KIRJAT

Miia Kontro: Portilla – suomalaisia kuolemanrajakokemuksia. Atena, 2018.

MIIA KONTRO teki teologian pro gradu -tutkimuksensa siitä, mikä ihmisiä odottaa kuoleman jälkeen (”En enää pelkää kuolemaa”: Kuolemanrajakokemusten vaikutus kokijan spiritualiteettiin. Helsingin yliopisto.) Tutkimuksesta syntyi kirja ”Portilla – suomalaisia kuolemanrajakokemuksia”. Teos sisältää 22 kuoleman rajalla käyneen suomalaisen haastattelun, lisäksi Kontro käy läpi ilmiöstä karttunutta tutkimustietoa.

”Kuolemanrajakokemus voi tapahtua uskonnolliselle ihmiselle, kapinoivalle ateistille, hengenvaarassa olevalle tai terveelle ihmiselle kesken aamukahvin. Se voi tapahtua ihmiselle, joka uskoo tuonpuoleiseen. Se voi tapahtua ihmiselle, joka ei usko tuonpuoleiseen sen jälkeenkään, kun on itse käynyt rajalla”, Kontro kirjoittaa.

Kuolemanrajakokemukset haastavat Kontron mukaan omalta osaltaan evankelisluterilaisen kirkon opin kuolemasta tarjoamalla vaihtoehtoisia näkökulmia kuolemaan ja tuonpuoleiseen. Kontron tarkoitus kirjassa ei ole pohtia kuolemarajakokemuksia ainoastaan lääketieteellisestä, fysiologisesta näkökulmasta, vaan tuoda esille kokemusten ainutlaatuisuus ja monimuotoisuus, erityisesti kokijan oma tulkinta kokemuksestaan sekä sen vaikutus elämänarvoihin ja elämään kokonaisuudessaan.

Kirjan kuolemanrajakokemukset ovat toden totta monimuotoisia. Matti koki kuolemanrajakokemuksen 26-vuotiaana hengenvaarallisen sairauskohtauksen seurauksena ja tarkkaili ruumiistaan irtautuneena, kun häntä vietiin leikkaukseen. Tuuli tapasi 43-vuotiaana leikkauksen aikana itse taivaan isän. Emilialle tapahtui 20-vuotiaana seksin yhteydessä spontaani kuolemanrajakokemus. 36-vuotiaalle Kertulle kuolemanrajakokemus jätti tuskan ja epätietoisuuden tunteita. Toisin kuin monella muulla, kokemus ei poistanut häneltä kuolemanpelkoa.

Kuolemanrajakokemuksiin liittyy yleensä jossakin määrin häpeää. Yliluonnolliset kokemukset ovat edelleenkin tabu yhteiskunnassa, joka perustuu pitkältä rationaaliseen, järjellä ymmärrettävään ja tieteellisesti todistettavaan maailmankuvaan. Vuonna 2010 julkaistusta EU-komission tiedebarometrista käy ilmi, että suomalaiset ovat euroopan unionin jäsenmaista vähiten taikauskoisinta kansaa. Toisaalta vain 17 prosenttia suomalaisista uskoo siihen, että luonnontieteiden avulla on mahdollista esittää täydellinen selitys luonnon ja maailmankaikkeuden toiminnasta. ”Barometrin mukaan suomalaiset eivät siis ole kriittisiä ainoastaan taikauskoa, vaan myös tiedettä kohtaan”, Kontro kirjoittaa.

Suomalaisten kuolemanrajakokemuksissa voidaan Kontron mukaan nähdä yhtymäkohtia sekä ulkomaiseen tutkimusaineistoon että myös omaan kulttuuriperinteeseemme aina muinaisuskosta luterilaisuuteen. Yhtenäisiä toistuvia piirteitä Suomessa ja ulkomailla muistiin merkityissä kuolemanrajakokemuksissa ovat valo, hyvänolontunne, universaali rakkaus, kokemukset tunnelista, kohtaamiset yliluonnollisten hahmojen tai edesmenneiden omaisten kanssa sekä takaisin paluun valintatilanne.

Kontro on järkevästi valinnut kuolemanrajakokemuksien tutkimiseen uskontotieteellisen ja teologisen näkökulman. Tämä poistaa ilmiöltä rajatieteellistä leimaa, kun sitä ei yritetäkään todistaa oikeaksi, vaan keskitytään sen sijaan selvittämään, miten kuolemanrajakokemukset ovat muuttaneet kokijoiden elämää ja millaisia merkityksiä he kokemuksilleen antavat. Silti hän ei malta olla nostamatta esiin Hiljan kertomusta, jossa kuolemanrajakokemuksen jälkeen saatiin vahvistus sille, että kokemuksen aikana leikkaussalissa nähdyt tapahtumat pitävät paikkaansa.

”Kun palasin takaisin, kysyin hoitajalta, oliko tämä jokin unen näky. Hän sanoi, että olin niin kriittinen tapaus, että kaikki lääkärit olivat olleet paikalla. Kysyin, tuliko tänne koneita – ja kyllä tuli! Minä olin nähnyt sen kaiken ylhäältä päin!” Kontro nostaa esiin myös Kirstin kertomuksen. ”Kirsti kertoo kuulleensa kollegansa kuolemasta kokemuksensa aikana. Heräämisen jälkeen kävi ilmi, että Kirstin kollega todellakin oli kuollut. Tieto on yllättävä, muttei lainkaan tavaton. Esimerkiksi Intiassa on merkitty muistiin vastaavanlaisia tapauksia, joissa kokija lähetetään takaisin, sillä jonkun toisen olisi pitänyt kuolla hänen sijastaan.”

Tällaiset vahvistukset ja selvänäköisyydet eivät tietenkään todista, että kuolemanrajakokemukset ovat totta, vaan pelkästään kertojien tulkintoja tapahtumista. Erikoista on, että kirjaan puretussa Kirstin haastattelussa tämä ei mitenkään mainitse, että kollega olisi todellisuudessa kuollut hänen kuolemanrajakokemuksensa aikana.

KESKUSTELUA

FIMEAN VERKKOLEHDESSÄ KERROTTIIN teekupillisen sisältävän enemmän alumiinia kuin rokotteen. No, ei oikeasti kerrottu. Lehdessä oli artikkeli otsikolla ”Myyntiluvallisten rokotteiden sisältämään alumiiniin ei liity turvallisuusriskiä”. Mutta tekstissä oikeasti vertailtiin rokotteen sisältämää alumiinimäärää siihen, mitä tavallisesta ruuasta saamme. Ihailtavan konkreettista. Toisaalta suora vertailu on tietysti huttua, vereen ruiskutettava aine voi vaikuttaa paljon enemmän kuin nielty tai hengitetty aine. Jutussa tosin kerrottiinkin, että alle 1 % ruuan alumiinista imeytyy.

Teekupin ja rokotteen vertailu on pieni skeptinen pala. Sellaisia me tarvitsemme. Tällaisen palan tarkoitus ei saa olla vakuuttaa mistään, mutta on kai luvallista herättää ajattelemaan. Annan muutaman esimerkin tällaisista paloista: - Jos aspartaami on ei-luonnollisena vaarallista, muuttuuko se vaarattomaksi, jos Amazonilta löytyy kasvi, jossa on aspartaamia luonnostaan?

Pieniä skeptisiä paloja

• Himalajan suolan kerrotaan sisältävän 84 alkuainetta. Stabiileja alkuaineita on muutama vähemmän, joten suolan on siis pakko olla radioaktiivista. - Ehtoollinen on symbolista ihmissyöntiä. - Röntgenkuvauksessa saa säteilyä suunnilleen yhtä paljon kuin pitkällä lentomatkalla.

• Sinihomejuustossa on luonnostaan runsaasti natriumglutamaattia eli lisäainetta E621.

Oikea tieto löytyy vain tutkimalla: aspartaami olisi voinut olla vaarallista ja stevia suorastaan terveellistä, ei tätä voitu tietää ennen kokeita. Röntgensäteily voisi olla vaarallisempaa kuin kosminen säteily lentomatkalla, ja niin edelleen.

Olennaista olisikin käynnistää ei-niin-skeptisten henkilöiden ajattelu. Millä perusteella pelätään lisäaineita tai syödään kallista erikoissuolaa? Minä kaipaan lisää näitä pieniä skeptisiä paloja, ja Skeptikko on oikea paikka niiden keräämiseen.

Jori Mäntysalo