KIRJAT

Ilmari Hiidenlehto: Profeetta Muhammedin haamu. BoD: 2018.

MUHAMMED ALKAA OLLA yleinen lasten nimi Suomessa. Kiinnostus islamiin on herännyt myös kirjamarkkinoilla. Myös islamin kritiikkiä on alkanut ilmestyä, mistä voi poimia pari esimerkkiä. Hollannissa vaikuttanut Ayaan Hirsi Ali arvostelee rankasti entistä uskontoaan kirjassa Harhaoppinen (2016). Teoksen suomentaja käyttää viisaasti salanimeä. Norjalaisen toimittajan Hege Storhaugin kirja Islam – yhdestoista vitsaus (2017) on herättänyt huomiota myös Suomessa. Kristillistä, kriittistä dialogia islamin kanssa edustaa Martti Ahvenaisen Kristinusko ja islam (2017). Näille kirjoille on yhteistä se, että julkaisijat ovat rohkeita tai aatteellisia pienkustantamoita. Otava sai harjoittamastaan sensuurista nenilleen Hirsi Alin edellisen kirjan yhteydessä ja katsoo nyt ilmeisesti tarkemmin, mitä lähtee julkaisemaan.

Kiinnostava uutuus skeptikon näkökulmasta on Ilmari Hiidenlehdon kirja. Se vie islamin kritiikin uuteen ulottuvuuteen, jota edellä mainitut teoksetkaan eivät tunne. Hiidenlehto näet esittelee eurooppalaista, 1800-luvulla alkanutta tutkimusta, joka on päätynyt moniin yllättäviin tuloksiin. Teos on muutenkin mielenkiintoinen, sillä opus on omakustanne ja julkaistu salanimellä. Kirja siis seuraa samoja jälkiä kuin uskonnonvastainen klandestiinikirjallisuus Ranskassa 1700-luvulla tai järjestelmänvastainen samizdat-kirjallisuus Neuvostoliitossa 1900-luvulla. Epäilyjä omakustanteen laadusta hälventää historian professori Timo Vihavaisen antama myönteinen blogiarvio.

Perimätiedon mukaan vuosina 570-632 elänyt Muhammed saneli Koraanin ja perusti Länsi-Euroopan kokoisen islamilaisen jättiläisvaltion Arabian niemimaalle. Nämä väitteet on hyväksytty varmaksi faktatiedoksi myös lännessä. Hiidenlehto kumoaa ne helpon oloisesti vetoamalla eri alojen tutkimustuloksiin. Se panee kirjan lukijan pohtimaan, miten jokin käsitys historiasta oikein pääsee vakiintumaan yleiseksi totuudeksi.

On kai niin, että kun joku asia aletaan yleisesti hyväksyä, tulee harvemmin kysyneeksi, mihin yhteisesti jaettu tieto perustuu. Islamin historian osalta lähimpiä tietolähteitä ovat tietenkin populaarit tietokirjat. Niiden lähteinä taas ovat toiset samanlaiset kirjat. Tekijät ovat kielitieteilijöitä, tiedetoimittajia ja tietokirjailijoita. Joukosta tuntuu kuitenkin puuttuvan se ryhmä, jota ainakin välillä tarvittaisiin: varsinaiseen aiheeseen erikoistuneet historioitsijat. Juuri tämä seikka voi lopulta johtaa vääristymiin. Yli-innokas, mutta median suosima journalisti tai tietokirjailija pystyy levittämään omaa harhaista historiankuvaansa hyvinkin laajalle.

Kun haetaan islamin historian alkuperäislähteitä, ensimmäiseksi tulevat mieleen arabian kielen laitokset asiantuntijoineen. Niissä ei kuitenkaan istu historioitsijoita, vaan kielen ja kulttuurin tutkijoita. Heidän käyttämänsä lähteet voivat ulottua muslimien keskiaikaisiin kirjoituksiin, mutta eivät sitä pidemmälle. Läntinen kuva islamin synnystä näyttääkin olevan peräisin tästä kirjallisuudesta, jota kielitieteilijät ovat meille välittäneet. Se ei kuitenkaan tarjoa historiallista totuutta, vaan oman aikansa todistuksen. Keskiaikainen islamilainen kirjoittelu on mahtailevaa ja liioittelevaa. Nykyajan mittapuilla kyse ei ole historiankirjoituksesta vaan nuotiotarinoista, kuten Hiidenlehto niitä luonnehtii.

Mieleen tulee toinenkin seikka, joka on voinut johtaa vääristymiin. Arabian laitokset ovat eri tavoin sidoksissa islamilaisiin maihin, sillä arabiaa puhutaan vain niissä. Useat arabian laitokset ovat saaneet rahoitusta Saudi- Arabiasta. Sellaisiin kuuluu myös Edinburghin yliopiston islamin tutkimuksen laitos, missä Jaakko Hämeen- Anttila vaikuttaa. Tällaiset yhteydet luonnollisesti rajoittavat objektiivista tutkimusta.

Hiidenlehto on löytänyt arabian laitosten ulkopuolella harjoitetun islamin tutkimuksen. Sen tulokset ovat valtavirran vastaisia ja siksi jääneet tutkijoiden kammioihin. Islamilaisen perimätiedon onttous alkoi silti paljastua jo 1800-luvulla. Vuonna 1843 Gustav Weil julkaisi Muhammed-tutkimuksensa, jossa hän osoitti, ettei Muhammedista ollut luotettavia aikalaislähteitä. Vuonna 1887 Julius Wellhausen osoitti, ettei liioin Mekan kaupunkia tunnettu missään lähteessä vielä 600-luvulla. Hiidenlehto toteaa, että Muhammedista alkaa löytyä mainintoja vasta runsaat sata vuotta hänen oletetun kuolemansa jälkeen. Lähteiden puute tietysti herättää ajatuksen, että Muhammed-tarina kaikkine sivuhenkilöineen voisi olla vain vilkkaan mielikuvituksen tuotetta aivan kuten näennäisesti historialliset kertomukset Robin Hoodista iloisine veikkoineen. Tähän tulokseen lopulta tultiinkin neuvostoliittolaisessa islamologiassa vuonna 1930.

Tämän jälkeen – alikersantti Lahtisen sanoja lainaten – Muhammedin epähistoriallisuuden on alkanut tunnustaa myös kapitalistinen tiedemies. Hiidenlehto selostaa paikoitellen hyvin tarkasti länsimaisen tutkimuksen avaintuloksia. Brittiläinen John Wansbrough uskoi, että Koraani koottiin kirjaksi aikaisintaan 700-luvun lopulla. Saksalainen Günter Lüling todisteli väitöskirjassaan, että Koraani on alun perin kokoelma syyrialaisen kirkon hartaustekstejä, joita luettiin kristillisissä jumalanpalveluksissa. Tunnettu Koraanin tutkija Christoph

Luxenberg katsoi, että profeetta Muhammed syntyi väärinkäsityksen pohjalta. Arabiankielinen sana ”muhammad” tarkoittaa ”ylistettyä”. Kaikkein varhaisimmissa teksteissä se esiintyy Jeesuksen kunnianimenä, mutta alkaa sitten elää omaa elämäänsä ja muuttuu 700-luvun lopulla arabiprofeetaksi pitkine partoineen.

Kirjan merkittävin anti ei kuitenkaan liene hupaisa johtopäätös, että profeetta Muhammed olisi Jeesuksen kunnianimen personifikaatio. Hiidenlehdon tärkein sanoma tuntuu liittyvän siihen, miten nykyislamia tulisi ymmärtää. Islamin erikoisuuksia ei voi selittää Muhammedin persoonallisuuden avulla, koska häntä ei ollut olemassakaan.

Hiidenlehto väittää, että islam kehitti erityispiirteensä, kun se hitaasti kehittyi itäisestä kristinuskon lahkosta uuden arabimahdin valtionuskonnoksi. Lähi-idän valtiot olivat romahtaneet 600-luvun alussa. Tyhjiön täyttivät takapajuiset arabipaimentolaiset, jotka olivat kääntyneet monoteistiseen itäiseen kristinuskoon. He tuhosivat altaan roomalaisen ja persialaisen sivistyksen ja rakensivat omaperäisen sivilisaation, joka oli edellisiä alkeellisempi ja raaempi. Uuden supervallan virallinen uskonto imi beduiiniperinteestä itseensä ominaisuuksia, joita kehittymätön yhteiskunta ilmeisesti tarvitsi toimiakseen: lainsäädäntö delegoitiin uskonnolle, oikeuslaitos papistolle ja poliisiasiat katurahvaalle. Tärkeintä oli kansalaisten tiukka ja hierarkkinen valvonta, mitä palvelivat sokea auktoriteettiusko, patriarkaatti, arabirasismi sekä ihmisen ulkonäköön saakka ulottuva julkinen kontrolli. Avainsana oli alistuminen. Kuolemankultti ja pyhä sota täydensivät valtionuskonnon arsenaalin.

Hiidenlehdon mukaan islam kasvoi isäntäyhteiskunnan ympärille päällyskasviksi, joka ei ollut pelkkä loinen vaan myös ravitsi isäntäänsä. Lopulta se silti kuristi tämän hengiltä tai ainakin seisautti sen verenkierron. Kalifaatti mureni, päällyskasvi jäi. Kalifien hovin tiedemyönteisen kulta-ajan Hiidenlehto kuittaa kukistettujen sivilisaatioiden jälkihehkuksi. Tällainen kuva islamista on tietysti aika rankka hartaan muslimin näkökulmasta, miksei myös edistysmieliselle länsimaiselle ihmiselle, joka on oppinut näkemään islamin suvaitsevaisena ja tiedemyönteisenä vaihtoehtona kristinuskolle.

Hiidenlehto ei selvästikään itse ole alan tutkija, joten kirjasta voi uumoilla löytyvän asiavirheitä. Arabian kielen litterointiin on ainakin suhtauduttu rennosti eikä kaikkia lähdeviitteitäkään tunnu löytyvän. Tekijä vaikuttaa silti kokeneelta kirjoittajalta. Hän popularisoi lähinnä englannin- ja saksankielisen alueen tutkimuskirjallisuutta, mutta romaanisen kielialueen tutkimukset jäävät kielitaidon tai harrastuksen ulkopuolelle.

Kaikesta päätellen klandestiini- ja samizdat-kirjallisuus on saanut jatkokseen uuden lajityypin, vaikka en tiedä pitäisikö siitä onnitella. Varotoimet voivat kuitenkin olla tarpeen, mistä kirja antaa esimerkkejäkin. Opiskelijat heittivät Palestiinassa Muhammed-kriittisen professori Suliman Bashearin ulos luentosalinsa ikkunasta. Saksalainen professori Sven Kalisch istuu salaisessa työhuoneessa poliisivartiossa. Christoph Luxenberg on salanimi. Günter Lüling taas eli loppuelämänsä työttömyyskorvauksella, koska ei saanut väitöskirjansa jälkeen enää töitä arabian laitoksilta.