Korona. Covid-19. Pandemia. Poikkeustila.

TÄLLAISINA AIKOINA on hyvin vaikeaa ottaa kirjoittamisen aiheeksi mitään muuta kuin sen, mikä on joka tapauksessa kaikkien mielessä.

Viimeiset kuukaudet olen tehnyt etätöitä samalla tavalla kuin suuri osa maailman toimistotyötä tekevistä ihmisistä. Töiden tekeminen kotoa on sekoittanut työ- ja vapaa-ajan, mikä puolestaan on lisännyt pohtimista ja murehtimista. Sosiaalinen kanssakäyminen on vähentynyt minimiin ja Netflixin katsominen maksimiin. Kaiken kaikkiaan olen muiden tavoin elänyt hyvin poikkeuksellista aikaa.

Muistan lapsena katsoneeni jotain pandemiaa käsittelevää elokuvaa – luultavasti elokuva kuvasi taistelua espanjantautia vastaan. Mielessäni on vain muutamia elokuvan kohtauksia, mutta muistan kysyneeni vanhemmiltani voisiko tuo toistua. Vanhempani vakuuttelivat minulle, ettei se ole todennäköistä. He argumentoivat, että kykymme suojautua viruksilta erinäisillä suojavarusteilla ovat huikean paljon parempia nykyaikana kuin sata vuotta sitten.

Olen itsekin mieltänyt tieteen hyvin voimakkaaksi työkaluksi, joka pystyy tuottamaan tietoa ja innovaatioita aina, kun niitä eniten tarvitaan. Tiede on mahdollistanut matkan avaruuteen, maailman informaation taskuumme ja suomalaisten elinajan pidentymisen noin 20 vuodella vuoteen 1970 verrattuna. Mutta kun on elänyt koko elämänsä näiden saavutusten ympäröimänä, on vaikeaa hahmottaa, miten pitkän ja hitaan uurastuksen ne ovat vaatineet. Tieteessä pikavoittojen saaminen on itse asiassa ollut hyvin harvinaista.

Minulla on ollut naiivi uskomus, että kun tiedeyhteisö kääntää keskittymisensä yhden tietyn ongelman ratkaisemiseksi, ratkaisu löytyy nopeasti. Jollain tapaa tämä onkin totta: olemme saaneet lehdistä lukea, kuinka maailmalla samanaikaisesti kehitetään kymmeniä Covid- 19-rokotteita, joista osaa on pidetty hyvinkin lupaavina. Nopeus on kuitenkin suhteellinen käsite. Yleisille markkinoille rokote saadaan aikaisintaan vuodenvaihteessa, jolloin epidemia on jo ehtinyt jatkua vuoden. Vielä rokotteen kehittämisen jälkeenkin paikalliset epidemiat sairastuttavat ja tappavat ihmisiä ympäri maailmaa. Silloinkin, kun tiede liikkuu nopeasti, se ei ole tarpeeksi nopea pelastaakseen meitä kaikkia.

Covid-19-taudin osalta on todettava, että meillä on käynyt puhdas tuuri, että virustauti ei ole nykyistä pahempi ja tappavampi. Mikäli tauti olisi vaarallisuudessaan jotain espanjantaudin kaltaista, niin tilanteemme olisi kerrassaan karmiva. Tiede ei koskaan pysty liikkumaan yhtä nopeasti kuin nopeasti leviävä virus pyyhkäisee läpi planeettamme.

Tieteen saavutukset ovat mahdollistaneet meille ihmisille eräänlaisen välinpitämättömän ajattelun, jonka toivon vähentyvän huomattavasti tämän pandemian jälkeen. Emme saa luottaa siihen, että tieteellisin keinoin voidaan ratkaista kaikki ongelmamme, jotta emme joutuisi tekemään epämukavia valintoja. Epidemia on nyt onneksi laajalti hidastunut ja jollain alueilla jopa saatu tyrehdytettyä kokonaan, mutta tätä saavutusta ei tuottanut tiede yksin. Ratkaiseva osa oli myös meillä, tavallisilla, Netflixiä kotona katsovilla ihmisillä, jotka kuuntelimme, kun tiedemiehet kehottivat lisäämään sosiaalista etäisyyttä ja noudattamaan hygieniasääntöjä. Noudatimme kehotuksia, vaikka se oli haasteellista ja ahdisti. Näitä sääntöjä joudumme jatkamaan niin pitkään, kunnes laumasuoja on saavutettu – mieluiten rokotteella.

Jos ihmiset rajoittaisivat myös muuta negatiivisesti heihin itseensä ja ympäristöön vaikuttavaa toimintaa, muuttuisi maailma nopeasti paremmaksi paikaksi kaikille. Voisimme laskea kolesteroliarvoja syömällä terveellisemmin, parantaa ilmanlaatua vähentämällä päästöjä ja puhdistaa ympäristöä tuottamalla mahdollisimman vähän jätettä. Pandemia on todistanut, että ihmisen kollektiivisella toiminnalla on mahdollisuus vaikuttaa ympäristöön jopa todella lyhyellä aikaperspektiivillä.