KIRJAT

ÄÄRILIIKKEITÄ JA HERÄÄMISEN AIKA

Matti Virtanen: Ääripäät. Miten identiteettipolitiikka hajottaa Suomea. Docendo, 2021.

UN SAIN käteeni Matti Virtasen kirjan, rupesin pohtimaan, mitä ”identiteettipolitiikka” tarkoittaa. Kuvittelen tietäväni suunnilleen, mitä tarkoitetaan identiteetillä ja kouluajoilta muistan, että politiikka voidaan määritellä yhteisten asioiden hoitamiseksi. Mutta kun nämä kaksi asiaa pistetään yhteen, päässäni syntyy vain kysymysmerkkejä.

Kirjan luettuani olen edelleen ymmälläni, miksi politiikan kentän uudelleenorganisoitumista nimitetään identiteettipolitiikaksi, perustuvathan nykyisetkin puolueet samaistumiselle johonkin ryhmään eli identiteeteille. Asiaa ei yhtään selventänyt se, että myös monet Virtasen haastattelemista henkilöistä pitivät käsitettä hämäränä. Käsite ei avautunut myöskään sen kautta, että kirjoittaja itse toteaa identiteettipolitiikan olevan oikeastaan sama asia kuin heimopolitiikka. Sen ymmärrän, että on syntynyt heimoja, joilla on erilainen identiteetti kuin aikaisemmilla.

Kirjaa ei siis kannata lukea siksi, että ymmärtäisi, mitä identiteettipolitiikka on. Sen sijaan kirjan lukemiselle on monia muita hyviä syitä.

Ensinnäkin se tarjoaa mielenkiintoisen matkan ympäri Suomea sellaisten ihmisten pariin, joita ei yleensä näy etelän valtamedioissa. Uusia tuttavuuksia ainakin minulle olivat ”ylisaamelaistunut” Piritta Näkkäläjärvi, österbottenilaisen Småbonders Handelslagin isäntä Ulf Smeds ja miesasiamies Henry Laasonen. Virtanen antaa heidän ja monien muiden toisidenttisten ihmisten puhua rauhassa omalla äänellään. Tämä on ehkä sitä oikeaa tutkivaa journalismia, jota kaivataan päivämedialta. Maailmankuvamme avartuu, jos vaivaudumme ja uskaltaudumme yrittämään ymmärtää ihmisiä, jotka ajattelevat täysin eri tavalla kuin me. Tätä taitoa tarvitaan nykyään usein, esimerkiksi kun koetamme selittää itsellemme, miksi Yhdysvalloissa asuu kymmeniä miljoonia Trumpin kannattajia ja miksi meillä on muutama tuhat rokotusvastaista.

Toinen syy lukea kirja voisi olla vaikkapa uusien käsitteiden oppiminen. Skeptikko-lehden lukijat ovat valveutuneit a kansalaisia, joten voidaan olettaa, että kaikille ovat tuttuja käsitteet ”mikroaggressio”, ” harmaaseksuaali” ja ”cisgender” tai kirjainlyhenteet BLM, POC ja LGMT. Niille, jotka haluavat laajentaa sanavarastoaan lyödäkseen trendikkyydellään muut laudalta, kirja on oiva tietolähde. Lukija oppii tietämään, mitä tarkoittavat ”safyismi”, ”etnonationalistinen intersektionaalinen feminismi”, ”megalothymia” ja ”deplatforming”. Tai ehkä vain minä olen se kehityksestä jälkeenjäänyt maalaisjuntti, jonka arkipäivän puheeseen nuo sanat eivät ole vielä juurtuneet.

Kolmas syy lukea kirja on nasevaan muotoon puetut oivallukset. Tässä pari esimerkkiä: ”Haavisto pantiin 2019 vihreiden vaalivoiton jälkeen ulkoministeriksi kasvamaan korkoa, mutta valitettavasti elämme nollakorkojen aikaa.” Sekä: ”Tavallaan olen siis menossa ulkomaille. Inarihan on vähän kuin Sveitsi: jylhiä maisemia ja neljä eri kieltä.” Ja vielä inhorealistista tylytystä Jugoslavian hajoamissodista: ”Vuosikymmeniä toistensa naapureina eläneet serbit, kroaatit, muslimit ja muut pakotettiin omaksumaan vahva etnonationalistinen ryhmäidentiteetti, minkä jälkeen tappaminen oli helpompaa.”

Nykyään ollaan tarkkoja faktojen suhteen. Se on vaikeaa, koska faktoiksi lasketaan yleensä vain lukuihin perustuvat väitteet. Ikävä kyllä maailman kaikki tärkeät asiat eivät ole ilmaistavissa luotettavilla luvuilla ja lukujakin voidaan käyttää tarkoitushakuisesti, mistä on syytetty jopa tilastofaktojen mestaria Hans Roslingia. Havaitsin Virtasen kirjassa vain yhden epäilyttävän ”faktan”, eikä sekään ole oikea tosiasia vaan mielipide. Oli miten oli, mielestäni on vähintäänkin outoa väittää, että ”pohjoissaame, inarinsaame ja koltansaame ovat sukulaiskieliä, mutta aika kaukana toisistaan, kuten suomi, viro ja unkari”. On tietysti hyvä korostaa saamien eli saamen kielten erilaisuutta, mutta eihän sitä voida mitenkään verrata suomen ja unkarin väliseen etäisyyteen. Jopa kaikki saamen kielet ovat suomelle paljon läheisempää sukua kuin unkari.

Kun Virtanen on kirjan verran tarkastellut suomalaisia ääriliikkeitä, hän päästää lopuksi ääneen Teemu Keskisarjan, joka räväkkään tapaansa lyttää koko ajatuksen ääriliikkeistä. Hänen mukaansa nykypolitiikka on valjua, eikä mitään ääriliikkeitä ole olemassa, ”on vain äärimmäistä liikkumattomuutta”. Laidoista laitoihin kaikki palvovat ”yhtä ja samaa Molokia, internetin keinoelämää ja tekotodellisuutta. Se on se, joka nyt yhdistää ja mun mielestä pilaa kaiken.”

Yksi kirjan keskeisistä käsitteistä on ”awakening”. Mistä sitten pitäisi herätä ja mihin? Woke eli ”herännyt”