Kirjat

enemmän kuin ihminen: lucifer ja pyhimys

Boris Brander, Aki Cederberg, Vesa Iitti, Jussi K. Niemelä (toim.): Perttu Häkkinen: Valonkantaja. Salakirjat, 2023.

LOKUUSSA 2018 pyöräilyonnettomuudessa 39-vuotiaana kuollut Perttu Häkkinen jätti sangen vahvan jäljen suomalaiseen kulttuurielämään, koska hän oli sekä muusikko, kirjailija, kulttuuriaktivisti että toimittaja. Hänen kaikkea tekemistään yhdisti tietynlainen eetos, joka oli sekoitus akateemista sivistystä ja punkin tee se itse -asennetta. Muun muassa näin Perttu Häkkistä kuvaillaan kirjassa, joka kokoaa yhteen yli sadan kirjoittajan muistoja Häkkisen elämän varrelta.

Itse en koskaan tavannut Häkkistä, mutta kirjan perusteella hänen on täytynyt olla äärimmäisen karismaattinen ihminen. Hän hankki natsibokserit, joissa oli ”kullin kohdalla hakaristi”, ja se oli kaikkien mielestä coolia. Häntä kiehtoi uusnatsi ja okkultisti Pekka Siitoin, ja se oli kaikkien mielestä coolia. Hän houkutteli erästä kirjoittajaa jatkoille, missä tarjolla oli amfetamiinia, ja sekin oli mielettömän coolia.

Kirjan tarinoiden ja haastattelujen perusteella Perttu Häkkinen oli alkoholisti, toki sivistynyt sellainen. Valonkantajan sivuilla virtaa viina, ja sekin on tietysti coolia: juodaan georgialaista viinirypälepontikkaa, louhitaan ruukkua satamakuppiloissa päivästä toiseen, naukkaillaan brandya Hengen ja tiedon messuilla, otetaan Calvadoksesta dionyysinen ränni. Vanhassa haastattelussa Häkkinen ilmoittaa, että hänen lempijuomansa on ilmainen viina.

Erään kirjoittajan mukaan Häkkinen oli kolmen promillen humalassakin terävä kuin partaveitsi, mutta joku toinen sentään kertoo, että Perttu tapasi mennä juhlimisessa pitkälle, kunnes ei enää puhunut, istui vain ja myhäili.

Koska kirjassa käsitellään verrattain usein alkoholinkäyttöä, toimituskunta koki aiheelliseksi liittää teokseen Häkkisen oman kirjoituksen, jossa hän selvittää suhdettaan juomiseen ja esittelee ihanteensa siitä. ”Juo puhtain mielin. Älä ota juomista itsestäänselvyytenä. Hyväksy krapulasi ja syleile sitä. Älä mene vihaisena juomaan. Älä väheksy yksin juomista. Juominen on runoutta…”

Iso osa Perttu Häkkisen elämää oli kiinnostus okkulttisiin ja maagisiin teemoihin, vaihtoehtoisiin todellisuuksiin eri muodoissaan, filosofisista käsitteistä aina rankkaan juomiseen. Hän piti itseään agnostikkona, vaikka hänellä oli samaan aikaan henkilökohtainen kiinnostus esoteriaan. Eräälle kirjoittajalle hän oli joskus sanonut, että okkultismi pelasti hänet masennukselta.

Perttu Häkkinen kutsui radio-ohjelmiinsa ihmisiä, joiden maine ja kiinnostuksen kohteet olivat monen mielestä kyseenalaisia. Skeptikot suuttuivat joskus näistä ohjelmista. Heidän mielestään Häkkisen ei olisi pitänyt tehdä ohjelmaa esimerkiksi enkelihoidoista. Häkkinen taas oli sitä mieltä, että studioon ei tarvitse ottaa vastapainoksi skeptikkoa, joka sanoo, että enkeleitä näkevä ihminen on mielenterveysongelmainen.

”Meidän ei tarvitse aina lähteä arvottamaan näitä juttuja, vaan voidaan lähestyä niitä vaikka folkloristiikan näkökulmasta ja sitten soitetaan dosentille, joka on tutkinut suomalaisten enkelikokemuksia.”

Kirjan perusteella Perttu Häkkinen oli enemmän valonkantaja, Lucifer, kuin skeptikko. Hän harrasti vakavissaan magiaa myös yksityiselämässään. Kerran hän kyseli tehokkaita keinoja karkottaa ei-toivottuja henkiä. ”Kävi ilmi, että hän oli ilmeisesti vahingossa kutsunut esiin räyhähengen, joka nyt lukitsi talon ovia ja muutenkin häiritsi kodin elämää.”

Perttu Häkkinen oli niin iso persoona, että hänen kuolemaansa on monen mahdotonta ymmärtää. Usean kirjoittajan mielestä Häkkinen on joukossamme edelleen. Esimerkiksi Maria Veitola kertoo Häkkisen ilmestyneen hänelle ekstaasiavusteisen MDMA-terapian aikana. Heti Häkkisen kuoleman jälkeen joku toinen koki poltergeist-ilmiöitä: raskas kypärä lensi kirjahyllystä itsestään metrin eteenpäin ja putosi soivan levysoittimen päälle. Esoteriapiireissä Häkkisestä on jo alettu rakentaa pyhimystä, kertovat Uuden etsijät -hankkeen johtaja Maarit Leskelä-Kärki ja uskontotieteen yliopistonlehtori Tiina Mahlamäki.

Olen varma, että olisin itsekin lumoutunut Perttu Häkkisen karismasta. Lähes yhtä varma olen siitä, että hän ei olisi pitänyt minusta, lokeroituneesta skeptikosta. Ehkä siksi kohtalo ei ikinä johdattanut meitä yhteen.

”Lässytys onkin parasta lopettaa tähän”, kuten eräs kirjan muistelija toteaa. ”Jos järjestät jonkinlaiset mukinnostajaiset tai spiritistisen istunnon Pertun muistolle, niin ota yhteyttä.”