TIEDEJULKAISUIHIN LÄHETETÄÄN joskus kokeeksi täysin tekaistuja hömppäartikkeleita. Kuuluisin niistä on tapaus Sokal vuodelta 1996. Professori Alan Sokal kirjoitti ”Social Text” -julkaisuun artikkelin, jota ei olisi missään nimessä pitänyt julkaista. Sokalin kirjoitus ”Yli rajojen: kohti kvanttigravitaation transformatiivista hermeneutiikkaa” oli tarkoituksella käsitteiden ja sanojen sekasotkua. Samanlaisia huijauksia tehdään lähes vuosittain. Ehkä ne pitävät tasokkaat julkaisut varpaillaan.

Lähes vastaava temppu tapahtui myös toisella alueella, kuitenkin lähellä tiedettä. Lääkevalvonta on tuiki tärkeä osa modernia terveydenhoitoa. Käyttöön tulevat pillerit pitää testata turvallisuuden ja lääkkeen toimivuuden varmistamiseksi. Tästä pitävät huolta lääkevalmisteiden valvontavirastot. Eri maissa tämä työ hoidetaan eri tavoilla. Suomessa myyntiluvat annetaan lääkevalvontavirasto Fimean ja Euroopan Unionin komission yhteistyönä.

Kanadalainen kuluttajien oikeuksista kertova ”Marketplace”-ohjelma teki testin vuonna 2015. He loivat tyhjästä ”Nighton”-kuumelääkkeen lapsille. ”Nighton” on anagrammi sanasta ”nothing”, ei mitään. Testi oli tärkeä. Lapsilla kuume voi aiheuttaa pahoja komplikaatioita. Lisäksi kansalaiset luottavat viranomaisten päätöksiin lääkkeiden valvonnassa.

”Marketplace” laati tarvittavat paperit hyväksynnän saamiseksi. Lääkevalvonnan vaatimia lomakkeita täytettiin helpoimman mutkan kautta. ”Nightonin” toimintaperiaatteet valokopioitiin homeopatian viitekirjallisuudesta. Valvontaviranomaisille ei lähetetty mitään papereita ”Nightonin” toimivuudesta – niitä ei edellytetä myyntiluvan saamiseksi. Prosessi ei vaadi kliinisten kokeiden suorittamista.

Itse pilleri valmistettiin kahdesta homeopaattisesta valmisteesta, eli käytännössä lääke oli kemiallisesti vaikuttavien aineidensa suhteen nimensä veroinen: tuote ei sisältänyt vaikuttavia aineita. Siksi sen paketin suunnittelussa painotettiin lääkkeen turvallisuutta. Sivuvaikutuksista ei tarvitsisi huolehtia.

Huijaukseksi tarkoitettu tuote, jota suunniteltiin alusta lähtien toimimattomaksi lääkkeeksi, kävi läpi Kanadan lääkevalvontavirasto ”Health Canadan” asettamat vaatimukset. Virasto myönsi ”Nightonille” myyntiluvan. Samalla tuote sai oikeuden käyttää terveysväittämiä mainoksissa.

Valvontasysteemi ei selvästikään toimi, kun vaativan rekisteröinti- ja lääkekehityksen läpikäynyt lääke saa vierelleen apteekin hyllyille ”Nightonin” kaltaisia pillereitä.

”Marketplace” esitteli televisiossa tapahtumien kulun. ”Health Canada” esitti sen jälkeen vastauksensa, joka oli tarkoitettu kuluttajien huolien rauhoittamiseen. Viraston mukaan ”Nighton” on ns. matalan riskin tuote, joten sen hyväksymisestä ei seurannut mitään vaaraa. Samoin se hyväksyttiin nimenomaan homeopaattisten valmisteiden vaatimuksien mukaisesti, joten ”Health Canada” ei tehnyt asiassa virhettä. Televisio-ohjelma toimitti virastolle juuri sellaiset tiedot, mitä viralliseen hyväksyntään vaadittiin. Purkin kylkeen olisi myös tullut merkintä, joka suosittelee kääntymään lääkärin puoleen, jos oireet pysyvät tai pahenevat.

Ohjelma herätti kansalaisten huomion. Se teki hallaa lääkevalvonnan luotettavuuteen apteekeissa asioivien mielissä.

Onneksi mitään vastaavaa ei voi tapahtua Suomessa. Homeopaattisten ja antroposofisten valmisteiden hyväksyntä lääkekäyttöön edellyttää suuremman byrokratian ylittämistä kuin Kanadassa. Pelkkä valokopio muutamasta sivusta ei riitä. Lääkevalvontavirasto ”Fimea” vaatii papereita hallinnollisesta osiosta, yhteenvedoista, asiantuntijalausuntoja, laatutietoja, tietoja erikseen turvallisuuden takaamiseski sekä selvityksen valmisteen käytöstä riittävän kirjallisuuden pohjalta.

Pelkkä valmisteen rekisteröinti on helpompi urakka. Silloin tuotteen mainonnassa ei saisi käyttää väitteitä terveysvaikutteista. Sen vastapainoksi hyväksyntään riittää kevyempi kattaus. Periaate on sama kuin lemmen taidoissa: turvallisuus on tärkeämpää kuin toimivuus.

KIRJAT

Markku Javanainen

”hankkikaa kirja ja lukekaa!”

Tiina Raevaara (toim.): Voiko se olla totta? Skeptisiä näkökulmia nykymenoon. Julkaisija: Skepsis. Kustantaja: Tähtitieteellinen yhdistys Ursa, 2017.

SKEPSIKSEN JULKAISEMA ja Tiina Raevaaran toimittama, 12 kirjoittajan artikkeleista koostuva ”Voiko se olla totta? Skeptisiä näkökulmia nykymenoon” tarjoaa nimensä mukaisesti uusia teemoja. Vanhaa kauraa taas on käsitelty tuoreella tavalla. Jo oli aikakin! Skepsiksen ensimmäinen kirja ”Paholaisen asianajaja” ilmestyi 1989 ja toinen yleisesitys ”Paholaisen asianajajan paluu” 20 vuotta sitten.

Kirjat säilövät aikaansa. Molemmissa edellisissä kirjoissa näyttävästi mukana olleista teemoista on moni jätetty sivumaininnoille tai kokonaan pois. Mukana eivät enää ole ufot ja sieppaukset, grafologia, taikavarvut ja maasäteily, astrologia, kreationismi, steinerlaisuus. Näihin skeptikkojen klassikkoteemoihin on suomalaisten usko ollut jatkuvasti laskussa Tiedebarometrin haastattelujenkin mukaan. Ne ovat huuhaa-alan entisiä bestsellerejä ja nykyisiä klassikkoja, jotka yhä myyvät pitkää mutta ohenevaa, mustaa häntäänsä.

Kaikissa kolmessa kirjassa on mukana skeptikon peruskysymys: Millaiseen tietoon voi luottaa?

Tämä tieteen demarkaatio-ongelma, miten erottaa tiede epätieteestä, käsitellään nykymenon mukaisella tavalla Raevaaran ”Alkusanoissa”, Kari Enqvistin kirjoituksessa ”Miten tunnistaa tieteellinen tieto” ja Arno Kotron jutussa ”Koulun pitää valmentaa kriittiseen ajatteluun”.

Vesa Linja-ahon tietoiskun ”Mi teknisen terveyshumpuukin tunnistaa?” tiiviit ja käytännölliset ohjeet voi yleistää kaikenlaisten laitteiden ja oppienkin tieteellisen luottavuuden pika-arviointiin.

Mikä teema on huuhaa-alan jatkuvasti myyvä steadyseller? Skeptikon lukija tietää jo oikean vastauksen: vaihtoehtolääkintä ja muut uskomushoidot. Ne ovat esillä neljässä artikkelissa. Raimo Puustisen jutusta ”Mistä puhumme, kun puhumme vaihtoehtohoidoista” hahmottuu alan ja termien historiallinen kehitys. Ennen ”vaihtoehtolääkintää” puhuttiin shamaaneista, puoskareista, kansanparantajajista ja antroposofisesta lääkinnästä. Muutos tapahtui kulminaatiopisteessä ”rakkauden kesänä” 1967, kun erilaiset nykyaikaiset vaihtoehtoliikkeet syntyivät ja siinä samassa myös ”vaihtoehtolääkintä”. 1980-luvulla synnytettiin termi ”täydentävät hoidot”. Uusimpana terminä on 1990-luvulla syntynyt ja kaikkein tieteellisemmältä kuulostava ”integratiivinen lääketiede”. Samaa tarkoittaa myös ”funktionaalinen lääketiede”, jota Markku Myllykangas arvostelee kirjassa samannimisessä tietoiskussaan.

Huuhaa-alan ikävämpiä ilmiöitä käsittelee Hannu Lauerma kirjoituksessaan ”Psyykkisen manipuloinnin ongelmat mielenhallinnan markkinoilla”. NLP on hyvä esimerkki aiheesta, joka nousee aina uudestaan esiin.

Päiväperhoseksi on jäämässä Myllykosken käsittelemä fasilitoitu kommunikaatio, jota Skeptikko-lehtikin oli mukana upottamassa 2000-luvun alussa.

Uusia ja aivan ilmeisesti jatkuvasti tulevaisuudessa myyviä teemoja ovat kemikaaleihin, lisäaineisiin ja syömiseen liittyvät asiat. Anja Nysten esittelee niitä artikkelissaan ”Rasvasodasta sitruunahappotaisteluihin”. Nystenin pitämää tieteeseen nojaavaa ”Kemikaalikimara”blogia ei muuten pidä sekoittaa ”Kemikaalitutka”- ja ”Kemikaalicocktail”-nimisiin blogeihin.

Jukka Häkkinen käsittelee kirjassa ihmisten outoja kokemuksia. ”Tulevaisuutta ennustavat kokemukset, kuten enneunet ja muut etiäiset, olivat yleisin paranormaali keskustelunaihe, jonka Skepsiksen puheenjohtajana kohtasin.” Hänen mukaansa enteet ovat yliluonnollisia uskomuksia ylläpitävä mekanismi, koska ne ovat niitä kokeneista hyvin vakuuttavan tuntuisia. Risto K. Järvisen katsauksesta Skepsiksen haasteen testeistä ja palkinnon tavoittelijoista saa kouriintuntuvan kuvan näiden henkilöiden ajattelumalleista.

Marjaana Lindeman on vuosikymmeniä tutkinut työkseen kirjan aihepiirin ilmiöitä yliopistolla. Hänen artikkelinsa ”Miksi ihmiset uskovat yliluonnolliseen?” onkin kirjan laajin ja tärkein. Mihin siinä päädytään? Hankkikaa kirja ja lukekaa!

Mitä kirjassa ei ole, mutta joka on pinnalla? Oma luetteloni: Ruokakysymykset, erityisesti luomu ja gmo. Yhteiskuntatieteiden ja humanististen alojen sisällä elävä huuhaa, sosiaalikonstruktivismi, sukupuolikysymykset, poliittinen korrektius, eläinten tietoisuus, kovimmat tabuaiheet kuten älykkyys.

Näistä monia on käsitelty Skeptikko-lehdessä ja Skepsiksen luentotilaisuuksissa (kannattaa katsoa tallenteet Skepsiksen Youtube-kanavalta), mutta ne pitäisi saada myös kirjan kansien sisään.

markku Javanainen On Sosiologi, Skepsiksen jäsen Vuodesta 1988, Skepsiksen Hallituksen jäsen Ja Taloudenhoitaja Nils Mustelinin puheenjohtajakaudella 1989-1992, Nykyään skepsiksen Toiminnantarkastaja.

lahkosta voi lähteä

Risto K. Järvinen

Terho Miettinen, Raija Pelli: Harhaanjohtajat – Vahvassa uskossa. Docendo, 2017.

VUONNA 2011 Terho Miettinen oli mukana tilanteessa, jossa itsemurhan tehnyttä helluntailiikkeen nuorta pastoria yritettiin herättää henkiin oikeuslääketieteen laitoksen ruumishuoneen kappelissa Helsingissä. Ruumiille oli tehty oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus, joka merkitsee, että sisäelimet oli leikattu irti, mitattu ja punnittu. Elimistä oli otettu näytteitä ja ne oli laitettu aivojen kanssa ruumiin vatsaonteloon. Aivojen tilalle oli laitettu pahvia.

Vainajan omainen oli kutsunut paikalle Nokian missiosta tunnetun pastori Markku Koiviston ja hänen rukousryhmänsä. Paikalla oli myös tuleva kansanedustaja Mika Niikko (ps). Koiviston ryhmä oli tuonut vainajalle kengät ja vaatteita, ettei tämän tarvitsisi hautajaisasussaan lähteä talven kylmyyteen. Kuolleista herättämistä yritettiin yli tunnin, jonka aikana rukoiltiin kiihkeästi kielillä. Jossain vaiheessa Koivisto arveli vainajan huulien jo liikkuvan.

Helluntailaisuuteen syntynyt Miettinen erosi yhteisöstä tilaisuuden jälkeen. Markku Koivisto vapautettiin Nokia Mission kaikista tehtävistä, koska hänen elämässään oli ollut ”seksuaalisten rajojen rikkomista”. Koiviston raportoitiin ahdistelleen sielunhoitotilaisuuksissa useita miehiä vuosien ajan. Myöhemmin homovastaisista puheistaan tunnettu saarnaaja tunnusti tehneensä aviorikoksen miehen kanssa. Koivisto jätti kaiken taakseen ja muutti ulkomaille.

Vuonna 2013 Pirkanmaan käräjäoikeus tuomitsi Koiviston seksuaalisesta hyväksikäytöstä vuodeksi ja kolmeksi kuukaudeksi ehdolliseen vankeuteen. Uhri oli tekohetkellä 17-vuotias poika. Tuomioistuimen mukaan Koivisto sai uhrinsa uskomaan, että seksuaalisiin tekoihin suostuminen kuului tämän eheytymiseen ja hengelliseen kasvuun.

Pari vuotta sitten Koivisto palasi Suomeen. Hän asuu nykyään Helsingissä ja toimii taka-alalla homovastaisessa Suomen luterilaisessa evankeliumiyhdistyksessä.

JÄRJENVASTAISIA TAPAHTUMIA

KIRJOITTAJAT TUOVAT ”Harhaanjohtajissa” esiin pitkän listan hengellisiä harhaanjohtajia: Alma Kartano, Tilda Reunanen, Maria Åkerblom, Toivo Korpela, Tapani Koivuniemi, Leo Meller, Pirkko Jalovaara, Patrick Tiainen. Markku Koiviston kerrotaan myös kehottaneen erästä psyykkisesti sairasta henkilöä hylkäämään lääkityksensä, jonka seurauksena henkilö lopulta riisti hengen itseltään.

Erilaisissa uskonyhteisöissä, lahkoissa ja jopa kulteissa on kirjoittajien mukaan kuitenkin myös paljon hyviä puolia, ne mm. vastaavat ihmisen yhteisöllisyyden tarpeeseen.

”Kaikki vapaan suunnan kristilliset seurakunnat eivät edusta äärikristillistä ajatusmallia. Esimerkiksi helluntaiherätyksessä suhtautuminen karismaattisuuteen vaihtelee seurakunnittain.”

Karismaattisia ilmiöitä kuten kielilläpuhumista, profetioita, tiedonsanoja, kaatumisia ja ihmeparantumisia pidetään merkkeinä jumalallisen voiman toiminnasta. Kirjoittajien mukaan on luonnollista, että ihmiset etsivät jotain itseään suurempaa, jonka avulla kestää elämän välillä ylivoimaisetkin haasteet. Vastuullista karismaattinen toiminta harvoin on.

”Kun kielillä puhumisen jälkeen puhuttua tulkitaan ja sen jälkeen vielä kuullaan profetioita, kolme sinänsä järjenvastaista tapahtumaa seuraa toisiaan. Kukaan ei arvioi tai esitä kritiikkiä, ja periaatteessa kaikki voivat puhua puuta heinää.”

Yliluonnollisia parantumisia etsitään usein tilanteessa, jossa raha on menettänyt merkityksensä. Epätoivoinen ihminen, jolle lääkäri on luvannut muutamia kuukausia elinaikaa, on valmis mihin vain, myös lahjoittamaan suuria summia rahaa, jotta kokisi mahdollisuutensa parantua lisääntyvän edes hieman.

”Hengellinen parantamistoiminta on uskonnonvapauslain piirissä. Se tarkoittaa, että Suomen oikeuskäytännön mukaan parantajat voivat luvata yleisölle oikeastaan mitä tahansa, vailla minkäänlaista vastuuta.”

”Harhaanjohtajat” on äärimmäisen tärkeä kirja: se voi pelastaa ihmisen elämän. Kaiken muun lisäksi kirja opastaa tunnistamaan, millä keinoilla yksilöstä muokataan joukkoliikkeen nöyrä jäsen. Kirjan sanoma on, että kultista tai lahkosta voi lähteä. Monet ovat onnistuneet jättämään kaiken taakseen ja rakentamaan elämänsä ja identiteettinsä uudestaan. Terho Miettinen teki sen, vaikka polku vapauteen ei ollut helppo.

Kirjan toinen kirjoittaja, toimittaja Raija Pelli ei johdannon mukaan ole koskaan kuulunut uskonlahkoihin. ”Hän on elämänkatsomukseltaan tavallinen kristitty ja evankelisluterilaisen kirkon jäsen.” Siksi olikin hämmentävää nähdä Pellin kuva toukokuun Hymy-lehden kannessa ja sen alla lööppi: ”Saan viestejä kuolleilta!” Itse jutussa Pelli kertoo tulevansa karjalaisesta näkijäsuvusta ja saavansa viestejä mm. edesmenneeltä laulaja Kikalta.

KIRJAT

Osmo Tammisalo

hiljaisuuden huutava tyrannia

Rose Flemming: Tyranny of Silence – How one cartoon ignited a global debate on the future of free speech. Cato Institute. Washington, D.C. 2014.

SYKSYLLÄ 2015 Helsingin yliopiston juhlasaliin piti kulkea turvatarkastuksen kautta. Pääpuhujana oli tanskalainen Flemming Rose, joka kymmenen vuotta aiemmin oli päättänyt julkaista Muhammed-aiheisia pilakuvia ”Jyllands Posten” -sanomalehdessä. Kulttuuritoimittajan tarkoitus oli testata itsesensuurin ja sananvapauden tilannetta. Kuten on hyvin tiedossa, pilakuvien johdosta muutamat imaamit yllyttivät ihmisiä väkivaltaisiin mielenosoituksiin. Ihmishenkiä menetettiin (kaikkiaan yli 200) ja tanskalaisia tuotteita boikotoitiin – ja Rose elää edelleen tappouhkausten alaisena.

Rosen kirja ”Tyranny of Silence” (Hiljaisuuden tyrannia) kertoo pilakuvakriisin taustoista ja seurauksista, globaaleista ja henkilökohtaisista. Rosen mukaan eurooppalainen keskustelu islamista ja muslimeista muistuttaa kylmän sodan aikaista suhtautumista kommunismiin ja neuvostovenäläisiin. Tuohon aikaan vasemmistopiireissä sanottiin usein, että lännessä korostetaan vapautta ja kansalaisoikeuksia, kun taas idässä korostetaan sosiaalisia oikeuksia, kuten oikeutta työhön, asumiseen ja ilmaiseen koulutukseen. Kritiikki Neuvostoblokin harjoittamaa kansalaisoikeuksien rajoittamista kohtaan nähtiin vain lännen harjoittamana kulttuuriimperialismina. Tämä on ironista, sillä Neuvostovenäjällä toisinajattelijat halusivat nimenomaan lännessä vallitsevia universaaleja ihmisoikeuksia ja perustuslaillista vapautta ja tasa-arvoa. Lännessä taas moni oppinut ajatteli, että venäläiset olivat perusteiltaan erilaisia [1].

Neuvostohallinnon tapaa kohdella kansalaisiaan ei siis haluttu tuomita länsistandardeilla. Oikeuttaakseen lähtökohtansa oppineet joutuivat marginalisoimaan Neuvostoliiton ihmisoikeusliikettä ja muita toisinajattelijaryhmiä. He väittivät, että länsi manipuloi näitä ryhmiä osana globaalia poliittista manööveriään. Ajattelutapa selittää Rosen mukaan osaltaan sen, miksi oppineet olivat kykenemättömiä ennustamaan hallinnon kaatumista kansannousun jälkeen.

Samansuuntaisia väitteitä ilmaantui pilakuvakriisin aikoihin. Lännessä ihmiset alkoivat tehdä myönnytyksiä siihen, mitä aiemmin oli pidetty perusoikeuksina. Taustaoletus oli, että lännen ja islamin väliset erot ovat joustamattomia ja sattumanvaraisia. Pyrkimys muuttaa islamia vapaamielisemmäksi oli vain imperialismia, kolonialismia ja ylimielistä halua sivistää vierasta kulttuuria.

MUUTTUVAT VAPAUDET JA OIKEUDET

MITÄ ON kirjan otsikon hiljaisuuden tyrannia? Rosen mukaan yhteiskunta, joka koostuu monista erilaisista kulttuureista, tarvitsee enemmän ilmaisunvapautta kuin yhteiskunta, joka on yhdenmukaisempi. Tämä on helppo ymmärtää ja se pätee mihin tahansa ihmisryhmään. Vastakkainen vakaumus on kuitenkin saavuttanut suosiota – ja juuri siellä vaanii hiljaisuuden tyrannia. Ilmaisun monimuotoisuus uhrataan kulttuurin monimuotoisuuden nimissä. Tämä on ristiriita, jota on ilmeisen hankala huomata. Rose kirjoittaa:

Suvaitsevaisuus ja sananvapaus vahvistavat toisiaan. Sananvapaudessa on mieltä vain yhteiskunnassa, joka harjoittaa suurta suvaitsevaisuutta niitä kohtaan, joiden kanssa se on eri mieltä. Historiallisesti suvaitsevaisuus ja sananvapaus ovat toistensa edellytyksiä pikemminkin kuin vastakohtia. Vapaamielisessä demokratiassa näiden kahden täytyy olla tiukasti yhteen kietoutuneita.

Täydellistä ja estotonta vapautta ei silti tietenkään voi olla. Sekä diktatuurit että demokratiat kieltävät vaikkapa varastamisen, ylinopeuden ja veronkierron. Anarkistitkin rajoittaisivat joitakin yksilönvapauksia. Rosen mukaan olennainen ero vapaan ja sortavan yhteisön välillä muodostuu nimenomaan sananvapauden ehdottomuudesta. Hän lainaa kirjailija-arkkitehti Poul Henningsenia (1894-1967): ”Demokratialle elintärkeää on, että poliittista vapautta pidetään ehdottomana. Tämä on ainoa tapa, jolla väestö voi kehittää tarvittavaa vastalääkettä taistelemaan järjettömiä ääriliikkeitä vastaan.” Tähän liittyen Rose hämmästelee, että älykkäätkin ihmiset voivat vetää yhtäläisyyksiä juutalaisten hädälle ennen toista maailmansotaa ja muslimien tilanteelle 2000-luvun länsimaissa. Rosen mukaan sellaisten lausuntojen täytyy johtua äärimmäisestä tietämättömyydestä tai musertavasta syyllisyyskompleksista.

Entä ne pilakuvat? Lehdeltä kysyttiin usein, olisitteko julkaisseet piirrokset, jos olisitte tienneet niiden johtavan väkivaltaan ja kuolemiin. Vastaus oli aina ”emme”. Se on kuitenkin ongelmallinen kanta. Kuten Rosekin toteaa, vastaus tarkoitti, että sanomalehden toimitustyö luovutettiin fanaatikoille ja terroristeille tuhansien kilometrien päässä. Tällöin tuskin voidaan puhua vapaasta lehdistöstä. Vapaa yhteiskunta ei siis voi jättäytyä panttivangiksi aina, kun joku sanoo ryhtyvänsä väkivaltaiseksi vääräoppisista lausunnoista.

Rose mainitsee myös joukon taiteilijoita, jotka selvästi nolostelevat nöyristelyään väkivallan uhan edessä, mutta jotka kuitenkin sensuroivat töitään ja paheksuvat pilakuvien julkaisemista. Miten he ratkaisevat ristiriidan? Rosen mukaan tällaiset taiteilijat rationalisoivat itsesensuurinsa puhumalla kunnioituksesta muiden uskoa kohtaan. Tämä on ironista, sillä julkisessa tilassa tapahtuva pelottelu nimenomaan synnytti koko pilakuvaprojektin. Rose jatkaa sananvapaudesta:

Mielestäni on harhaanjohtavaa puhua ”sananvapauden väärinkäytöstä”, erityisesti diktatuurien tapauksessa. Hitlerin sairaalloisella ja vainoharhaisella propagandalla ennen ”lopullista ratkaisua” oli vähän tekemistä sananvapauden väärinkäytön kanssa, ei vähiten sen takia, että sananvapautta ei tuolloin ollut.

Se, että avoimissa yhteiskunnissa halutaan rajoittaa sananvapautta vetoamalla Natsi-Saksaan, onkin kehno perustelu. Hitlerin totalitaarisessa hallinnossa harjoitettiin propagandaa, mutta sitä ei suinkaan perusteltu tai puolusteltu sananvapaudella. Koko käsite ”sananvapauden väärinkäyttö” on hullunkurinen. On mautonta kutsua väärinkäytöksi Hitlerin totalitaristisen hallinnon propagandaa ja tällaisia totalitaristisia hallintoja kohtaan esitettyä kritiikkiä – jota julkaistut pilakuvatkin löyhästi tulkiten edustavat. Rosen mukaan historia ei myöskään anna esimerkkejä siitä, että vihapuheen kieltäminen estäisi tai edes rajoittaisi rasistista väkivaltaa. Rose jatkaa:

Suvaitsemattomuus ja viha muita kohtaan voivat joissakin yhteyksissä olla legitiimejä tuntemuksia. Ne voivat nousta pintaan kenessä tahansa meissä, kun kohtaamme ihmisiä, jotka käyttävät väkivaltaa, syrjivät naisia tai vainoavat homoseksuaaleja. Oikeastaan nämä tuntemukset saattavat ilmaantua missä tahansa yhteydessä, johon sisältyy törkeää epäoikeudenmukaisuutta ja vallan väärinkäyttöä.

Missä siis kulkee raja laillisten ja laittomien vihanilmaisujen välillä? Vastaus ei ole selvä. Siksi sananvapautta vaarantavat tulkinnat ovat mahdollisia. Ja juuri siksi ilmaisunvapauden raja on pidettävä mahdollisimman korkealla.

Viime aikoina on kuitenkin käynyt toisin. Ihmisoikeuskeskustelu on onnistuttu kääntämään sananvapaudesta vihapuheen vastustamiseen. Ihmisoikeudet muuttuivat vaivihkaa yksilön vapauden tavoittelusta yksilön loukkaantumiseen siitä, että jotkut vapauttaan käyttävät. Huoli islamin vaikutuksesta naisen asemaankin ohitettiin pseudofeminisminä. Kaikki kääntyi päälaelleen: niitä, jotka loukkaantuvat sananvapaudesta, puolustetaan, kun taas niiden, jotka loukkaavien sanojensa takia altistuvat tappouhkauksille, pahoinpitelylle tai jopa murhayrityksille, väitetään kerjänneen sitä. ”Mitä oikein kuvittelit, kun olit niin loukkaava?”

Tällaisessa ilmapiirissä ei voi liiaksi korostaa, mitä suvaitsevaisuus on. Se on kyky sietää asioita, joista ei pidä; ei suinkaan kykyä pidättäytyä sanomasta asioita, joista muut eivät pidä. Keskittyminen syrjintään ja loukkaantumiseen käänsi tämän demokratian ja sananvapauden kannalta tärkeän periaatteen lähes vastakohdakseen. (Toki katteettomien uskomusten ”kunnioittaminen” halveksuu myös fundamentalistin itsensä älykkyyttä.)

Lisäksi ajatukset ihmisoikeuksista ovat alkaneet tarkoittaa myötätunnon osoittamista köyhiä ja heikkoja kohtaan. Myötätunto ja jakamattomina pidetyt oikeudet ovat kuitenkin eri asioita. Israel toimii esimerkkinä. Se on vapaa ja demokraattinen yhteiskunta, jota teokraattiset diktatuurit ympäröivät. Silti Israelia pidetään suurimpana ihmisoikeusrikkojana, ja ihmisoikeusjärjestöt puuttuvat enemmän sen kuin koko islamilaisen maailman toimintaan. Israel tietysti ansaitsee kritiikkinsä, mutta on huomattava, että se saa moitteensa suurelta osin siksi, että kyse on avoimesta yhteiskunnasta, jossa tietoa on vapaasti saatavissa. Saudi-Arabiasta ja Iranista taas on erittäin vaikea saada tarkkaa ja luotettavaa tietoa. Yhtäällä tapahtuvat rikkomukset eivät tietenkään mitätöi suurempia rikkomuksia toisaalla, mutta ihmisoikeusloukkausten suuruusluokka on hyvä pitää mielessä. (Tosin on huomattava, että kritiikki Saudi-Arabiaa kohtaan näyttää lyhyen ajan sisällä voimistuneen.)

VIHAPUHEESTA TEKOIHIN?

ROSEN MUKAAN on varsin outoa odottaa, että ihmiset mukautuvat enemmistön päätöksiin, kuten demokratiaan kuuluu. Miten sellainen hallintomuoto on mahdollinen? Ainoa legitiimi tapa pyytää ihmisiä mukautumaan demokraattisiin päätöksiin on, että kaikilla demokraattisen prosessin osapuolilla on ollut mahdollisuus esittää argumenttinsa haluamallaan tavalla, siis mahdollisimman vapaasti.

Mutta miksi emme samalla vaatisi ihmisiltä kohteliaisuutta? Eikö viesti mene paremmin perille ilman pilkkaamista ja naurettavaksi tekemistä? Emmekö voi kieltää loukkaamista? Rose lainaa vastauksessaan oikeusfilosofi Ronald Dworkinia (1931-2013), joka vastaa: ”Emme voi tehdä sitä, koska iva, pilkka ja halveksunta ovat tietynlaisia ilmaisutapoja, jotka esittävät sisältönsä tavalla, jota ei voida toistaa vähemmän hyökkäävästi ilman, että sisältö samalla muuttuu.” Toisin sanoen emme voi pakottaa toisenlaista makua muille ihmisille tai erilaisia standardeja sille, miten heidän tulisi ilmaista mielipiteensä – ainakaan, jos samaan aikaan vaadimme heitä hyväksymään enemmistön mielipiteet.

Puheen ja tekojen välisen suhteen epäselvyydestä Rose käyttää esimerkkinä rasismia:

Ei ole kiellettyä uskoa, että mustat kuuluvat alempaan rotuun. Jos tämän käsityksen perusteella erotetaan mustat muusta yhteiskunnasta, se on laitonta syrjintää. Mutta jos joku vain väittää, että mustat eivät ansaitse samoja oikeuksia kuin muut kansalaiset, ilman todellista, käytännön tasolla tapahtuvaa syrjintää, juridiset seuraukset eivät ole niin selviä.

Osa ihmisistä todellakin ajattelee, että puhe on lähempänä ajattelua kuin toimintaa. Osa taas ajattelee, että puhe synnyttää toimintaa. On jopa niitä, jotka ajattelevat, että mielipide on toimimista ja että rasistinen puhe pitää kieltää, koska se on jo itsessään syrjimistä tai ainakin ennemmin tai myöhemmin johtaa syrjintään. Onko jälkimmäinen perustelu pätevä? Rosen mukaan perustelu nojaa joukkoon virheellisiä oletuksia. Jos sananvapaus on kaikkia koskeva oikeus, siihen sisältyy sellaisten ajatusten ja mielipiteiden ilmaiseminen, joita saatetaan pitää rivoina, moitittavina tai halventavina. Olennaista on, että tällaisissa olosuhteissa media on vapaa ja avoin, ja sellaisen median kyky ampua alas halventavia väitteitä on ylivertainen. Myös mahdollinen yhteys puheen ja tekojen välillä tulee väistämättä ilmi. Itse asiassa halventavien väitteiden käsittelyä voidaan jopa pitää median yhtenä tehtävänä.

Edelleen ongelma on vihapuheen määritteleminen. Miten päätämme, koska kyse on tunteiden ilmaisemisesta ja koska yllyttämisestä syrjintään ja/tai väkivaltaan? Ainakaan puheen kohteen ei tule saada päättää, milloin kyse on vain rasistisista yleistyksistä ja milloin rangaistavasta syrjintään yllyttämisestä. Jos määrittelyvalta olisi puheen kohteella, altistuisimme mielivallalle. Suvaitsevaisuus muuttuisi vastakohdakseen.

Kesäkuussa 2017 Tanska kumosi 334 vuotta vanhan jumalanpilkkalakinsa. Rosen mukaan on päivänselvää, että pilakuvat eivät rikkoneet uskonrauhapykäliä:

Muhammed-pilakuvien julkaiseminen ei millään tavoin estänyt muslimeita osallistumista rukoiluun viidesti päivässä, käymistä moskeijassa, paastoamista ramadanin aikaan, pidättäytymistä alkoholista ja sianlihasta tai ylipäätään uskon harjoittamista. Väite, että pilakuvat rikkoivat muslimien oikeutta vapaaseen uskonnonharjoittamiseen, on lievästi sanoen hölönpölyä.

Rose ja ”Jyllands Posten” eivät perusteluistaan ja hyvistä tarkoitusperistään huolimatta juuri saaneet tukea muilta medioilta. Rose vertaa tilannetta jälleen neuvostoaikoihin: ”Olisiko maailma ollut parempi ja rauhanomaisempi paikka, jos Neuvostoliiton toisinajattelijat olisivat seuranneet Länsi-Euroopan museoiden ja gallerioiden, sanomalehtien, kuvittajien ja elokuvantekijöiden esimerkkiä – jos he olisivat alistuneet itsesensuurille sen sijaan, että olisivat loukanneet kommunistisia ajatuksia?” Rose kysyy retorisesti myös, olisiko Länsi-Euroopan punaisten armeijakuntien väkivaltainen vasemmistolaisuus ollut maltillisempaa, jos media olisi pidättäytynyt kritisoimasta heidän ideologiaansa.

Kollegiaalisen tuen vähäisyydestä huolimatta vuonna 2006 osa eurooppalaisista sanomalehdistä julkaisi manifestin ”uudesta totalitarismista”. Siinä sanotaan muun muassa seuraavasti:

Voitettuaan fasismin, natsismin ja stalinismin maailmaa kohtaa nyt uusi globaali totalitaristinen uhka: islamismi. Me kirjailijat, journalistit ja intellektuellit kutsumme vastustamaan uskonnollista totalitarismia ja edistämään vapautta, mahdollisuuksien tasa-arvoa ja maallisia arvoja kaikille. Viime aikaiset, eurooppalaisissa sanomalehdissä olleiden Muhammed-piirrosten kiihottamat tapahtumat ovat paljastaneet välttämättömän taistelun näiden universaalien arvojen puolesta. Tätä kamppailua ei voiteta asein vaan ideologisella rintamalla. Islamismi on reaktionaarinen ideologia, joka tappaa tasa-arvon, vapauden ja maallisuuden, missä vain se on läsnä. Sen voitto voi johtaa vain epäoikeudenmukaisuuden ja alistamisen maailmaan: miehet yli naisten, fundamentalistit yli muiden. Meidän on sitä vastoin turvattava pääsy universaaleihin oikeuksiin syrjityille ja painostetuille.

Julkilausuman päätelmät kuuluvat:

Me kieltäydymme luopumasta kriittisestä mielenlaadustamme pelosta, että saisimme syytöksiä ”islamofobiasta”, viheliäisestä käsitteestä, joka sekoittaa islamin uskoa koskevan kritiikin ja niiden stigmatisoinnin, jotka siihen uskovat. Me puolustamme ilmaisunvapauden universaaliutta, niin että kriittinen mieli pystyy asumaan kaikilla mantereilla, kohdistuen kaikenlaiseen kaltionkohteluun ja dogmaattisuuteen. Vetoamme demokraattiseen ja vapaaseen yhteishenkeen joka valtiossa, jotta viettäisimme valon emmekä pimeyden vuosisataa.

Pilakuvien julkaisemisen kriitikot taas väittivät, että vaikutusvaltainen sanomalehti käytti piirroksia heikon vähemmistön kiusaamiseen ja solvaamiseen. Heidän mukaansa ”Jyllands Posten” noudatti oikeuttaan pilkata yhteiskunnan marginalisoituja osia, ei niinkään sananvapautta. Rose lainaa vastauksessaan somalialaissyntyistä Ayaan Hirsi Alia:

Ne, jotka puhuvat vähemmistön kiusaamisesta, syyllistyvät matalien odotusten rasismiin. Kun lähestyt vaaleaa ja sinisilmäistä tanskalaista, oletat suurta suvaitsevaisuutta ja järkeä. Mutta kun kohtaat jonkun kaltaiseni, sanot OK, antaa olla. Tämä on matalien odotusten rasismia, ja siihen syyllistyt, jos väheksyt pilakuvakriisiä vaikutusvaltaisen sanomalehden suorittamana vähemmistön kiusaamisena. Se on asian perusolemuksen vääristämistä. Jos haudot mielessäsi matalampia odotuksia kyvylleni olla suvaitsevainen ja järkevä verrattuna enemmistöön, syrjintäsi kohdistuu minuun.

Hirsi Alin jatko löytää syyllisetkin:

Muslimeita, joilla ei ole resursseja, jotka elävät Euroopan ghetoissa, aivopestään totalitaarisella opilla, ja ne, jotka ovat sen takana, hyväksikäyttävät ihmisten haavoittuvuutta. He saarnaavat ja indoktrinoivat totalitaristista ideologiaa, joka ylittää marxismin. Samaan aikaan he väittävät olevansa heikko vähemmistö, jonka ideologiaa ei saa kritisoida. Tätä oppia levitetään rikkaasta öljyvaltiosta, Saudi-Arabiasta… He ovat äärimmäisen autoritäärisiä ja sortavia, heillä on rahaa ja vaikutusvaltaa levittää ideologiaansa… ja indoktrinoida pienituloisia muslimeita.

On kiinnostavaa pohtia, voisiko sama yksilö pitää vääränä sekä Muhammed-pilakuvien julkaisemista että yrityksiä kieltää niiden julkaisemista. Se ainakin on selvä, että samaan aikaan on mahdollista vastustaa kuvien julkaisemista ja paheksua julkaisemisen nostattamaa väkivaltaa. Osa kansalaisista tuntui tässä yhteydessä myös ajattelevan, että vain ryhmän edustajilla on oikeus pilkata ja kritisoida itseään. Jos kritiikki tällä tavoin rajataan vain ryhmän sisälle, tällöin tuskin kuitenkaan voidaan puhua sananvapaudesta tai edes oikeudenmukaisuudesta. Eli jos yksilö ei loukkaamisen pelossa uskalla kritisoida vähemmistöä, hän sulkee silmänsä vähemmistön sisällä harjoitetulta suvaitsemattomuudelta, vaikkapa naisten syrjinnältä. Tällainen silmät kiinni -suvaitsevaisuus on epäjohdonmukaista ja usein kertakaikkisen moraalitonta. Silti huomion kiinnittämistä vähemmistöryhmän sisäiseen suvaitsemattomuuteen on usein nimitetty rasismiksi.

Rosen päätelmiä kannattaa tuoda toistuvasti esille. Hänen mukaansa yhteiskunta, joka on ottanut vastaan muuttajia, ei saa suosia jotakin ryhmää. Yhteiskunnan on oltava ryhmien ja katsomusten suhteen neutraali. Ilmaisun, jopa rasistisen puheen, on myös nautittava yhteiskunnan suojelua niin kauan, kun mielenilmaisut eivät suoraan lietso väkivaltaa. Valtaapitävien ja hallinnon tehtävä ei toisin sanoen ole toimia makutuomarina. Kansalaisten puolestaan on siedettävä ja suvaittava toisiaan yksilöinä. Suvaitseminen kohdistuu yksilöön ja hänen omaksumaansa versioon kulttuuristaan ja etnisyydestään, ei kulttuuriin tai etnisyyteen itseensä. Tällaisessa yhteiskunnassa yksilönvapaudet eivät ole ristiriidassa yhteisöjen koossapysyvyyden kanssa.

Tunnistamaton

lentävä pakara

[1] Rose ei mainitse Suomea, mutta pari täkäläistä tapausta on hyvä kerrata. Esimerkiksi toisinajatteleija ja nobelisti Alexandr Solženizynin ”Vankileirien saaristo” -suomennos kustannettiin Ruotsissa. Syy oli se, että Solženizynia aiemmin kustantanut Tammi oli silloisen hallituksemme kehotuksesta päättänyt jättää neuvostosorrosta kertovan teoksen julkaisematta. Itsesensuuri näkyi jopa rock-musiikissa: ”Sleepy Sleepers” -bändi muutti ”Karjala takaisin” -albuminsa nimeksi ”Takaisin Karjalaan”.

kirjoittaja On Helsinkiläinen tietokirjailija Ja Vapaa Tutkija. http://ihmisluonto.blogspot.fi

Oic:n reaktio islamkritiikkiin

OIC ELI ORGANIZATION OF THE ISLAMIC CONFERENCE kokoontui vuonna 1990 Kairoon hyväksyäkseen islamilaisen ihmisoikeuksien julistuksen. Maita oli kaikkiaan 57. Mitä nämä islamilaiset ihmisoikeudet lopullisessa muodossaan sisälsivät? Niissä ei ensinnäkään suojattu sanantai uskonnonvapautta. Niissä ei myöskään turvattu uskonnollisten vähemmistöjen oikeuksia, naisten oikeuksia tai tasaveroisuutta lain edessä. OIC kieltäytyi suojelemasta vähemmistöjä tai vapaa-ajattelijoita omalla maaperällään.

Poliittisena välineenä julistuksen tarkoitus oli torjua ihmisoikeusrikkomuksiin, kuten uskosta luopuneiden kuolemantuomioihin kohdistuva kritiikki. Se oli myös keino oikeuttaa toisinajattelijoiden ja uskonnollisten vähemmistöjen rangaistukset perustuen islamin loukkaamiseen. Shariasta tuli ainoa sallittu kansalaisoikeuksien lähde ja kaikki aiemmat sopimukset ihmisoikeuksista tehtiin ehdollisiksi sen mukaan, ovatko ne ristiriidassa sharia-lain kanssa.

Julistuksen oli määrä toimia sekä miekkana että kilpenä: puolustaa islamilaista maailmaa ulkopuolista kritiikkiä vastaan ja hyökätä sisällä olevia vapaa-ajattelijoita vastaan. YK:n ihmisoikeuksien julistuksen piti varmistaa kansalaisoikeuksien leviäminen ympäri maailmaa, mutta OIC:n julistus pyrki tätä tavoitetta sabotoimaan.

Julistusta ei juuri noteerattu länsimaissa. Monissa piireissä muslimeita sen sijaan alettiin pitää Euroopan syrjittynä vähemmistönä, joka ansaitsee erityissuojan pilanteolta – siitä huolimatta, että länsimaissa muslimeilla on enemmän oikeuksia ja vapauksia kuin islamilaisissa maissa.

Muista Nils Mustelinin

rahastoa

Nils Mustelin (1931-2004) On Skepsiksen Perustajajäsen Ja Sporalogian Keksijä. Sporalogian Mukaan Raitiovaunujen Sijainti Reiteillään Ihmisen Syntymähetkellä Vaikuttaa Tämän Luonteeseen Määrätyillä Tavoilla. Kyseessä On Keino Näyttää, Miten Helppo On Rakentaa Systeemejä, Jotka Käyttävät Samanlaisia Tuulesta Temmattuja Argumentteja, Fraaseja Ja Analogioita Kuin Astrologia.

Skepsis Perusti 2004 Nils Mustelinin Testamenttilahjoituksella Rahaston, Jonka Tarkoituksena On Antaa Taloudellista Tukea Yhdistyksen Toimialaan Liittyvää Tieteellistä Työtä Ja Julkaisutoimintaa Varten. Rahasto On Mm. Myöntänyt Kerran Vuodessa Yhdelle Helsingin Luonnontiedelukion Oppilaalle Stipendin ”tieteellisen Ajattelun Harrastuksesta Ja Hyvästä Opintomenestyksestä”.

Risto K. Järvinen

Rahaston tili: IBAN: FI07 40552 9201 08216

täsmensi TENK lausuntoaan

SKEPTIKKO 1/2017 kertoi tapauksesta, jossa Tutkimuseettinen neuvottelukunta (TENK) antoi lausunnon mobiililaitteiden säteilyä ja sähköallergiaa koskevaa kirjoittelua koskevassa kiistassa. Lausunnon mukaan Image-lehden bloggaaja Vesa Linja-ahon kärjekäs verkkokirjoittelu on ollut hyvän tieteellisen käytännön näkökulmasta vastuutonta, ja se on ollut ja on edelleen omiaan vahingoittamaan Turun yliopiston dosentti Henrik Elonheimon mainetta tutkijana. Linja-aho oli nimitellyt Elonheimoa kirjoituksissaan muun muassa ”tunnetuksi säteilyhöpön levittäjäksi”.

Asia kuului Tutkimuseettiselle neuvottelukunnalle, koska Linja-aho työskentelee ammattikorkeakoulu Metropoliassa, joka on sitoutunut noudattamaan TENKin ”hyvää tieteellistä käytäntöä”. TENKin 1.2.2017 antaman lausunnon mukaan lehtori Vesa Linja-aho on julkisissa kirjoituksissaan osoittanut vastuuttomuutta vaikeuttamalla epäasiallisesti toisen tutkijan työtä. Teko ei ole ollut kuitenkaan sillä tavoin vakava, että sitä olisi välttämättä tullut tarkastella hyvän tieteellisen käytännön loukkauksena. TENK piti myös uskottavana sitä, että Linja-ahon tarkoituksena ei ole ollut vaikeuttaa Elonheimon tutkijanuraa.

Henrik Elonheimo oli tyytymätön lausunnon sanamuotoon ja sisältöön kolmessa kohdassa, mistä syystä hän jätti 8.2.2017 asiasta oikaisupyynnön. Elonheimo vaati, että kahdessa kohdassa lausuntoa sanan ”sähköherkkyys” tilalle vaihdetaan säteilyturvallisuus ja kännykkäsäteily , koska Elonheimon julkinen kirjoittelu on koskenut niitä, ei sähköherkkyyttä. Elonheimo kertoo oikaisupyynnössä nimenomaan pyrkineensä välttämään lausumasta sähköherkkyydestä, koska se on hyvin kontraversiaali ja kiistelty aihe.

skepsis toimii

Tämän paikkansapitävyys on helppo varmistaa, ja TENK korjasi lausuntoaan tältä osin 6.4.2017 pidetyssä kokouksessaan. Keskustelu mobiilisäteilyn väitetyistä terveysvaikutuksista ja sähköherkkyyskeskustelu menevät usein sekaisin ja limittäin, koska asialla ovat yleensä samat henkilöt, joiden intressit kohtaavat. Elonheimo on kuitenkin julkisissa kirjoituksissaan viitannut nimenomaan säteilyn väitettyihin terveysvaikutuksiin ja ympäristöoikeudelliseen varovaisuusperiaatteeseen.

Kolmas Elonheimon vaatimus koski Linja-ahon tarkoituksen kyseenalaistamista. TENK piti lausunnossaan uskottavana sitä, että Linja-ahon tarkoituksena ei ole ollut vaikeuttaa Elonheimon tutkijanuraa. Elonheimon oikaisuvaatimuksen mukaan tämä johtopäätös ei ole perusteltu, koska on jo yleisen elämänkokemuksen perusteella täysin selvää, että noin laajamittainen negatiivinen ja leimaava toiseen tutkijaan kohdistuva julkinen kirjoittelu on omiaan vaikeuttamaan tämän toimintaa. ”Lisäksi, kuten olen jo aikaisemmin todennut, HTKohje ei edellytä loukkauksilta tahallisuutta. Vastapuoli ei ole myöskään, pyynnöistäni huolimatta, poistanut minuun kohdistuvia julkaisujaan yleisestä levityksestä.”

Oikaisuvaatimus oli jätetty 8.2. ja Linja-aho oli poistanut kirjoituksensa verkosta vuorokautta myöhemmin. Tämä ei selviä asiakirjoista, mutta oli todennäköisesti TENKin tiedossa – asia käsiteltiin ilman vastineen pyytämistä Linja-aholta. TENK päätti, että se ei muuta lausuntonsa sisältöä Vesa Linjaahon tarkoituksen uskottavuudesta.

6. Syyskuuta: Juhani Knuuti Luennoi.

Klo 18. Tieteiden Talo, Kirkkokatu 6, Helsinki

Juhani Knuuti On Lääketieteen Tohtori, Joka Pitää Kiitettyä Blogia ”ajatuksia Tieteestä Ja Terveydestä” (https://juhaniknuuti.wordpress.com). Blogin Tavoitteena On Käsitellä Terveyteen Liittyviä Aiheita Ja Väitteitä Tieteellisin Metodein. Pyrkimyksenä On Vastata Erilaisiin Terveysväittämiin Kriittiseen Tutkimusnäyttöön Perustuen. Samalla Tavoitteena On Esitellä Tutkimuksen Ja Tieteen Käyttämiä Menetelmiä Ja Toimintatapoja Terveystiedon Arvioinnissa. ”kirjoitan Blogiani, Koska Mielestäni Tänään Kriittinen Ajattelu Ja Omien Aivojen Käyttö Ovat Alikäytetty Voimavara. Toivon, Että Kirjoitukseni Stimuloivat Lukijoiden Uteliaisuutta Ottaa Asioista Kunnolla Itse Selvää Ja Myös Sitä, Että Terveysväitteiden Esittäjiltä Vaaditaan Perusteluja Ja Näyttöä”, Knuuti Kirjoittaa Missiostaan.

Risto K. Järvinen

KESKUSTELUA

SKEPTIKKO-LEHDESSÄ 4/2016 ilmestyi Osmo Tammisalon artikkeli ”Marja-Liisa Honkasalo ja ’kummat’ kokemukset”. Siinä kommentoidaan professori Honkasalon tutkimusta ”Tieteessä tapahtuu” -lehdessä 6/2016 olleen artikkelin pohjalta, jonka kirjoittaja on Helen Moster. Tammisalo arvostelee Honkasalon tutkimusta huomattavan kielteisesti. Hän jopa kirjoittaa seuraavasti:

”On valitettavaa, jos tutkija piittaa ihmisten ajattelutavoista vähemmän kuin henkimaailmayhteyksiään mainostavat selvänäkijät ja muut rahanahneet okkultistit. Takana oleva professorin arvovalta tekee toiminnasta erityisen epäempaattista/epäeettistä.”

Honkasalo on kertonut, että hänelle alkoi suorastaan sadella puheluita sen jälkeen, kun hänen tutkimusaiheensa julkistettiin. Siksi hän pyysi myös kirjallisia kokemusselostuksia, joita tulikin reilusti yli sata. Tammisalo aloittaa arvostelunsa vähättelemällä vastausten määrää ja perustelemalla vähättelyn seuraavasti:

”’Kummasta’ kertoneiden määrä on erityisen pieni, jos ajatellaan ihmismielen evoluutiohistoriaa.” Ja vielä: ”Itse asiassa on perusteltua sanoa, että ajatteluun ja tunteisiin kehittynyt mutkikas elin [aivot] tuottaa väistämättä erilaisia vinoumia, poikkeamia ja vääristymiä.” Ja: ”Pointti on se, että tutkijan ei pidä tehdä epäselväksi eroa, joka ulkoisen todellisuuden ja pään sisäisten kokemusten välillä on. Juuri tämä on Honkasalon lausunnoissa ongelmallista.”

Olen samaa mieltä siitä, että on tärkeätä yrittää erottaa päänsisäiset ja päänulkoiset tapahtumat toisistaan aina silloin, kun se on mahdollista. Mosterin artikkelissa ”kummaa” luonnehditaan seuraavasti:

”Yliluonnollisina pidetyt kokemukset voivat olla näkyjä, ennalta-arvaamisia, telepatiaa, kuuloaistimuksia tai vaikkapa kuolleiden kohtaamisia. Ne tupsahtavat tyypillisesti äkkiarvaamatta arjen keskelle.” Artikkelissa ”kumman” ja ulkomaailmaan yhteyteen vain viitataan – tapahtumien tarkistukset eivät kuuluneet tutkimuksen piiriin.

Honkasalo on huomannut, että ”kummaa” kokevat mielisairaiden lisäksi myös aivan tavalliset ihmiset, jotka menestyvät arkielämässään hyvin. Joillekin ”kumma” kokemus voi tapahtua vain kerran elämässä. Hän ottaa esimerkiksi äänten kuulemisen, josta ennen on yleisesti saanut ja edelleenkin helposti saa psyykkisen häiriön diagnoosin ja psyyken lääkkeiden reseptin. Siitä Tammisalo ei pidä:

Olavi Kiviniemi kommentoi Osmo Tammisalon kirjoitusta

”Honkasalo vaikuttaa jopa vainoharhaiselta vihjatessaan, että psykiatrit lääkitsisivät ’kummia’ kokeneet turraksi, vastoin yksilön omia toiveita.” Honkasalon lainauksessa tai Mosterin tekstissä ei sanottu ”turraksi, vastoin yksilön omia toiveita”, vaan Tammisalo rakensi siihen olkiukon.

Moster: ”Kummat kokemukset lyövät kokijaansa herkästi häpeän leiman. Ihmiset sysätään psykiatrian piiriin ja leimataan hulluiksi. Honkasalon mielestä tutkijoiden eettinen tehtävä on hälventää stigmaa.”

Lukemattomat ”kumman” kokijat kärsivät hiljaisesti pelosta, että ovat tulossa hulluiksi. He pelkäävät myös mielisairauden stigmaa ja halveksuntaa, jonka nykyään useimmiten saa ympäristöltään. Honkasalo pyrkii siihen, että ei tarvitsisi yksinään pelätä ja hävetä kokemuksiaan, vaan että olisi mahdollista kertoa ”kummasta” pelkäämättä häiriintyneeksi leimautumista silloin, kun se on aiheetonta. Mielestäni Honkasalo on erittäin tärkeällä asialla.

Tammisalo on ilmeisesti sitä mieltä, että kaikki ”kumma” on pelkkää päänsisäistä harhaa, eikä muusta ole olemassa todisteita. Hän ei sano sitä suoraan, mutta antaa vahvoja viitteitä:

”Pidän pyrkimyksiä rationalismiin ja todisteisiin moraalisesti ylivertaisena lähtökohtana. Tiedän, että se ärsyttää joitakin ihmisiä. Minulla on kuitenkin sekä historiallisiin trendeihin että empiriaan ja koejärjestelyihin perustuvia todisteita näkökulmani tueksi.”

Silloin, kun maailmankuvan suhteen vedotaan moraaliin, aletaan olla heikolla jäällä. Varsinkin kun Tammisalo tuossa paljastaa tietämättömyytensä todisteista, joita on valtaisa määrä, ”kumman” tuottamasta oikeasta tiedosta ulkomaailman tapahtumista.

Tammisalo: ”Niin tai näin, toivon, että poliittinen kulttuuri ja keskustelu nojaavat lähinnä kahteen asiaan: 1) looginen päättely ja 2) paras käytettävissä oleva todistusaineisto.”

Tuosta olisin muuten samaa mieltä, mutta numerojärjestys on väärä. Empiirisissä tieteissä havainnot ovat ensin ja logiikka ja teoriat vasta sitten. Luotettavat havainnot kaatavat teorian sellaiset osuudet, jotka ovat ristiriidassa havaintojen kanssa, ja siinä ei logiikasta ole apua teorian säilyttämiseksi.

Miten sitten voidaan erottaa päänsisäinen päänulkoisesta? Tietenkin tarkistamalla päänsisäisen informaation totuusarvo ulkoisten tapahtumien suhteen. Lukemattomat äidit ovat saaneet ennakkotiedon kaukana olevan lapsensa kuolemasta ja kuolintavasta joko näkynä tai unessa, usein suunnilleen onnettomuuden tapahtumishetkellä. Näin tarkan tiedon saaminen viittaa vahvasti siihen, että kyseinen päänsisäinen tapahtuma on ollut yhteydessä ulkomaailmaan selittämättömällä tavalla. Tapausten yleisyys tekee pelkkien yhteensattumien mahdollisuuden käytännössä olemattomaksi.

Mosterin artikkelissa lueteltiin vain päänsisäisiä kokemuksia, eikä mainittu fysikaalisia ilmiöitä, jotka ulkomaailmassa tapahtuneina eivät voi olla pelkästään päänsisäisiä. Erittäin yleisiä ilmiöitä kuolemantapauksissa ovat kellojen pysähtyminen tai kuvan putoaminen seinältä tai

Osmo Tammisalo vastaa

SKEPTIKKO-LEHDESSÄ 4/2016 kirjoitin Marja- Liisa Honkasalon tutkimuksista ja niiden saamasta julkisuudesta. Osa kirjoitukseni teeseistä on päivänselviä ja osa on uskonasioita tai määrittelykysymyksiä. Teesit ovat: 1) on oikein ajaa ihmisten hyvää kohtelua, kokivat he yliluonnollisia tai eivät, 2) on vastuutonta antaa ymmärtää, että yksilön kokemus vaikkapa enkelin antamasta suojelusta kertoisi jotakin enkeleiden olemassaolosta, 3) mitä selkeämmin ihmiset ymmärtävät eron mielen sisäisen maailman ja mielen ulkoisen todellisuuden välillä, sitä paremmin he pystyvät itseään ja toisiaan auttamaan ja 4) tieteen tehtävä on selittää ilmiöitä, ei ottaa kantaa oikeaan tai väärään, ja yliopiston tulee välttää ennakkoluulojen ja perusteettomien uskomusten ruokkimista. Pääpointtini oli, että Honkasalon lausunnot ovat tehneet epäselväksi eroa mielen ulkoisen ja mielen sisäisen todellisuuden välillä.

Totesin Honkasalon myös vihjailevan, että psyykenlääkkeillä turrutettaisiin potilaita vastoin heidän tahtoaan. Vihjaus on varsin selkeä: Honkasalo puhuu ihmisen joutumisesta ”diagnostiseen psyykelääkkeiden myllyyn”. Minua vääristelystä syyttänyt Olavi Kiviniemi sortuu vastaavaan lääkäreillä pelotteluun: äänten kuulemisesta saa kuulemma ”helposti psyykkisen häiriön diagnoosin ja psyyken lääkkeiden reseptin”. Kiviniemi myös esittää, että ”kumman” kokijat voitaisiin muka mielestäni ”leimata häiriintyneiksi”. Mistä hänen päätelmänsä syntyi? Siitä, että kirjoitukseni lopussa esitin kysymyksen: ”Onko pieni stigma paha, jos yksilö ei piittaa todisteista?” En puhunut häiriintymisestä, enkä edes vastannut kysymykseeni. Pohditaanpa siis vastaustakin hieman.

hyllyltä jonkun kuolinhetkellä sellaisella tavalla, jolle ei löydy fysikaalista selitystä. Eräässä tapauksessa kuolevan kotona pysähtyi kaksi kelloa näyttämään samaa aikaa ja lisäksi kelloradio oli pysähtynyt vilkuttamaan samaa aikaa. Melkoinen yhteensattuma. ”Kummia” ovat nämäkin mielestäni, ja ”kummat” pitäisi ottaa huomioon sellaisinaan sitomatta niitä vallalla oleviin kansanomaisiin selityksiin.

Tammisalo kirjoittaa: ”Onko pieni stigma paha, jos yksilö ei piittaa todisteista?” Hänen mielestään ”kumman” kokijat ilmeisesti voidaan edelleen leimata häiriintyneiksi siitä riippumatta, millaisista kokemuksista on kysymys. Jos ja kun näin tehdään, kokijat joutuvat turvautumaan juuri kaikenlaisiin ”vaihtoehtoterapeutteihin”. He kyllä kuuntelevat kokijoita, mutta virallinen psyykenhuolto suhtautuisi heihin nuivasti.

On luultavaa, että ”kummia” kokeneet jäävät usein yksin kokemustensa kanssa. Tämä on harmi. ”Kummia” kokeneelle/kokevalle tulee osoittaa samankaltaista ymmärtävää lähimmäisenrakkautta kuin muillekin. Hänelle tulee siis muun muassa tarjota tietoa ihmismielen taipumuksista harhoihin ja ajatteluvinoumiin. Sellainen on osoitus aidosta välittämisestä. Mikä tässä valossa on sopiva stigma ”kummista” kokemuksista? Lähtökohtana tulee pitää sitä, että kun puhutaan pään ulkoisesta todellisuudesta, uskomme niitä, joilla on pätevimmät todisteet. Meillä ei siis ole syytä uskoa ”kellot pysähtyivät samaan aikaan” -mystikkoja.

Toisin sanoen sen, joka esittää väitteitä todellisuudesta, vaikkapa kellojen toiminnasta, on esitettävä todisteita. Tästä pääsemme sopivaan stigmaan. Se on sellainen, että 1) stigma saa yksilön etsimään tietoa siitä, mikä on anekdootin ja pätevän todisteen ero ja 2) stigma saa yksilön etsimään päteviä todisteita anekdoottien sijasta. Tämän yksityiskohtaisempaa arviota sopivasta stigmasta on vaikea antaa. Stigma on sopiva, jos se johdattaa kohti rationalismia ja skeptisismiä; jos se öljyää mielen sisäisiä kellonrattaita niin, että kellotaulun lukemiin on turvallisempaa luottaa. Sopiva stigma saa yksilön kysymään itseltään, entä jos olen väärässä. Entä jos homeopatia, astrologia ja henkiparannus eivät toimi? Entä jos enkeleitä, jumalia ja kummituksia ei ole?

Kiviniemi käyttää esimerkkinä oman lapsen kuolemasta kertovia ennenäkyjä. Hänen mukaansa niissä ”päänsisäinen tapahtuma on ollut yhteydessä ulkomaailmaan selittämättömällä tavalla”. Tämä on paranormaalin puolustamista omalla tietämättömyydellä. Argumentti on tyyppiä: ”En ymmärrä tätä, joten on oltava selittämättömiä henkivoimia.” Ennenäyille on kuitenkin luonnollinen selitys. Käytännössä kaikki vanhemmat ovat huolestuneita lapsensa hyvinvoinnista, ja monet pelkäävät pahinta, etenkin jos lapsi on maantieteellisesti etäällä. Niinpä osa niistä, joiden lapselle sattui käymään huonosti, kokee saaneensa enteen lapsen kuolemasta. Kukaan ei muistele sellaisia enteitä, joissa lapsi palaa kotiin hyvinvoivana. Ohje pettämättömiin ennustuksiin onkin yksinkertainen: ennustele jatkuvasti, mutta älä pidä ennustuksistasi kirjaa.

Ihmiset ovat luonnollisesti erilaisia siinä, miten heidät saadaan epäilemään kokemuksiaan ja kiinnostumaan todisteista ja tilastoista. Siksi todellisuuden luonnetta koskeva keskustelu tulee pitää vilkkaana ja monimuotoisena. Jollekin humoristinen lähestymistapa on paras, toiselle sopii lievä stigmatisointi, kolmannelle toimii tunnontarkka kritiikki. Kunnollisia, mieluiten koejärjestelyjen avulla saatuja todisteita on joka tapauksessa perusteltua vaatia kaikilta, jotka todellisuutta koskevia väitteitä esittävät. Usein on hyvä myös kysyä, mikä seikka saisi yksilön muuttamaan kantansa. Olisiko ennenäkyihin uskova valmis muuttamaan mieltään, jos hän kuulisi, että yli 95 prosenttia vanhemmista kokee pelottavia mielikuvia lapsensa onnettomuudesta?

Entä mikä logiikka on Kiviniemen väitteessä, että ”kumma” on tuottanut ”valtaisan määrän” oikeaa tietoa ulkomaailman tapahtumista? Samankaltaisen väitteen esittävät esimerkiksi Harri ja Ilkka Virolainen huuhaakirjassaan ”Yliluonnollisten ilmiöiden ensyklopedia” (Tammi, 2014). Heidän mielestään yliluonnollisia ilmiöitä esimerkiksi ”kyetään nykyisin selittämään myös tieteen avulla”. Jos ”kumma” tai ”yliluonnollinen” tuottaa oikeaa tietoa ja jos ”kumma” tai ”yliluonnollinen” ilmiö pystytään tieteen avulla selittämään, mitä mieltä sitä on enää kutsua kummaksi/yliluonnolliseksi?

Itse asiassa koko termi ”yliluonnollinen” on ristiriitainen. Jotta ilmiötä voidaan kutsua yliluonnolliseksi, sen tulee olla sellainen, että sitä ei ole mahdollista selittää luonnollisten eli tunnettavissa olevien voimien avulla. Siksi esimerkiksi magnetismi ei ollut yliluonnollinen ilmiö edes silloin, kun magneetin toimintaperiaatetta ei vielä ymmärretty. Milloin ilmiö sitten on selittämätön? Jotta tiedettäisiin, että ilmiötä ei ole mahdollista selittää, meidän tulisi tietää ilmiöstä kaikki. Vasta tällöin voisimme sanoa: ”Tätä ei voida edes periaatteessa selittää, tämä on yliluonnollista.” Tässä piilee kuitenkin paradoksi: jos ilmiöstä tiedetään kaikki, se ei enää ole yliluonnollinen.

Koko termi on käytännössä turha. Yliluonnollinen viittaa joko tietämättömyyteen tai herkkäuskoisuuden ja aistivinoumien kaltaisiin mielen ominaisuuksiin. Usein yliluonnollisuus on haluttomuutta tai joskus kyvyttömyyttä etsiä ja/tai ymmärtää selityksiä. Toisinaan kyse taas on aktiivisesta halusta uskoa henkiolentoihin/-voimiin. Jotkut jopa ajattelevat henkimaailmakokemustensa takia olevansa erityislahjakkaita yksilöitä. Tällaisille ihmisille on paikallaan kertoa, että ihmismieli on kuin suunniteltu löytämään tietoisia tarkoitusperiä. Projisoimme tunteita ja muita mielenominaisuuksia jopa yksinkertaisiin koneisiin. Ihmisten on esimerkiksi vaikea olla ilmaisematta säälintunteita silloin, kun robotti-imuri jää junnaamaan huonekalun jalkoihin. Tällaiset ihmismielen valmiudet ovat pääsyy, miksi ihmiset uskovat paikkoja sotkeviin räyhähenkiin ja järjestystä synnyttäviin luojaolentoihin. Kyse on evoluution tuottamista psykologisista ominaisuuksista.

Honkasalon käyttämä termi ”kumma” on neutraalimpi kuin yliluonnollinen. ”Kumma” on kuitenkin niin epämääräinen, että sen käyttö tieteellisissä yhteyksissä vaikuttaisi… no, epämääräiseltä. Esimerkiksi magneettipalikoilla leikkiminen on edelleen ”kumma” kokemus monelle. Magnetismin selittäminen kun vaatii joukon pohjatietoja, joita edes lukion käynyt ei välttämättä ole omaksunut. Vauvalle taas melkein kaikki kokemukset ovat ”kummia”.

Honkasalon keräämä data ihmisten uskomuksista ja kokemuksista on toki kiinnostavaa. Ja joskus uskomukset saattavat ihmisiä lohduttaa. Se on kuitenkin eri asia, onko uskomusten kohde totta. Ja siihen olen Honkasalolta odottanut selkeää kantaa. Ihmiset ovat vielä vajaat kolmesataa vuotta sitten uskoneet yleisesti noituuteen, maahisiin, amuletteihin, loitsuihin, kirouksiin, talismaaneihin, henkiin, kohtaloon, rukouksiin, ennusmerkkeihin ja jumalallisiin rangaistuksiin. Tällaiseen menneisyyteen ei ole syytä palata – tai jos palaamme, menneisyyden lukemia kohti saattavat palata myös elinajanodote, väkivalta ja yleinen elämänlaatu. Kannattaa siis muistaa, että mitä harvinaisemmiksi perusteettomat uskomukset ovat historian saatossa tulleet, sitä paremmin ihmisyhteisöt ovat voineet. Huuhaan suosio perustuukin osittain sokeudelle huomata tieteen ja rationalismin tuomaa olosuhteiden paranemista.

On mahdollista, että lohdun ohella huuhaalla on muita myönteisiä vaikutuksia. Ehkä uskomukset tekevät jonkun avuliaammaksi. Tähän uskominen saattaa jopa toimia itseään toteuttavana ennusteena. Avuliaisuus on kuitenkin mahdollista ja monesti todennäköisempää ilman perusteettomia uskomuksia. Lisäksi auttamishalukaan ei tee uskotuista seikoista tosia – ja totuus on tai ainakin sen pitäisi olla tieteen päätutkimuskohde.

Lapsillamme tulee olemaan paljon enemmän tietoa ja tieto tulee olemaan paljon helpommin saatavilla kuin kenelläkään meillä on heidän iässään ollut. Lapsemme tulevat tietämään uusia, pelottavilta ja vaarallisilta tuntuvia asioita. Luultavasti he myös nauravat fossiilisille moraalikäsityksillemme, ja melko varmasti he paheksuvat syntejämme: ”Miksi Afrikan aids- tai malariaongelmien eteen tehtiin niin vähän?” Silti ei ole mielekästä pysäyttää kelloja. Meidän on astuttava rohkeasti ja mahdollisimman hyvin valmistautuneena tulevaan.

Paras tapa varustaa jälkipolvia on pyrkiä ilmiöiden, myös käyttäytymisen ja ihmismielen tieteelliseen selittämiseen. Tällä tavoin jälkipolvet kykenevät parhaiten huolehtimaan itsestään ja lähimmäisistään. ”Kumman” ja ”yliluonnollisen” akateeminen juhliminen on tyytymistä tietämättömyyteen, jälkipolvien heitteillejättöä.

Olavi Kiviniemi

Osmo Tammisalo