Skeptikko · Skeptikko 2/2018
Kriittisen terveysajattelun 10 sääntöä
”Olen tiivistänyt kriittisen ajattelun tukipilarit kolmeen osaan:
loogisuus, itsekritiikki ja tieteellisen tiedon tarkastelu.”
TERVEYSTIETOA ON TARJOLLA joka päivä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Terveys ja sen ongelmat koskettavatkin meitä jokaista. Ikävä kyllä liikkeellä on myös valtavat määrä huonoa, puutteellista ja jopa suorastaan harhaanjohtavaa terveysaiheista tietoa. Ilman soveltuvaa koulutusta voi usein olla hankala erottaa, mikä tieto pitää paikkansa ja mikä ei. Joskus se on hankalaa jopa koulutetullekin ihmiselle.
Tämän asian tiedostaminen on ollut kantava voima blogini ”Tervettä skeptisyyttä” taustalla.
Olen ollut kiinnostunut tieteestä koko ikäni, mutta varsinaisesti kriittisestä ajattelusta innostuin pikkuhiljaa noin kymmenen vuotta sitten. Ajatuksia tuli pitkään haudottua omassa päässä ja puitua erilaisilla nimettömillä nettifoorumeilla. Lopulta muutamien esimerkkien (mm. akatemiatutkija, dosentti Juha ”Lihastohtori” Hulmi) kannustuksesta päädyin kirjoittelemaan ajatuksiani blogimuotoon.
Kriittinen ajattelu on äärimmäisen vaikeasti popularisoitavissa. Ihmiset, joille se on tuttua, ovat usein kärkkäitä kritisoimaan jopa ”omiaan”. Toisaalta monet, keille kriittisempi ajattelu ei ole niin tuttua, pitävät useita sen piirteitä epämukavina – jopa loukkaavina. Esimerkiksi puhuttaessa mahdollisesta placebovaikutuksesta yllättävän usein kuulee närkästyneitä kommentteja. ”Väitätkö, että kuvittelen kaiken?” Omien uskomusten ja käsitysten päivittäminen on joskus kivuliasta puuhaa.
Itse näen nämä kaikki seikat haasteina. Koen myös, että laajempi tarkoitus on sen verran tärkeä, ettei tällaisten seikkojen voi antaa haitata menoa. Haasteet on tiedostettava, niiden voittamiseksi on tehtävä suunnitelma ja tartuttava härkää sarvista.
En toki väitä keksineeni lopullisia vastauksia. Kirjoittaminen ja lukijoideni kanssa keskustelu on osa jatkuvaa prosessia, jonka toivon jonain päivänä tuottavan yhä parempia keinoja kriittisten ajattelutaitojen parempaan edistämiseen.
Kutsu puhumaan Skepsiksen arvostettuun luentosarjaan olikin minulle paitsi valtavan suuri kunnia, myös tilaisuus vetää yhteen toistaiseksi oppimiani asioita.
KRIITTINEN AJATTELU ON TAITO, JOTA JOKAINEN VOI OPETELLA
YLEISESTI OTTAEN INHOAN ERILAISISSA roskalehdissä ilmestyviä otsikoita, kuten ”5 vinkkiä terveellisempään syömiseen”. Syy on se, että niihin usein eksyy pseudotieteellistä roskaa. Lopulta kuitenkin listamuotoinen, suht simppeleihin sääntöihin perustuva esitystapa lienee monelle aika mieluisa tapa omaksua uutta tietoa.
Tämä onkin yksi keskeinen asia, minkä olen ajattelun popularisoinnista oppinut: joskus on tehtävä pieniä tyylillisiä myönnytyksiä saadakseen paikoin hankalatkin asiat helpommin omaksuttavaan muotoon.
Skeptikko-lehden lukijoille monet esitykseni asioista ovat tuttuja, mutta on valtava määrä ihmisiä, jotka eivät ole niistä koskaan kuulleetkaan. Päädyttyäni siihen että esitykseni olisi muotoa ”10 sääntöä”, oli lähinnä haaste valita ja tiivistää sopivat asiat sisällöksi. Paljon tärkeitä seikkoja piti jättää poiskin. Näistä olisi voinut puhua vaikka viikon.
Heti luennon alkuun esittelin itseni, jota seurasi ensimmäinen (numeroimaton) ajattelun sääntö: kyseenalaista jopa minun sanomiseni. Kerroin, että olen sydäntutkija (en lääkäri) ja tieteelliset meriittini ovat tässä vaiheessa uraa vielä suhteellisen rajoittuneet. Vertaisarvioituja julkaisuja on toistakymmentä, muutamia kongressiesityksiä, vertaisarviointeja sekä koulutuksia ympäri Eurooppaa. Olen myös Skepsis ry:n tieteellisen neuvottelukunnan jäsen. En kuitenkaan ole psykologi taikka filosofi, vaikka näistäkin asioista puhun. Sanomisiini tulee siis suhtautua terveellä kriittisyydellä, joskin erimielisyyksien ilmaantuessa toivon äärimmäisen painavia vastaperusteluja. Olen kuitenkin käyttänyt vuosien varrella ajatuksieni hiomiseen merkittävän määrän aikaa.
Seuraavaksi jatkoin johdantoa sillä, että kerroin, miksi kriittinen ajattelu on tärkeää ja mitä se edes tarkoittaa. Lyhyesti: roskaa on paljon liikkeellä. Kriittinen ajattelu on meillä jokaisella olevan kyvyn jalostamista yhä paremmaksi. Se on siis taito, jota jokainen voi opetella. Tämä selittää myös sen, miksi valitettavan usein voi nähdä korkeastikin koulutettujen ihmisten esittävän täysin järjettömiä väitteitä. Heillä on jäänyt tietyltä osin kriittiset ajattelutaidot katveeseen.
Olen tiivistänyt omasta mielestäni tärkeimmät kriittisen ajattelun tukipilarit kolmeen osaan: loogisuus, itsekritiikki ja tieteellisen tiedon tarkastelu. Ensimmäinen tarkoittaa sitä, että ajattelun (ja sen myötä oman argumentoinnin) tulisi seurata mahdollisimman tarkoin hyvän ja johdonmukaisen logiikan periaatteita. Toinen on se, että jatkuvan itsetarkkailun keinoin pyritään nappaamaan itsensä kiinni mahdollisista ajatusvirheistä. Se on myös sitä, että yritetään aktiivisesti tunnistaa oman tietämyksen rajat. Ja sitä, että tarvittaessa pystytään muuttamaan omia mielipiteitä. Kolmas kohta on olennainen, koska kriittiseen ajatteluun sisältyy myös olettamus siitä, että subjektiivinen, kokemusperäinen tieto on altis hyvin monenlaisille virheille. Tieteellinen tieto on (puutteistaan huolimatta) huomattavasti objektiivisempaa ja kykenee tuottamaan parempaa tietoa.
Usein erilaiset määrittelyt ovat helpompia negaation kautta. Kerroin esitelmässäni esimerkin mahdollisimman epäkriittisestä ajattelusta. Kyse on eräästä Facebookryhmästä poimimastani keskusteluketjusta, missä muuan kommentoija kyselee vinkkejä reuman etenemisen pysäyttämiseen. Toinen kommentoija esittää yhden sanan: ”molybdeeni”, mikä saa aikaan riemastuneen reaktion: ”Kokeiluun!”. Ei mitään tarkentavia kysymyksiä neuvojan tietotasosta, ohjeen takana olevasta tutkimusnäytöstä eikä edes sen vertaa, että olisi annostusta kyselty.
Tässä on huomattavaa, että mielestäni tällaisten ihmisten tuomitseminen tyhmiksi on julmaa, tarpeetonta ja yksinkertaisesti väärin. Näen kuitenkin jatkuvasti mm. blogeissani kommentteja, joissa vastaavissa tapauksissa heitellään ”luonnonvalinta hoitaa!” -tyyppisiä irvailuja. Yritän aina parhaani mukaan huomauttaa, ettei sellainen ole tervettä skeptisyyttä, vaan yksinkertaisesti huonoa käytöstä.
Epäkriittisesti ajattelevat ihmiset ovat silti ihmisiä. He voivat olla täysin päteviä ja tietäväisiä monessa muussa asiassa, mutta tietyltä osin kriittinen ajattelu falskaa. On myös huomattavaa, että esimerkkini kysymys esitetään ryhmässä, missä vallitsee suhteellisen vilpitön toisten hyväntahtoisen auttamisen ihanne. Kuten sanottua, kyse on taidosta, mikä voi käytön puutteessa rapistua. Toinen käyttämäni vertaus on lihas. Kriittistä ajattelulihasta tulee treenata, jos sillä mielii tehdä jotain.
1: OLE KIINNOSTUNUT TOTUUDESTA
KUN OLEN MIETTINYT, mikä olisi se kaiken ajattelun lähtökohta, olen toistaiseksi päätynyt siihen, että ykkössääntö tulee olla: ”Ole kiinnostunut totuudesta”.
Tämä kuulostaa ehkä oudoltakin, mutta säännön tärkeys käy ilmi, kun ajatellaan modernin sosiaalisen median terveysviestinnän kulttuuria. Siellä jaetaan ensisijaisesti kokemuksia, mielipiteitä ja näkemyksiä. Näiden varjoon jää se, että hyvääkin tarkoittavat ihmiset voivat olla väärässä. Heidän näkemyksensä ei välttämättä edusta tosia asioita. Siksi on tärkeää perustaa koko ajattelunsa siihen, että pyrkii aina etsimään näkemysten heinäkasasta totuuden neulan.
2: UNOHDA KOKEMUKSEN LUOTETTAVUUS
TÄSTÄ PÄÄSTÄÄNKIN HETI TOISEEN seikkaan, eli siihen että oman (sekä toisten ihmisten) kokemuksen luotettavuus pitää unohtaa. Meidän aivomme ovat kehittyneet miljoonien vuosien evoluution aikana hyviksi monessa asiassa, mutta kriittinen ajattelu ei ole niille luontevaa. Usein on ollut tärkeää pystyä tekemään nopeita päätöksiä puutteellisenkin tiedon perusteella. Tarkkuus on jäänyt monessa asiassa nopeuden jalkoihin.
Aivomme keräävät joka hetki aisti-informaatiota monesta lähteestä. Ne sekoittavat niihin muistoja ja tunteita ja aktiivisesti rakentavat käsityksen todellisuudesta. Valtaosa tästä tulkinnasta jää meiltä piiloon, ja onkin arvioitu, että vain noin kaksi prosenttia aivojen tekemästä työstä pääsee tietoisuuteen saakka. Tämä näkyy helposti visuaalisissa illuusioissa, jotka viihdyttävät ja naurattavat meitä. Aivot tekevät omia tulkintojaan, jos kuva hämää niitä. Saatamme myös löytää kaavoja täysin sattumanvaraisesta informaatiosta, kuten kuulla oman nimemme puheensorinasta tai tuntea virheellisesti kännykän värisevän vaatteiden sopivasti hipaistessa taskun seutua. Myös makuaistia on helppo huijata esimerkiksi laittamalla halpaa viiniä kalliimpaan pulloon.
Ajattelussa tapahtuu myös virheitä. Monet niistä johtuvat siitä, että raskaimmat ja kevyemmät kognitiiviset prosessit on jaettu erillisiin järjestelmiin. On helppo todeta itse, miksi näin on. Lähde kävelemään laskien päässäsi yhä monimutkaisempia laskutehtäviä niin lopulta huomaat, että on pakko pysähtyä, jotta laskeminen voi jatkua. On ymmärrettävää, miksi meidän on ajeltava ”pintakaasulla” suurin osa ajasta, koska muuten jopa liikkuminen olisi vaikeaa.
Miinuspuolena on se, että aivojen nopea prosessointi tuottaa hyvin helposti virheellisiä tuloksia. Nämä virheet ovat erityisen vahvasti läsnä kokemuspohjaisessa terveystiedossa. On esimerkiksi olemassa ilmiö nimeltään ”palautuminen keskiarvoon”. Se tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että ihmisen olotila yleisesti liikkuu jonkun tietyn keskiarvon ympärillä. Hyvää oloa seuraa usein huonompi ja päinvastoin. Ongelmia syntyy, kun jälkeenpäin mietimme tekemiämme valintoja ja niistä mahdollisesti seuranneita tapahtumia. Usein oloon haetaan helpotusta sen ollessa huonoimmillaan. Sitä kuitenkin seuraisi todennäköisesti helpottuminen, vaikka mitään ei tekisikään. Vastaavasti, kun olo on erityisen hyvä, on odotettavissa, että se palautuu kohti keskiarvoa, eli hieman huonompaan suuntaan. Syy ei välttämättä olekaan siinä gluteenipitoisessa leivässä, mikä tuli hyvän olon harjalla nautittua.
Tähän liittyy myös varsinaisten sairauksien niille tyypillinen elinkaari. Wanhan wiisauden mukaan flunssa kestää hoitamattomana viikon ja lääkittynä seitsemän päivää. Moni alkaa kuitenkin ehkä siinä 4-5 sairastelupäivän kohdalla etsiä oloonsa helpotusta erilaisista keinoista. Niiden vaikutus voi olla olematon, mutta samoihin aikoihin elimistön immuunipuolustus pääsee niskan päälle taistossaan vieraita patogeeneja vastaan – eivät tarvinneetkaan siihen apua. Myös monet vakavammat sairaudet etenevät usein epälineaarisesti. Joskus ne voivat jopa mennä oireettomaksi, eli remissioon. Tähän ei tarvita superfoodeja, eikä niiden tehoa voi omakohtaiseen kokemukseen nojaten varmentaa.
Sairauksia voidaan myös diagnosoida väärin. Kerroin esitelmässäni esimerkin vanhan kotikyläni paikallislehdestä. Siinä oli tarina tarina miehestä, joka sai keuhkosyöpädiagnoosin. Superfoodien sijaan hän päättikin lääkitä syöpäänsä rankalla ryyppäämisellä ja tupakoinnilla. Parin kuukauden jälkeen kontrollissa huomattiin kaikkien kasvainten kadonneen. Viina ja tupakka paransivat hänet! Tuskin. Todennäköisempi selitys on niin ikään jutussa kuvattu: kasvainten sijainnin vuoksi niistä ei saatu koepalaa. Ne saattoivat siis olla hyvälaatuisempaa sorttia, mistä (jopa viinassa marinoitu) elimistö selvisi omin neuvoin.
Olemme myös alttiita placebo- ja nocebovaikutuksille. Ne kuvaavat sitä ilmiötä, missä ihminen kokee oireiden helpottuvan (placebo) tai pahenevan (nocebo) saamatta minkäänlaista varsinaisesti vaikuttavaa ainetta. Kyse on aivojen luomasta kokemuksesta, mikä voi aiheuttaa voimakkaitakin objektiivisesti mitattavia vasteita. Tätäkään ilmiötä ei voi omakohtaisissa kokemuksissa sulkea pois. Elämme vain yhden elämän, joten koetta ei voi toistaa. Meille ei myöskään yleensä löydy identtistä kloonia kontrolliryhmäksi.
Kun on puhe elintapojen muutoksista, tulkintaa vaikeuttaa usein niiden monitekijäisyys. Jos vaihdetaan ruokavalio karppaukseen, siinä kyllä jäävät hiilihydraatit vähemmälle, mutta samalla saattaa jäädä pois kymmenkunta viikottaista saunakaljaa. Sillä taas voi olla merkittävä vaikutus yleiseen vointiin esimerkiksi parantuneen unenlaadun kautta. Tällaisia asioita ei kuitenkaan välttämättä edes muisteta, ja koko homma laitetaan vähentyneiden hiilareiden piikkiin.
3: OJENNA TODISTUSTAAKKA
KOLMAS SÄÄNTÖ ON ”ojenna todistustaakka”. Se viittaa siihen, että kriittisen ajattelijan on lupa vaatia hyvää todistusaineistoa. Rinnastan tämän oikeusjärjestelmään, missä ihmisten oletetaan olevan syyttömiä, kunnes painavin perusteluin osoitetaan syylliseksi. Logiikan sääntöjen mukaan väittämän esittäjällä on velvollisuus osoittaa väitteensä todeksi. Kriittinen ajattelija voi pitää rimaa korkealla ja vaatia hyviä perusteluja pitäen väitteitä epätotena, kunnes toisin todistetaan.
4: TERVE SKEPTISYYS TULEE PEILATA…
NELJÄS JA VIIDES SÄÄNTÖ luovat raamit skeptisyydelle. Näkemykseni mukaan terve skeptisyys tulee 1) peilata ja 2) skaalata.
Peilaaminen tarkoittaa sitä, että jokaiselle väitteelle etsitään vastakkainen puoli ja asetetaan molempiin suuntiin sama kriittisyyden rima. On esimerkiksi väärin suhtautua erittäin kriittisesti verenpainetutkijan kommenttiin, jos samaan aikaan uskoo kritiikittömästi kaiken, mitä nettibloggaaja kertoo runsaan suolan syönnin tärkeydestä.
On hyvä nyrkkisääntö muistaa, että jos joku ilmoittaa olevansa ”x-skeptikko”, hän on todennäköisesti sittenkin pseudoskeptikko, eli kriittinen vain yhteen suuntaan. Ilmastonmuutosskeptikko on kovin kriittinen ilmastotutkijoita kohtaan, mutta uskoo maallikkobloggaajan sanaan paljon vähemmällä todistusaineistolla. Sama pätee esim. kolesteroli- tai AIDS-”skeptikoihin”.
5: … JA SKAALATA
SKEPTISYYDEN SKAALAAMINEN PUOLESTAAN tarkoittaa sitä, että terveellä tavalla skeptinen ihminen suhteuttaa vaatimansa todistusaineiston väittämän suuruuteen. Jos ystävä kertoo ostaneensa kaupasta pakurikääpää, siihen riittää näytöksi vaikkapa anekdootti, eli kertomus. Tutkimuksia ei kaivata. Jos taas ystävä kertoo pakurikäävän sisältävän vitamiineja, tämä on jo vähän kovemman luokan väite, mutta se on perusteltavissa parilla laadukkaalla kemiallisella tutkimuksella. Jos taas puhe tulee siitä, että pakurikääpä parantaa syövän, tulisi tällaisen väitteen tueksi olla useita ihmistutkimuksia ja mielellään niiden meta-analyysejä.
Tällaisen terveen, skaalautuvan skeptisyyden ohella nähdään herkkäuskoisuutta ja hyperskeptisyyttä. Herkkäuskoinen ihminen on kuin artikkelin alun molybdeeni-ihminen, joka uskoo kaiken skaalaamatta. Hyperskeptikko puolestaan vaatii vähästäkin kohtuuttoman paljon todisteita. Tai toisaalta ei usko mitään, ellei siihen ole juuri tarkkaa, spesifiä tutkimusta.
Klassinen esimerkki on se, ettei meillä edelleenkään ole yhtään placebokontrolloitua tutkimusta laskuvarjojen tehosta tai siitä, että tupakointi aiheuttaa syöpää ihmisille. Joskus tietyn kysymyksen ympäriltä tiedetään jo niin paljon, että vahvoja johtopäätöksiä voidaan tehdä.
6: PAIKANNA KONSENSUS
SÄÄNTÖ NUMERO KUUSI kuuluu ”paikanna konsensus”. Tiede ei perinteisestikään ole mikään huutoäänestys, mutta tutkijoiden yksimielisyys on aika painava asia, josta tulee olla tietoinen. Yksittäiset tukijat voivat olla tietyistä vivahteista eri mieltä, mutta kun toisistaan riippumatta suuri joukko tutkijoita katsoo samaa todistusaineistoa ja tulee samansuuntaiseen johtopäätökseen, on tämä syytä ottaa vakavasti. Tämä on myös kriittiselle ajattelijalle tärkeä maamerkki, sillä terveystiedon joen vastarannalla on paljon kiiskiä. He kertovat tietävänsä asiat paremmin kuin muut. Tietämättä missä asiantuntijoiden yksimielisyys on ei voi tietää, kuka menee tätä virtaa vastaan.
Kun konsensus on paikannettu, kaivetaan sääntöjen työkalupakista aikaisemmin omaksuttuja seikkoja. Vastarannan kiiskelle voidaan surutta luovuttaa todistustaakka. Hänen tulee esittää erittäin painavin perustein, miksi juuri hän on oikeassa kaikkien muiden ollessa joko tyhmiä, korruptoituneita tai muuten vain epäpäteviä. Kyse on usein myös suuresta väittämästä, joka skaalautuvuuden lain mukaan vaatii suuren määrän todisteita.
On muistettava niin ikään symmetriaperiaate, eli tämän toisinajattelijan sanomisille on asetettava yhtä korkea rima, kuin muille. Ja kun palataan aina kriittisen ajattelun peruspilareihin, voidaan tarkistaa, minkälaisella itsekriittisyydellä kyseinen vastarannan kiiski omaan tietämykseensä suhtautuu. Onko hän sitä mieltä, että hänen ajatuksensa ovat varovaisesti ehkä harkitsemisen arvoisia vai julistaako hän itsensä jo voittajaksi?
Konsensus voi toki joskus olla väärässä ja toisinajattelijoitakin on myöhemmin onniteltu hyvästä työstään. Tämä on kuitenkin suhteellisen harvinaista varsinkin, kun otetaan huomioon kaikkien mahdollisten väittämien määrä. Olen kiteyttänyt tämän ajatuksen erään lausahduksen muotoon, jolla alun perin puhuttiin demokratiasta: ”Kaikki asiantuntijat voivat olla väärässä hetken aikaa, ja yksi asiantuntija voi olla väärässä kaiken aikaa. Kaikki asiantuntijat eivät kuitenkaan voi olla väärässä kaiken aikaa.”
7: PAIKANNA NARRATIIVI
SÄÄNTÖ NUMERO SEITSEMÄN on ”paikanna narratiivi”. Eli tarina. Ihminen on hyvin vahvasti tarinaorientoitunut olento. Tarinoita on käytetty tuhansien vuosien ajan niin opettamaan kuin viihdyttämäänkin. Tänäkin päivänä hyvät tarinat myyvät niin elokuvissa sekä kirjoissa kuin uutisissa ja jopa tieteellisissä tutkimuksissakin.
Tarinat ovat kuitenkin myös vaarallinen ase. Täysin samojen faktojen ympärille voidaan tulkinnasta riippuen rakentaa jopa täysin vastakkaiset narratiivit. Tämä tapahtuu vetelemällä asioiden välille vähän uusia yhteyksiä ja ripottelemalla sekaan vähän omia mausteita. Käytän esimerkkinä Helsingin Sanomien uutista kouluruokailun kasvisten lisäämisestä. Ortopedi Antti Heikkilä ”uutisoi” täsmälleen saman artikkelin lukijoilleen kertoen että jutussa haastatellulla tutkijalla on ideologinen suhtautuminen ruokaan ja hänen kaltaisensa ihmiset ”riistävät lapset vanhemmilta ja pakottavat heidät noudattamaan omaa veganismi ideologiaansa (sic)”.
Kriittinen ajattelija huomaa, ettei jutussa käy mitään tällaista ilmi, vaan homma on vain Heikkilän omaa narratiivia. Ikävä kyllä moni hänen lukijoistaan tuskin edes klikkaa uutista auki, vaan seuraavana päivänä työpaikkojen kahvihuoneissa käydään taas keskustelua siitä, miten vegaaniprofessorit riistävät lapsia vanhemmiltaan. Tämä on esimerkki tarinoiden muuntumisesta meemeiksi, eli kulttuurigeeneiksi. Ne leviävät suusta suuhun kritiikittömästi, kunnes niistä tulee ”no kaikkihan sen tietää”.
8: TARKASTA SANOJEN MERKITYS
SÄÄNTÖ NUMERO 8 MUISTUTTAA, että on tärkeää tarkastaa sanojen merkitys. On nimittäin hyvin tyypillistä, että kaikenlaisessa huuhaassa sanoilla on joko täysin väärä merkitys tai ei merkitystä lainkaan. Tieteellisessä ja totuudenmukaisessa tiedossa usein sanoilla on selvät merkitykset, mistä ollaan yhtä mieltä. Käytän esimerkkinä ”Flaska”-nimistä pulloa, jota myydään kotimaisessa nettiverkkokaupassa. Sen kerrotaan olevan ”TPS-menetelmällä käsiteltyä lasia”, joka ”muuttaa pullossa olevan veden rakennetta”. Tätä kutsutaan veden ”strukturoinniksi”.
Paljon hienon kuuloisia sanoja, mutta lähemmässä tarkastelussa huomataan, ettei niillä ole mitään merkitystä. Jo yläasteen kemian tunnilla opitaan, että aineen nestemäiseen olomuotoon kuuluu määritelmällisestikin se, ettei selkeää rakennetta ole. Jos on, kyse on kiinteästä olomuodosta. Puhuttaessa vedestä ainoa ”struktuuri”, joka veteen voi tulla, muodostuu kun se jäätyy.
On olemassa monia esimerkkejä, missä oikeasta tieteestä lainataan termejä antamaan huuhaalle uskottavuutta. Muita esimerkkejä ovat ”energia”, ”myrkky” ja ”säteily”. Tieteessä niille on hyvin täsmälliset määritelmät, mutta huuhaan puolella ne voivat tarkoittaa lähteestä riippuen mitä tahansa. Käytän itse näistä termiä ”tiedehtävä”, sillä se on mielestäni oiva käännös englannin sanalle ”sciencey”, mitä paljon englanninkielisillä skeptikkosivuilla näkee.
9: MUISTA TIETEELLISEN TIEDON LUONNE
YHDEKSÄS SÄÄNTÖ on isoimmasta päästä, mutta tiivistetty äärimmäisen pieneen tilaan: ”Muista tieteellisen tiedon luonne”.
Tieteen tekjiät (itseni mukaan lukien) voivat käyttää kymmeniä vuosia tieteellisen tiedon paremman tulkinnan opetteluun. On mahdotonta antaa suurelle yleisölle kovin selkeitä yleispäteviä ohjeita, mutta sen sijaan jokainen voi helposti omaksua tieteellisen tiedon yleisen luonteen: tieteellinen tieto on jatkuvaa ja kasautuvaa, iso kokonaisuus sekä hierarkkinen.
Kasautuvuus ja jatkuvuus tarkoittaa sitä, että tietoa tulee joka päivä lisää ja se rakentuu aina edellisen päälle. Oli aika, jolloin tietoa oli paljon vähemmän ja tulee aina aika, jolloin sitä on nykyistä enemmän. Tämä on tärkeää muistaa erityisesti silloin, kun kuulee väitettävän että ”tiede on ennenkin ollut väärässä” tai ”ennen oli paremmin”. Ei kyllä ollut ja jos ennen on oltu väärässä, se on johtunut siitä, että tietoakin on ollut vähemmän. Opiksi on otettu.
On myös tärkeää muistaa, että tieteellinen kirjallisuus on kokonaisuus, joka muodostuu yksittäisistä tutkimuksista jotka tarkastelevat samaa asiaa monesta eri näkökulmasta. Käytän tässä esimerkkinä kansantarinaa sokeista miehistä, jotka yrittävät selvittää norsun ulkomuotoa tunnustelemalla sitä eri paikoista. Tiede lähestyy todellisuutta samalla tavalla tunnustelemalla sitä eri keinoin.
Käytän esimerkkinä myös yhtä terveyskeskustelun kuumimmista perunoista: ravinnon rasvat. Niiden terveellisyyttä pitää pohtia hyvin monesta näkökulmasta lähtien aina koeputkesta päätyen koe-eläinten ja -ihmisten kautta väestötutkimuksiin. Jos yksi raflaava tulos näyttää poikkeavan massasta, se tulee tulkita muun kokonaisuuden kontekstissa. Yksi poikkeus korvassa ei vielä kaada koko norsua, vaan kyse voi jopa olla huonosti tehdystä tutkimuksesta. Itse muistutan, että en yleensä pidä edes yksittäisiä tuloksia tieteellisenä tietona, vaan vasta monen vahvistuksen kautta muodostuvaa kokonaisuutta.
Tieteellisen tiedon kasautuvaan luonteeseen kuuluu myös se, että jokainen uusi tulos lisää tiedon määrää – jopa silloin, kun se kumoaa aikaisempaa tietoa. Tieteessä on nimittäin yhtä tärkeää tietää niin väärät kuin oikeatkin tulokset. Kun lukee (huonoa) tiedeuutisointia, voi saada sellaisen käsityksen, että välillä tutkijat tietävät paljon ja tekevät läpimurtoja, kun taas seuraavassa hetkessä he ovat hämmentyneitä ja ymmällään uusista tuloksista. Todellisuudessa kyse on käytännössä aina siitä, että menee hetken aikaa, kunnes uudetkin tulokset saadaan tulkittua koko kirjallisuuden valossa, testattua ja mahdollisesti varmistettua. Lopputuloksena tiedon määrä on aina kasvanut – ei koskaan vähentynyt.
Tieteellisen tiedon hierarkia tarkoittaa sitä, että erityisesti terveystiedossa tulee muistaa, että kokeelliset ihmistutkimukset ovat suoremmin sovellettavissa käytäntöön kuin koeputkessa tehdyt alustavat tulokset. Huuhaassa voidaan joskus ottaa kovin alustavia hiiri- tai jopa soluviljelytutkimuksia ja vetää niistä johtopäätöksiä ihmisten terveyteen. Moni asia tappaa syöpäsoluja soluviljelymaljalla. Jopa niiden ampuminen.
10: PUNTAROI VAIHTOEHTOJA
VIIMEISEKSI ELI KYMMENENNEKSI terveysajattelun säännöksi olen nostanut vaihtoehtojen puntaroinnin. Kokeneemmat skeptikot tunnistavat tässä Occamin partaveitsen tai bayesilaisen päättelyn. Kyse on siis siitä, että kannattaa aina pohtia erilaisia vaihtoehtoja ja pyrkiä muodostamaan niiden oikeellisuudelle jonkinlainen todennäköisyys.
Käytän esimerkkinä homeopatiaa. Vaihtoehdot ovat, että se toimii tai se ei toimi. On mahdollista, että se toimii, mutta tämä edellyttää sitä, että 150 vuoden aikana tehdyt tutkimukset paitsi homeopatian kliinisestä tehosta, myös fysiikasta, kemiasta, farmakologiasta, biologiasta ja monesta muusta tieteestä ovat täysin väärässä. Tällaisen vaihtoehdon todennäköisyyden on pakko olla äärimmäisen pieni. Sen sijaan, jos oletamme, että homeopatia on pelkkää lumehoitoa, se riittää sellaisenaan selittämään näennäisen vaikutuksen. Ja on huomattavasti todennäköisempi vaihtoehto.
”TROIJAN HEVONEN”
ESITYKSENI LOPUSSA palasin vielä omakohtaisiin kokemuksiin. Mehän emme pääse niistä millään tavalla eroon. Kun otamme omakohtaisen kokemuksen vakavasti ja haluamme elää sen kanssa, kriittinen ajattelija hyväksyy sen aina tarkemman tarkastelun lähtökohdaksi – ei koskaan lopputulokseksi.
On siis väärää, epäkriittistä ajattelua todeta, että onhan noita tutkimuksia ja asiantuntijat sanovat mitä sanovat, mutta minä koen näin ja näin asia on. Sen sijaan on rationaalisempaa todeta, että oma kokemukseni on tämä, katsotaanpa sitten, mitä tästä voidaan sanoa kriittisen, tieteellisen tarkastelun jälkeen. Ja vielä senkin jälkeen tulkinta on jätettävä avoimeksi paremmalle tiedolle.
Nämä ovat tällä hetkellä omasta mielestäni ne tärkeimmät työkalut, millä kuka tahansa voi omaa ajatteluaan parantaa. Monet ovat vieläpä sellaisia, että niitä voi soveltaa terveysaiheiden ulkopuolella. En siis salaile millään tavalla sitä, että terveys on vain ”Troijan hevonen”, minkä sisällä kuljetan kriittisen ajattelun murusia kiinnostuneiden lukijoiden mieliin.
Jatkan innolla aiheen popularisointia ja kiitän Skepsistä näin hienon foorumin tarjoamisesta! Otan myös kiitollisena vastaan palautetta ajatuksistani. Tavataan joko sosiaalisen median pyörteissä taikka jossain sopivassa yhteydessä ihan oikeassakin maailmassa.

Risto K. Järvinen
artikkeli Perustuu Pauli Ohukaisen Skepsikselle Pitämään Luentoon Tieteiden Talolla Maaliskuussa*** ***helsingissä. Luennoitsijaa ”kehystävät Skepsiksen Hallituksen Jäsenet Juha Leinivaara Ja Ville Aarnikko.
Julkaistu Skeptikko-lehdessä 2/2018. Lehden sisällysluettelo » · Lue koko numero Digi-Skeptikkona »
Muut vapaasti luettavat jutut samasta numerosta:
Minä, skeptikko
Upseeri ja uskomuslääkäri
Suvivirrestä vielä - tai ei ehkä sittenkään
Kulttuurimarxilaisuus - Kun salaliittoreoria kohtaa yhteiskuntatieteet
Lääketieteen harhapoluilla, 4
Sokrates-palkinto Jussi Tammisolalle
Pyhä riidankylväjä
Ihme juttuja
Skeptikko 20 v. sitten
Alex Jones oikeuteen
Muhammedia ei ollut olemassa
Minne menet feminismi? Osa 1: Syrjivät rakenteet
Tuonelan portilla
