskus kysyivät, olenko sukua Nils Mustelinille ja olivat ihastuneita, kun kerroin, että hän on isäni. Hänethän tunnettiin muistakin yhteyksistä kuin Skepsiksestä, kuten ”Professorien palaveri” -ohjelmasta ja ”Kontrapunkt”-musiikkiohjelmasta.

Se, että isäni oli skeptikko, vaikutti varmasti maailmankuvani kehittymiseen. Taikausko ja kaikenlainen huuhaa, esimerkiksi astrologia, olivat yksiselitteisesti vastustettavia asioita. En teininäkään kapinoinut kotoa saamaani maailmankuvaa vastaan, vaan pidin siitä tiukasti kiinni. Maailmankuvani on edelleen tieteellinen, mutta vuosien saatossa olen alkanut suhtautua lempeämmin ja ymmärtävämmin siihen, että ihmisillä on erilaisia uskomuksia ja hengellisiä tarpeita, joita minä en pysty ymmärtämään.

Isästäni muistan lapsuudesta etenkin sen, että hän opetti minulle aina yhtä innostuneena asioita maailmasta: tieteestä, historiasta, taiteesta, musiikista… Hän tiesi aina vastaukset kaikkiin kysymyksiin! Ja jos ei joskus tiennyt, vastaus etsittiin yhdessä tietosanakirjasta. Se oli aikaa ennen Wikipediaa.

Isä oli aina valmis keskeyttämään omat puuhansa, jos tarvitsin apua jonkin koulutehtävän kanssa. Olin hyvä koulussa, mutta sainkin varmasti enemmän tukea kotoa kuin moni muu.

Olin 20-vuotias, kun isäni kuoli vuonna 2004. Se on elämäni tähän asti suurin suru ja menetys. Vielä nykyäänkin minulle usein tulee mieleen jokin ajatus, jonka haluaisin isän kanssa jakaa tai kysymys, jonka haluaisin hänelle esittää.

Jaakko Koskela

POTILAAN USKOMUKSIA EI SAA MITÄTÖIDÄ.

TOTTA KAI SE, ETTÄ kasvoin tieteellisen ajattelun keskellä ja koulutusta arvostavassa perheessä vaikutti siihen, että hakeudun yliopisto-opintoihin ja minusta tuli tutkija. Mutta ala olisi voinut yhtä hyvin olla jokin aivan muu. Olin kiinnostunut laajasti sekä humanismista että luonnontieteistä. Lääketiede tuntui yhdistävän näitä molempia, joten valitsin sen.

Valmistuin lääketieteen lisensiaatiksi Helsingin yliopistosta vuonna 2010 ja väittelin tohtoriksi 2012. Opiskelin myös vuoden ajan humanistisessa tiedekunnassa Aasian tutkimusta, kiinaa ja latinaa. Se oli myönnytys sisäiselle humanistilleni, jota lääketieteen perusopinnot välillä tuskastuttivat.

Kun valmistuin lääkäriksi, vietin yhden syksyn Pekingissä kiinaa opiskellen. Sitten palasin Suomeen ja tein opiskelujen ohessa aloittamani väitöskirjan valmiiksi. Sen aiheena oli liikunnan ja lihavuuden periytyvyys ja niiden väliset yhteydet suomalaisessa kaksosaineistossa. Osoitimme muun muassa, että liikunta suojaa ylipainolta, vaikka olisi lihavuudelle altistava geeniperimä.

Väiteltyäni jatkoin postdoc-tutkijana, ensin Helsingin yliopiston kansanterveystieteen laitoksella, sitten University of North Carolina at Chapel Hill:ssä. Postdoc-kauden tutkimukseni on käsitellyt syömishäiriöiden epidemiologiaa, etenkin niistä toipumista ja niiden yhteyttä muihin terveysongelmiin. Opiskelin UNC:ssa myös kansanterveyden maisteriohjelmassa ja valmistuin viime vuonna. Olen nyt Master of Public Health.

Tutkimustyön ohella olen työskennellyt lääkärinä useassa terveydenhuollon yksikössä, sekä perusterveydenhuollossa että erikoissairaanhoidossa. Tällä hetkellä toimin terveyskeskuslääkärinä Kirkkonummen terveyskeskuksessa. Jatkan tutkimustyötä lääkärintyön ohella.

Käytännön työ on mielekäs vastapaino tutkimustyölle ja teoreettisille opinnoille. Lääkärinä kohtaan ihmisiä, yksilöitä, joilla jokaisella on oma tarinansa ja oma tapansa elää, omat toiveensa ja huolensa. Ne on otettava huomioon hoidossa. Vaikka lääkärin velvollisuus on tarjota potilaalle vankkaa asiantuntemusta ja näyttöön perustuvaa lääketieteellistä tietoa, ei potilaan omia käsityksiä tai uskomuksia saa vähätellä tai mitätöidä. Muuten on mahdotonta saavuttaa hoitosuhteen kannalta välttämätön luottamus.

Jos potilas esimerkiksi kertoo, että käyttää jotakin ns. vaihtoehtohoitoa, suhtaudun ymmärtävästi ja hyväksyvästi. Kerron, ettei näiden hoitojen tehosta ole näyttöä, mutta en kiellä ketään käyttämästä hoitoja, joista kokee saavansa apua. Yleensä tällä tavalla on päästy yhteisymmärrykseen ja potilas on ottanut vastaan myös lääketieteellisen hoidon, jos sellaista on tarvinnut.

PSEUDOTIEDE VOI TAPPAA

MINULLA ON TIETEELLINEN maailmankuva, en ole taikauskoinen enkä usko yliluonnolliseen. Kuitenkin nimeän itseni mieluummin agnostikoksi kuin ateistiksi. Olen nöyrä sen edessä, ettei meillä ole kovin kattavaa tietoa universumin olemuksesta, enkä näe tarpeelliseksi ottaa kantaa korkeampien voimien olemassaoloon.

Yksi ajatteluni kannalta tärkeimmistä lukemistani kirjoista on nobelisti Daniel Kahnemanin ”Thinking Fast and Slow”. Se on loistava yhteenveto siitä, miten ajattelumme toimii, mitkä kognitiiviset harhat vaikuttavat päättelyymme ja miksi intuitio usein, mutta ei aina, johtaa meitä harhaan.

Vaikka suhtaudun erilaisiin hengellisiin vakaumuksiin ymmärtäväisesti, pseudotiede on minulle punainen vaate. Pseudotieteellä tarkoitan tieteeksi naamioituja uskomuksia, jotka muodostavat ikään kuin vaihtoehtoisia todellisuuksia, joihin väkijoukot haksahtavat.

Esimerkiksi rokotusten vastainen liike ja lukuisat ravitsemukseen liittyvät uskomukset ovat täynnä pseudotieteellistä argumentaatiota. Rokotteiden vastainen kampanjointi on jo johtanut rokotekattavuuden laskuun ja tuhkarokkoepidemioihin maailmalla. Tämä alkaa olla Suomessakin tietyillä alueilla ongelma. Rokotteiden vastustaminen on surullinen esimerkki siitä, että pseudotiede voi tappaa.

Minua ärsyttävät myös huuhaa-laitteet, joita myydään tieteellisiltä kuulostavilla terveysväittämillä. Olen kuullut esimerkiksi magneettipulsaattoreista, joiden väitetään puhdistavan verestä mikrobeja. Perustelut laitteiden tehosta kuulostavat tieteellisiltä, vaikka eivät sitä ole.

Pelottavaa näissä pseudotieteellisissä väitteissä onkin nimenomaan se, että argumentaatioketjut ovat usein näennäisesti loogisia, ja tavallisen ihmisen on vaikeaa tietää, mikä on totta ja mikä ei. Valitettavasti myös oman ammattikuntani edustajia on mukana levittämässä pseudotieteellisiä terveysväittämiä.

Minusta tuntuu, ettei koulutusjärjestelmämme anna kovin hyvää valmiutta arvioida kriittisesti informaatiota. Olen tavannut korkeasti koulutettuja ihmisiä, jotka suhtautuvat kritiikittömästi pseudotieteellisiin väitteisiin. Kriittisen ajattelun ja lähdekritiikin edistäminen on sydäntäni lähellä. Puhun mielelläni tieteen periaatteista ja siitä, miten voi arvioida vaikkapa lukemansa tiedeuutisen luotettavuutta. Olen myös opettanut lääketieteen opiskelijoille näyttöön perustuvaa lääketiedettä – käytännössä tieteellisen tiedon tulkintaa ja arviointia.

Skepsiksessä en ole itse toiminut aktiivisesti, mutta kannatan lämpimästi yhdistyksen pyrkimystä edistää kriittistä ajattelua ja kiistanalaisten väitteiden tieteellistä tarkastelua.

URA TAITEKOHDASSA

KOSKA TYÖSSÄNI ISTUN paikallani ja käytän aivojani keskittyneesti, haluan vapaa-ajallani liikkua ja antaa ajatusten liitää vapaina. Harrastan monenlaista liikuntaa. Luonnossa liikkuminen on erityisen rentouttavaa ja se myös lisää luovuuttani. Usein olen puolivahingossa keksinyt metsäkävelyllä ratkaisun johonkin visaiseen ongelmaan.

Minulla oli useita vuosia oma hevonen, ja ratsastus oli silloin ykkösharrastukseni. Amerikassa asuessani maastopyöräilin ja joogasin paljon. Kävin myös luonnonpuistoissa patikoimassa. Viime vuonna Suomeen palattuani aloin usean vuoden tauon jälkeen taas harjoitella taidoa, japanilaista budolajia.

Juuri nyt olen urallani taitekohdassa, sillä olen aloittamassa uuden työn tutkijana ja lääketieteellisenä asiantuntijana suomalaisessa terveysteknologian start up -yrityksessä. Yrityksen perustaneet tutkijat ovat kehittäneet menetelmän, jossa yhdestä verinäytteestä mitataan lukuisia rasva- ja proteiiniaineenvaihdunnan merkkiaineita, joista useiden on osoitettu olevan yhteydessä esimerkiksi sydän- ja verisuonitauteihin. Toiveena onkin, että tätä teknologiaa voidaan tulevaisuudessa käyttää sairastumisriskin varhaisempaan tunnistamiseen ja siten sairauksien ennaltaehkäisyyn.

Odotan innolla, mitä kaikkea tieteen edistyminen ja teknologian kehitys tuo tullessaan tulevina vuosina. Toivon hartaasti, että löydämme ratkaisuja ihmiskunnan suurimpiin ongelmiin, kuten ilmastonmuutokseen ja luonnonvarojen ehtymiseen. Tähän vaaditaan tietenkin ennen kaikkea poliittista tahtoa ja kansakuntien yhteistyötä.

Täydellinen maailma olisi sellainen, jossa hyväntahtoisuus ja myötätunto ovat kantavia voimia. Elämän tarkoitus minulle on tehdä asioita, jotka koen merkityksellisiksi ja elää niin, että jätän jälkeeni enemmän hyvää kuin pahaa.

”isä Tiesi Aina Vastaukset Kaikkiin Kysymyksiin! Ja Jos Ei Joskus Tiennyt, Vastaus Etsittiin Yhdessä Tietosanakirjasta” (1985).

”totta Kai Se, Että Kasvoin Tieteellisen Ajattelun Keskellä Vaikutti Siihen, Että Hakeudun Yliopisto-opintoihin Ja Minusta Tuli Tutkija” (1985).

Raevaara

JULKISESTI SKEPTIKOKSI leimautuneelta ihmiseltä odotetaan tieteeseen pohjautuvaa ajattelua välillä mitä hämmästyttävimmissä tilanteissa.

”Skeptikko” on monen mielessä karikatyyri, joka hokee ”en uskoa” kyllästymiseen saakka, kavahtaa kaikkea mielikuvitukseen liittyvää eikä kykene siksi nauttimaan esimerkiksi fiktiivisestä kirjallisuudesta tai uskonnollisesta musiikista sekä tekee elämässään vain asioita, joiden olemassaolo ja teho on todistettu tieteellisesti.

Kyseisenlaiset ennakkoluulot ovat rasittavia. Karikatyyriskeptikko vaikuttaa äärimmäisen tylsältä – ja joskus myös henkilökohtaisesti suorastaan loukkaavalta. Itse hankin elantoni pääasiallisesti kuvittelemalla asioita ja henkilöitä, jotka eivät ole olemassa tai ovat suorastaan mahdottomia.

Toisaalta on myös niitä, jotka vahtivat, että kanssaskeptikot toteuttavat skeptisismiään oikealla tavalla ja tarpeeksi puhtaasti.

Kaksi merkillistä ”et ole oikea skeptikko” -hetkeä meni kohdallani näin:

Kielikorvallani on vaikeuksia tunnistaa blogata-verbin oikea taivutus. Kielitoimisto suhtautuu joka tapauksessa sanan taivutukseen hyvin joustavasti, sillä sana on vasta vakiintumassa suomeen. Suositus on kuitenkin taivuttaa sitä samoin kuin kokata-verbiä, eli minä bloggaan, minä bloggasin jne. Oma kielikorvani käyttäisi mieluummin vain yhtä g:tä, ja olenkin usein kirjoittanut blogaamisesta, kun en ole muuhun kyennyt.

Tästä eräs tiede-entusiasti suuttui Twitterissä. En voi kuulemma uskottavasti puolustaa tieteellistä tietoa, jos en käytä Kielitoimiston suositusta yksittäisen sanan kohdalla. Vaikka moni kielentutkijatuttavani tuli puolustamaan kielen moninaisuutta ja hidasta muokkautumista, olin jo menettänyt maineeni kyseisen henkilön silmissä.

Toinen tapaus sattui radiostudion lämpiössä, jossa juttelin ennen ohjelmaa erään ison skeptisen tapahtuman järjestäjän kanssa. Järjestelyt olivat loppusuoralla, tapahtumaan pari päivää aikaa. ”Onko kaikki mennyt hyvin?” kysyin. ”Yleensähän aina tulee jotain sähläystä loppumetreillä.”

Keskustelukumppanini tuhahti. ”Tuollainen on taikauskoa”, hän huomautti. Hyväntahtoinen small talk -yritykseni oli selvästi epäonnistunut. Yhtä hyvin olisin voinut kertoa rukoilevani tapahtuman sujumisen puolesta. Hiljenin, en edes

Jokinen Ismo

Väärin epäilty, senkin valeskeptikko!

puolustanut itseäni sillä, että viittasin lähinnä asioiden tilastolliseen taipumukseen epäonnistua enkä mihinkään karman kaltaiseen ilmiöön.

Ihmiset kantavat nahassaan monenlaisia leimoja ja kannattavat monenlaisia ajatussuuntauksia. Yksikään meistä ei ole leimankantajaksi täydellinen tai ajatuksiltaan puhdasoppinen. Skeptikonkin ajatukset ovat täynnä uskomuksia ja vääriä luuloja, käytäntöjä, jotka on todettu omalla kokemuksella toimiviksi, vaikka tilastollisesti tai tieteen kannalta toimivampaa olisi jokin muu.

Kellään ei ole aikaa haravoida tekemisiään niin tarkasti, että joka ikinen arkielämän päätös saisi taakseen tieteen tuen. Sellainen elämä olisi kauheaa.

Toisaalta taiteen parissa toimiessa on oikeastaan ollut pakko antaa periksi sille, että intuition perässä mennään. Romaani syntyy hajanaisista, päähän ties mistä putkahtaneista kuvista, joiden välille mieli kehittelee perusteettoman ja lähes skitsofreenisen assosiaatioverkoston.

Kirjoitusprosessin aikana kirjailijan huomiokykykin herkistyy niin, että yhtäkkiä maailma tuntuu olevan täynnä romaanin elementtejä ja vihjeitä piilotetuista totuuksista. On pakko antautua järjettömyydelle: sanat on puskettava näytölle usean liuskan päivävauhtia, on yritettävä nähdä ajatuksissa kokonaisuus, jota ei ole olemassakaan.

Ainakin minun kohdallani skeptikko pysyy kaukana luovasta prosessista. On tietenkin hyvin kiinnostavaa, mitä vaikkapa psykologia saa irti taiteen tekemistä ja luovasta ajattelusta, mutta asia kiinnostaa minua ennen kaikkea tiedekirjoittajana, ei taiteilijana.

Silloin kun on pakko riipiä omasta päästä esiin 300 liuskan fiktiivinen maailma, annan itselleni autuaasti luvan nähdä enteitä, heijastuksia toisesta todellisuudesta, punaisen langan kaiken olevaisen välillä, salattuja verkostoja ja syy-seuraussuhteita. Todellisuus on täynnä kaikuja, peilejä ja toistoja näkymättömistä asioista.

Olen ollut mukana monenlaisissa järjestöissä, joista osa on ollut jollain tapaa korostetun aatteellisia. Suurin oppi on ehdottomasti ollut se, että järjestötoimintaan mukaan lähtevän on pakko hyväksyä se, että kukin mukana olija kokee aatteen omalla tavallaan.

Yhdenlaisen ajattelumallin tai suoranaisen puhdasoppisuuden vaatiminen johtaa pelkästään hankaluuksiin.

Julkaistu Skeptikko-lehdessä 2/2017. Lehden sisällysluettelo » · Lue koko numero Digi-Skeptikkona »

Muut vapaasti luettavat jutut samasta numerosta:
Skepsis 30 vuotta
Kari Enqvist: ”On tullut aika hyökätä!”
Rationaalisia yksilöitä
Sokrates kirjastoille
Puheenjohtajan palsta
Bosnian pyramidit – pyramideja vai vuoria?
Keskenmenoja näyttöpäätteestä?
Ateismi ei ole rationaalista
Puoskaroivia lääkäreitä ja fysiikan merkittäviä oivalluksia
Elämmeko simulaatiossa?
Tyhjästä nyhjäisty lääke
”Voiko se olla totta?

« Kaikki vapaasti luettavat artikkelit