Valtsun tuolissa: Pohdintaa masennuslääkeskeptisyydestä

VIIME TALVENA ostin sveitsiläisen psykologi Michael Hengartnerin kirjan ”Evidence-biased Antidepressant Prescription” (Palgrave MacMillan, 2021), joka on 300-sivuinen akateemiseen tyyliin kirjoitettu paketti mielialalääkekritiikkiä. Kirjoittaja on omalla tutkijanurallaan tehnyt monipuolisesti psykiatrian tutkimusta, mutta viimeiset viisi vuotta hänen julkaisuluettelonsa on alkanut painottua artikkeleihin, joissa pohditaan kriittiseen sävyyn mielialalääkkeiden tehoa, lääketutkimusten luotettavuutta, lääkehaittoja ja jopa niiden yhteyttä lasten itsemurhiin. Nyt tämä kirja kokoaa Hengartnerin pohdinnat yksiin kansiin.

Hengartnerin aloitusargumentti on se, että tiedelehdissä näyttää yhä esiintyvän erimielistä keskustelua mielialalääkkeiden hyöty-haittasuhteesta. Kirjansa alkupuolella hän käy pitkällisesti läpi tutkimusnäyttöä koskien mielialalääkkeiden tehoa yleisesti, eri diagnooseilla, eri ikäryhmillä, eri annostelukäytännöillä, eli lääkeaineilla, eri pituisissa tutkimuksissa. Tämän jälkeen käsitellään lääkkeiden mahdollisia haittavaikutuksia kuten seksuaalitoimintojen häiriöitä ja lopetusoireita.

Pääosin systemoituihin katsauksiin vedoten kirjoittaja summaa, että mielialalääkkeiden lyhytaikaiset hyödyt ovat niukasti lumelääkettä parempia, mutta pitkäaikainen hyöty voi olla epävarma ja riskit saattavat ylittää hyödyt.

Tämä linja on ratkaisevasti lääkekielteisempi kuin esimerkiksi Käypä hoito -suositusten asettama kotimainen hoitokäytäntö. Suomessa mielialalääkkeiden käyttäjien määrä on viimeaikaisten uutisotsikoiden perusteella puoli miljoonaa.

MONI TUTKIJA ON SKEPTINEN MASENNUSLÄÄKKEITÄ KOHTAAN

KIRJA KÄSITTELEE myös muita rinnakkaisia aiheita kuten näyttöön perustuvaa lääketiedettä, medikalisaatiotutkimusta, masennukseen liittyvää itsemurhariskiä, masennuksen mahdollista ylidiagnosointia, biologista psykiatriaa sekä serotoniinihypoteesia.

Hengartner on aivan äskettäin julkaissut artikkelin, jossa esitetään, että matalan serotoniinin yhteyttä masennukseen ei ole ainakaan toistaiseksi osoitettu (Moncrieff ym. 2022). Artikkeli sai mediassa paljon huomiota, mutta todellisuudessa lääketieteen yhteisö on jo pidempään nähnyt masennuksen sairautena, jota ei voi selittää yksinkertaisesti välittäjäaineilla.

Hengartner esittää kirjassaan, että ei ole ainoa tutkija, jolla on skeptistä asennetta masennuslääkkeisiin vaan yhtä lailla hänen kanssaan samasta laivasta löytyy akateemisesti julkaisseita nimiä kuten David Healy, Peter Gøtzsche, Irving Kirsch, Julie Zito, Joanna Moncrieff, Mark Horowitz, Klaus Munkholm, Janus Jakobsen, Sami Timimi, Melissa Raven, Jon Jureidini, John Ioannidis, Tom Bschor, John Read, James Davies, Giovanni Fava, Lisa Cosgrove, Allen Frances, Peter Breggin ja Joseph Glenmullen. Monet näistä ovat psykiatreja tai muilla tavoin psykiatrian tutkimuksessa ansioituneita henkilöitä.

Suomesta löytyy myös alan sisäistä kritiikkiä mielialalääkkeitä kohtaan. Esimerkiksi Kaleva-lehdessä psykologian tohtori Jussi Valtonen, psykiatri Ben Furman, neuropsykologian dosentti Mira Karrasch ja lasten-/nuorisopsykiatri Janne Kurki kirjoittivat elokuussa 2021 vastinetarkoituksessa artikkelin ”Mielialalääkkeiden vieroitusoireista kärsii joka toinen”, jonka loppukaneetti on melko jyrkkä:

”Mielialalääkkeiden käyttöä olisi tärkeää arvioida myös Suomessa tuoreen tutkimusnäytön valossa. Tieteellisen tutkimuksen ja potilaiden kokemusten sivuuttaminen vaarantaa luottamuksen koko hoitojärjestelmään.”

Tästä kirjoittajaryhmästä Valtonen ja Karrasch ovat myös esittäneet Psykologi-ammattilehdessä vuonna