KIRJAT

YLILUONNOLLISTA TUTKIMASSA

Tiina Mahlamäki & Nina Kokkinen (toim.): Moderni esoteerisuus ja okkultismi Suomessa. Vastapaino, 2020.

AHLAMÄEN JA KOKKISEN toimittaman 13 kirjoittajan artikkelikokoelman nimi saattaa hämätä. Kirja ei käsittele pelkästään tätä hetkeä, sillä moderni esoteerisuus ulottuu 1700-luvulta nykypäivään.

Esoteeristen ilmiöiden tutkimista pidettiin 1960-luvulle saakka yleisesti turhana, koska ilmiöiden katsottiin pohjautuvan taikauskoiseen, irrationaaliseen maailmankuvaan. Akateeminen tutkimus heräsi Suomessa 1990-luvulla.

Vuodesta 2015 lähtien osaa esoteerisuuden kotimaisista tutkijoista on yhdistänyt ”Uuden etsijät” -hanke, jonka yhteistyönä Mahlamäen ja Kokkisen kirja on syntynyt.

Eräs kirjan teemoista on parapsykologia. Termi keksittiin, kun pyrittiin irtautumaan spiritualismin skandaalinkäryisestä perinnöstä. 1950-luvulta alkaen parapsykologia sai osakseen kasvavaa julkista huomiota. 1960-luvulla negatiiviset koetulokset ja poleeminen rajankäynti tieteen ja pseudotieteen välillä kuitenkin sulki parapsykologian Suomen yliopistojen ulkopuolelle.

Parapsykologian popularisoitui osaksi uushenkisyyden kenttää ja nosti esiin myös sen tavoitteita vastustavaa toimintaa. ”Etenkin 1987 perustettu Skepsis ry on pyrkinyt suojelemaan tiedettä ja tieteellistä maailmankatsomusta”, Juuso Järvenpää kirjoittaa.

Viime aikoina yliluonnollisten kokemusten tutkimus on noussut myös akateemisesti vakiintuneen tieteen, etenkin kulttuurintutkimuksen parissa. Esimerkiksi Suomen Akatemian ”Mieli ja toinen” tutkimushankkeessa (2013-2016) kokemuksia lähestyttiin ”yliluonnollista” neutraalimman ”kumman” käsitteen avulla. Järvenpään mukaan tutkimusten kiinnostavimpia tuloksia on niiden herättämä keskustelu. Järvenpää kertoo, että hankkeen tutkimuksia on kritisoitu jopa ”tiedevastaisena” kädenojennuksena huuhaalle. Tällä hän viittaa Osmo Tammisalon artikkeliin ”Mummojen mietteitä ja akateemista huuhaata”, joka on julkaistu Skeptikko-lehdessä 4/2017.

Kirja lupaa osoittavansa, ettei esoteerisuus ole asettunut omituisten marginaalien kulttuurisille laitamille, vaan leviää monisyisesti mm. tieteen, taiteen ja politiikan kentillä. Paranormaalit, okkulttiset ja ufologiset sisällöt ovat myös osa populaarikulttuuria. ”Nämä eivät vain houkuttele ihmisiä tarkastelemaan faktan ja fiktion välisiä rajoja, vaan voivat myös hämärtää niitä”, Tommy Ramstedt ja Marcus Moberg kirjoittavat.

KERTOMUKSELLA ON MYÖS VAARANSA

Mikko T. Virtanen, Pirjo Hiidenmaa Jyrki Nummi: Kertomuksen keinoin. Tarinallisuus mediassa ja tietokirjallisuudessa. Gaudeamus, 2020.

INTERNETIN AIKAKAUDELLA hakuteosmaisen faktan esittämisen merkitys kirjallisuudessa on vähentynyt. Sen sijaan tilausta on tiedon uudenlaiselle esittämiselle – kertomukselle. Nykytietokirjallisuudessa tekijän persoonallinen ääni saa kuulua. ”2010-luvulla julkaistun suomalaisen, tutkimuspohjaisen tietokirjallisuuden saralla trendiä edustavat esimerkiksi Kari Enqvistin ”Ensimmäinen sekunti: silminnäkijän kertomus” (2014), Tiina Raevaaran ”koiraksi ihmiselle” (2011) ja Esko Valtaojan ”Kohti ikuisuutta” (2017)”, Elina Vitikka luettelee skeptikoille tuttuja nimiä.

Kirjassa on tekstejä 13 kirjoittajalta. Maria Mäkelä ja Laura Karttunen muistuttavat, että kertomuksella on myös vaaransa, erityisesti journalismissa. Kertomus voi varastaa huomion faktoilta. Raflaavimman yksilötarinan valitseminen tuottaa kerrotusta ilmiöstä vääristyneen kuvan, se ei edusta tyypillistä tapausta. Konkreettinen yksilötarina voi myös antaa virheellisen kuvan ilmiön yleisyydestä. Lisäksi yksilötarina saa lukijan asettumaan kokijan puolelle, mikä synnyttää vinouman.

”Esimerkiksi tieteellinen argumentti jonkin terapiamuodon puolesta tai sitä vastaan voidaan aina kyseenalaistaa, mutta toisen ihmisen kokemusta ei voi osoittaa sen paremmin todeksi kuin valheeksikaan.”

Mäkelä ja Karttunen kehottavat kirjoittajia suhtautumaan tarinallisuuteen kriitisesti, vaikka se vaikuttaisikin olevan lyhin matka lukijoiden sydämiin. Kirja on monipuolinen opas myös skeptiseen lukemiseen.