RAEVAARA

KORONAPANDEMIAN AIHEUTTAMAA keskustelua on ollut erityisen kiinnostavaa seurata asiantuntijuuden näkökulmasta. Nyt todella testataan ihmisten suhde tieteelliseen tietoon sekä sen tuottajiin ja levittäjiin. Koronapandemian eteneminen on ollut nopeaa, ja päättäjiltä on vaadittu pikaisia toimenpiteitä. Ihmisten uutisnälkä on suurta. Erona muihin suuriin uutistapahtumiin on kuitenkin se, että uutisten kärjessä on nyt tieteellinen tieto. Maailmassa on tietysti muitakin merkittäviä ilmiöitä, joita pitäisi tarkastella tutkimustiedon kautta (kuten vaikkapa ilmastonmuutos). Yleensä uutisaiheiden aikajänne on kuitenkin erilainen. Koronapandemia on tuonut kiireen tiedejournalismiin ja muuhun tiedeviestintään.

Koronapandemia testaa yleisön luottamusta tieteeseen ja asiantuntijoihin aivan eri tavalla kuin moni muu aihe. Syitä tähän on paljon: Ensinnäkin tarttuva, vaarallinen sairaus pelottaa, ja huolestunut tai jopa ahdistunut ihminen käyttäytyy eri tavoin kuin rento ja stressitön. On helpompi suhtautua maltillisesti ja järkevästi johonkin, joka ei tunnu olevan uhka omalle terveydelle ja jopa hengelle.

Toiseksi tiedonvälityksellä on kiire. Uutta ja entistä tarkempaa tietoa kaipaavat niin päättäjät kuin tavalliset ihmiset. Itsekin käytin poikkeustilan ensimmäiset viikot jatkuvaan uutisseurantaan. Kun on kiire, luotettavan tiedon seulominen kaiken joukosta on tavallista vaikeampaa – ja toisaalta tiedonvälittäjätkin tekevät silloin helposti virheitä tai huonosti harkittuja valintoja.

Kun koronapandemia rantautui Suomeen, tuntui, että tilanteen hektisyys myös lietsoi ihmiset uskomaan väitteitä, joita he eivät olisi uskoneet seesteisimpinä aikoina. Samoin oli tuskallista seurata, millainen tunnevyöry välillä ohjasi keskusteluita. Yleensä rauhalliset ihmiset saattoivat reagoida aggressiivisesti, kun keskustelukumppani tai uutisissa haastateltu tutkija ei sanonut ääneen toivottua mielipidettä.

Pandemian kaltaisessa tilanteessa korostuvat ne toimenpiteet ja johtopäätökset, joita tutkimustiedon pohjalta tehdään. Ne vaikuttavat jokaisen arkeen ja elämään. Esimerkiksi ilmastonmuutosta vastaan tehtävät toimenpiteet eivät vaikuta arkeemme ollenkaan niin näkyvästi.

Kun tutkimustiedosta vedetään ensin johtopäätöksiä ja sitten suosituksia, tiede alkaa näyttäytyä erimielisyyksien hautomona. Tämä on parhaillaan nähtävissä esimerkiksi keskustelussa koulujen avaamisesta, yli 70-vuotiaiden eristämisestä ja maskien käytöstä.

Sosiaalisessa mediassa kansa valittaa, kun asiantuntijat sanovat kuka mitäkin: yksi pitää maskeja turhana, toinen käyttää niitä itsekin kaupassa tai julkisissa tiloissa. Ihmiset haluaisivat selkeitä ja yksimielisiä näkemyksiä.

Niin homma kuitenkin menee. Mitä kauemmaksi varsinaisista tutkimustuloksista edetään, sitä enemmän tutkijoiden näkemykset alkavat erota toisistaan. Inhimilliset ja subjektiiviset tekijät alkavat kuljettaa kantoja eri suuntiin. Pienikin näkökulmaero piirtää johtopäätökset eri kohtaan kuvaajaa.

Näin on käynyt muun muassa keskustelussa suosituksista yli 70-vuotiaille. Etiikkaa korostava asiantuntija painottaa kannanotossaan varovaisuusperiaatetta, toinen – jolla on vaikkapa taustaa geriatriassa – sitä, että eristys rapauttaa ikäihmisten toimintakyvyn. Samalta tiedolliselta pohjalta voi muodostaa toisistaan eroavia johtopäätöksiä, ja ne kaikki ovat sinänsä relevantteja.

Lisäksi tieteentekijätkään eivät ole immuuneja niille vinouttaville inhimillisille tekijöille, jotka vaikuttavat maallikoiden koronakäsityksiin. Jos asiantuntija vaikkapa sairastaa immuunipuolustusta heikentävää kroonista tautia, voiko hän rehellisesti sanoa, ettei asia vaikuttaisi hänen tulkintoihinsa riskien suuruudesta?

Miten ”riitelevät asiantuntijat” vaikuttavat jatkossa suomalaisten tiedekäsitykseen? Sitä on mielenkiintoista seurata. Parhaimmillaan tilanne parantaa kaikkien meidän tieteenlukutaitoa. Opimme ymmärtämään, mitä eroa on tutkimustuloksilla ja niillä toimenpide-ehdotuksilla, joita tutkija esittää päivän lehdessä. Opimme sietämään epävarmuutta, kestämään ristiriitaisia näkemyksiä ja odottamaan tiedon täydentymistä.