Pyhä riidankylväjä

NIETZSCHE OPETTI, että millään ei ole mitään merkitystä. Kaikki arvot voisivat aina olla toisin, eikä ole mitään tapaa selvittää, mikä arvoista on toista parempi. Arvoja voi perustella vain toisilla arvoilla. Otetaan esimerkiksi ysiluokkalainen Tiina, japanilaisia mangakortteja keräilevä teini. Satakiloisen, bodaavan moottoripyöräjengiläisen voi olla vaikea ymmärtää, mikä korteissa viehättää. Mutta täsmälleen samoin Tiinan on vaikea ymmärtää, mikä nahkaliiveissä ja proteiinijuomissa niin kiinnostelee.

Kuvitellaan heidän seurakseen juuri maahan saapunut avaruusolio. Hän ei ymmärrä sen enempää liivimiehen kuin Tiinankaan ajatuksia. Aivan yhtä turhanpäiväistä kikkailua on hänen mielestään kumpikin.

Se johtuu siitä, että yhdelläkään asialla maailmassa ei objektiivisessa mielessä, ulkopuolelta tarkasteltuna, ole mitään merkitystä: ei liiveillä, korteilla, sisustuksella, kirjallisuudella, taiteella, luonnolla – ei millään, edes elämällä.

Joistakin merkitysten monimutkaisemmista vyyhdeistä tätä on vaikeampi havaita. Työpaikan merkitystä perustellaan rahalla, jota perustellaan hyvällä elämällä, jota perustellaan onnellisuudella ja niin edelleen. Kuitenkin jos koko ketju puretaan osasiinsa, päädytään aina samaan lopputulokseen: millään ei ole väliä. Jokainen arvo saa oikeutuksensa aina vain sitä edeltävästä arvosta, jolla ei sinällään ole merkitystä.

Tämä ei tietenkään ihmiselämän kannalta ole kiitollinen tilanne. Jos millään ei ole väliä, miksi sitten ylipäänsä jatkaa elämistä? Jotta täällä oleilussa olisi edes jotain mieltä, täytyy asioille antaa merkityksiä – juuri niin kuin bodaava liivimies ja manga-teini tekevät. Se kuitenkin muodostuu ongelmaksi silloin, kun merkitystä annetaan liikaa.

Jos merkitysjanan toisessa päässä on täydellinen nihilismi, on sen toisessa päässä kokemus pyhästä. Pyhä on liian suuren merkityksen antamista jollekin.

Leikitään että otan Jeesus-patsaan mukaani, kävelen Senaatintorille ja häpäisen sen brutaalisti. Jos kukaan ei näe, mitä seuraa? Ei mitään. Elämä jatkuu kuten ennenkin. Aurinko nousee ja laskee myös jatkossa.

Leikitään seuraavaksi, että häpäisyn näkee jo tapaamamme avaruusolio. Mitä tapahtuu? Ei edelleenkään mitään. Kukaan ei suutu, edes mitään normaalista poikkeavaa ei tajuta olevan meneillään.

Entä jos paikalla onkin harras uskovainen, mitä tapahtuu? Tapahtuu äärimmäinen loukkaus. Aiemmin ei kyseessä itse asiassa ollut edes häpäisy vaan jotain epämääräistä toimintaa, joka alkoi ja loppui. Vasta uskovaisen ollessa läsnä toiminnasta tulee häpäisy, ja seuraa loukkaantuminen.

Loukkaantuminen on mahdollista ainoastaan siksi, että uskovainen on antanut tapahtumalle liian suuren merkityksen. Jos olisi olemassa merkityksen voimakkuuden säädin ja pudottaisimme uskovaisen Jeesus-patsaalle antaman merkityksen puoleen, mitään ongelmaa ei olisi. Uskovainen kohauttaisi hartioitaan ja jatkaisi matkaansa. Toteaisi ”ai tuommoistakin on” ja painelisi lukemaan raamattua. Uskovaisen ja Jeesus-patsaan tilalle voidaan tietenkin kuvitella mitä tahansa muuta, mistä joku loukkaantuu.

Ihmisten välille syntyy konflikteja, kun he lataavat asioihin liian suuria merkityksiä. Niin ei silti kenenkään ole pakko tehdä. Elämisen mielekkääksi kokeminen ei yhdenkään asian kohdalla edellytä merkityksen kääntämistä kaakkoon, pyhään. Riittää kun se on asetuksessa: tämä on minulle mielekästä, mutta ymmärrän, että muille ei, eikä se haittaa pätkääkään.