Pixabay

Ihmistieteen uskottavuuskriisi

POSTMODERNIIN RELATIVISMIIN PERUSTUVA epätiede on muodostunut osaksi tieteenharjoittamisen käytäntöjä niin Suomessa kuin muuallakin kehittyneissä länsimaissa (Boghossian 2006). Suomen Akatemia ja erilaiset tutkimusrahoitusta tarjoavat säätiöt vahvistavat tätä kehitystä rahoittaessaan heikkotasoista yhteiskuntatieteellistä ja humanistista tutkimusta (Oksanen & Räsänen 2016; Savolainen 2023). Tämän lisäksi erilaisten ideologioiden, kuten intersektionaalisen feminismin on sallittu lisääntyvässä määrin vaikuttaa yhteiskuntapoliitiikan linjauksiin: https://thl.fi/ aiheet/sukupuolten-tasa-arvo/sukupuoli/intersektionaalisuus-ja-sukupuoli). Tällaisia aloitteita yhdistää käsitys kaikkialle tunkeutuneen rakenteellisen syrjinnän läsnäolevuudesta yhteiskunnassa ja sen oletetusta vahingollisuudesta yksilöille. Muotoilen tässä artikkelissa oman käsitykseni rakenteellisen syrjinnän teorian uskottavuudesta tieteellisenä teoriana ja laajemminkin ihmistieteen ja epätieteen välisestä erosta. Lähestymistapani edustaa yhtä ratkaisua ihmistieteiden demarkaatio-ongelmaan, missä pyritään määrittelemään tieteen ja epätieteen rajat.

USKOTTAVAN TIETEEN JA EPÄTIETEEN TIETEENFILOSOFISET SITOUMUKSET

TIETEEN JA EPÄTIETEEN rajojen määrittelemiseksi on ensin luotava katsaus erilaisiin todellisuuskäsityksiin, jotka erottelevat eri tiedesuuntauksia. Laajasti katsoen kysymykseen perimmäisen todellisuuden luonteesta voidaan suhtautua joko realistisesti tai idealistisesti. Tieteellinen realismi edellyttää uskoa ontologisen, eli perimmäisen todellisuuden (unobservable entities) itsenäiseen havaitsijoista tai heidän valitsemastaan viitekehyksestä riippumattomaan objektiiviseen olemassaoloon (Ladyman 2023; Töttö 2004, 233). Ontologinen idealismi puolestaan edustaa suuntausta, joka kieltää hengestä tai mielestä riippumattoman olevan olemassaolon. Ontologisen tai epistemologisen idealismin tai muiden samankaltaisten lähestymistapojen, kuten episteemisen relativismin omaksumisen myötä päädytään yleensä tavalla tai toisella antirealismiin, joka kiistää todellisuuden itsenäisen objektiivisen olemassaolon mahdollisuuden. Tällainen käsitys voi kuitenkin esiintyä hyvin monella eri tavalla ja saada heikompia tai vahvempia muotoja, kuten myös käsitys todellisuuden ontologisesti realistisesta luonteesta (Chakravartty 2017; Ladyman 2023).

Käytännön soveltavassa tutkimuksessa tämä perustava ero suhtautumisessa todellisuuden perimmäiseen luonteeseen esiintyy yleensä sitoutumisena joko episteemiseen relativismiin tai ontologiseen realismiin. Episteeminen relativismi perustuu näkemykseen, jonka mukaan ne ehdot, jotka määrittelevät, mitä voidaan pitää tietona tai millaisia uskomuksia voidaan pitää rationaalisina tai oikeutettuina, ovat riippuvaisia siitä paikallisesta, käsitteellisestä tai kulttuurisesta viitekehyksestä, missä ne esitetään (Baghramian & Carter 2020). Tällainen sitoumus johtaa ontologiselle realismille vastakkaiseen näkemykseen, koska tällöin jokaista väitettä todellisuuden perimmäistä olemusta koskien on kohdeltava johdonmukaisesti yhtä uskottavana (Boghossian 2006). Tämän seurauksena tieteellisen realismin olettama tosiasioiden havaitsijan viitekehyksestä riippumaton itsenäinen olemassaolo tulee mahdottomaksi (Chakravartty 2017).

Osa relativistisen lähestymistavan omaksuneista tutkijoista on luopunut objektiivisen todellisuuden tavoittelusta, koska tutkijayhteisön omaksumat tieteenteon normit ja käytännöt kannustavat heitä omaksumaan tämän lähestymistavan (Stokes 2023). Tällöin hyväksytään, että tutkimuksen kohteena olevien ihmisyksilöiden tai yhteisöjen jollekin ilmiölle antamat merkitykset ovat väistämättä konteksti- tai kulttuurisidonnaisia tai että tutkijan oma positio on myös ehdollistunut kulttuurisesti tai tutkijan sosiaalisen aseman tai valta-aseman määrittelemällä tavalla. Näistä rajoituksista johtuen relativistisesti orientoitunut tutkija katsoo, ettei ole edes syytä tavoitella objektiivista totuutta, koska sellaista ei varsinaisesti edes ole olemassa, käsitys todellisuudesta kun määrittyy väistämättä kontekstisidonnaisesti. Realistisesti asennoituva tutkija puolestaan pyrkii objektiiviseen totuuteen näistä rajoituksista riippumatta ja näkee ne pikemminkin esteenä tai haasteena pyrkimyksessään objektiivisen totuuden tavoittelemiseksi kuin syynä tästä tavoitteesta luopumiseksi (Kivivuori 2021). Kumpi näistä lähestymistavoista; relativismi vai realismi on sitten viime kädessä uskottavampi tutkijanpositio?

Roy Bhaskarin (1975) vastaus tähän kysymykseen perustuu episteemisen virhepäätelmän määritelmään, joka tarkoittaa ontologisten kysymysten redusoimista (palauttamista) epistemologisiksi. Tämän seurauksena kysymys todellisuuden perimmäisestä olemuksesta pelkistyy kysymykseksi siitä, miten tuosta todellisuudesta voidaan saada tietoa. Episteemisen relativismin uskottavuuden suhteen tästä seuraa, että vaikka relativistisia kontekstisidonnaisia väitteitä voidaankin periaatteessa esittää, ei siitä seuraa vielä mitään esitettyjen väitteiden ontologisen uskottavuuden suhteen. Olisikin tiedostettava, että ontologinen väite koskee aina esitetystä väitteestä riippumatonta todellisuutta, kun taas epistemologia tarkastelee viime kädessä sitä, miten väitteet tai todellisuutta koskevat havainnot rakentuvat. Rakenteellisen syrjinnän teoriaa soveltavat käytännön yhteiskuntatieteelliset ja yhteiskuntapoliittiset tutkimukset lankeavat episteemiseen virhepäätelmään, koska niissä tyypillisesti tyydytään ainoastaan kuvailemaan miten rakenteellista syrjintää edustavia käsityksiä erilaisissa kontekstisidonnaisissa diskursiivisissa käytännöissä konstituoidaan. Nämä kuvaukset toimivat tällaisissa tutkimuksissa osoituksena rakenteellisen syrjinnän esiintymisestä, toisin sanoen vahvistuksena sen ontologisesta olemassaolosta. Tarkastelu osoittaa, että silloin kun minkä tahansa väitteen esittäjä väittää esittämänsä asiaintilan vallitsevan havaitsijasta tai näkökulmasta riippumatta tietynkaltaisena, on väitteen esittäjä jo sitoutunut universaaliin totuuskäsitykseen ja ontologiseen realismiin. Jos tämän jälkeen väitteen esittäjä pyrkii osoittamaan väitteensä todeksi ainoastaan kuvailemalla miten väitettyä asiaintilaa edustavia käsityksiä kielessä konstituoidaan, palauttaa hän ontologisen ilmiön epistemologiseksi syyllistyen siten episteemiseen virhepäätelmään. Tämä on luonnollinen seuraus rakenteellisen syrjinnän teorian soveltamisesta, koska teoria perustuu pohjimmiltaan käsitykseen kielellisten ilmaisujen syrjintää ylläpitävästä luonteesta erilaisissa toistuvissa yhteiskunnallisissa tavoissa, käytännöissä ja rutiineissa (Alasuutari 2007).

Rakenteellisen syrjinnän ontologisen toteennäyttämisen perusongelma ei kuitenkaan tätä lähestymistapaa seuraten katoa mihinkään, joka voidaan osoittaa loogisesti. Koska episteeminen relativismi olettaa minkä tahansa teorian toimivan yhtä uskottavana kuvauksena kiinnostuksen kohteena olevasta ilmiöstä (Boghossian 2006), sen kumoamiseksi riittää kunhan löydetään yksikin väitelause tai teoria joka ei missään tapauksessa voi edustaa havainnoista riippumatonta todellisuutta. Koska tällaisia teorioita voidaan helposti luoda, on siten esiinnyttävä väistämättä vain rajattu joukko väitelauseita tai teorioita, jotka kuvaavat todellisuuden uskottavasti oikein. Toisin sanoen, mikäli löydämme yhdenkin kuvitteellisen esimerkin jota emme voi hyväksyä todellisuuden kuvaukseksi, ”romahtaa” käsityksemme todellisuuden perimmäistä olemusta koskien tietynkaltaiseksi, kun taas minkä tahansa teorian hyväksyminen kuvaukseksi asioiden tilasta mahdollistaa, että todellisuus voi periaatteessa esiintyä minkä kaltaisena tahansa. Koska tämä on mahdotonta, on selvää, että todellisuus on pohjimmiltaan olemukseltaan tavalla tai toisella rajatusti tietynkaltainen, muussa tapauksessa mikä tahansa subjektiivisesti muodostettu teoria sopisi sen kuvaamiseen yhtä oikeutetusti (ks. Selkälä & Räsänen 2023). Vaikka tätä päättelyketjua seuraten ontologinen realismi voidaankin osoittaa episteemistä relativismia uskottavammaksi lähestymistavaksi, on realismia vastaan esitetty myös joitakin vakavasti otettavia argumentteja. Tämä kehitys voidaan tiivistää seuraaviin vaiheisiin:

Vahvistaminen – Falsifiointi– Teorioiden alimääräytymisteesi – Pessimistinen metainduktio

VAHVISTAMINEN

MIKÄLI TEORIAN JA TODELLISUUDEN VÄLILLE oletetaan jokin vastaavuussuhde siten että teorian olisi edustettava todellisuutta, haasteeksi muodostuu teorian vahvistaminen. Tähän liittyvien kysymysten selvittäminen muodostui Wienin piirin filosofien tehtäväksi 1920-1930-luvuilla heidän päätyessään lopulta näkemykseen, jonka mukaan teorioita ei tiukassa mielessä voi todistaa oikeaksi vaan ainoastaan tietyllä luottamustasolla vahvistaa (Leitgeb & Carus 2020).

FALSIFIOINTI (KUMOAMINEN)

JOS MITÄ TAHANSA EMPIIRISTÄ ILMIÖTÄ voidaan (näennäisen) uskottavasti kuvata jollakin tietyllä teorialla siten, että muodostuu vaikutelma teorian vahvistamisesta, johtuu se pääasiassa siitä, että ilmiö ylipäätään tulee havaituksi vain tämän teorian toimeenpanon kautta. Havaintomme ovat siis jo valmiiksi teoriasidonnaisia, ehdollistuessaan tietyn teorian sisältämille näkökulmille (Thornton 2022; Williamson 2023). Tästä johtuen teorioita on helpompi kumota epäuskottavina kuin vahvistaa empiirisiin havaintoihin perustuen. Tämä Karl Popperin teorioiden kumoamiseen pyrkivä falsifikationismi muodostaa edelleen yhden keskeisen keinon arvioida teorioiden uskottavuutta (esim. Botvinick & Braver 2015), jonka mukaan sellaiset teoriat ovat tieteellisiä, jotka on periaatteessa mahdollista osoittaa vääräksi.

TEORIOIDEN ALIMÄÄRÄYTYMISTEESI

PIERRE DUHEM JA W. V. O. QUINE vastustivat Popperin ajatusta mahdollisuudesta testata yksittäinen teoreettinen hypoteesi todistusaineistoon perustuen eristyksissä muista siihen yhteydessä olevista teorioista ja hypoteeseista eli ns. teorian apuoletuksista (Thornton 2007). Koska falsifioinnin kohteena oleva hypoteesi voidaan pelastaa falsifioinnilta väittämällä näiden apuoletusten olevan viime kädessä syynä teorian ja havaintoaineiston vastaamattomuuteen, ovat teoriat siten aina alimääräytyneitä suhteessa todistusaineistoon eikä popperilainen falsifiointi sellaisenaan muodosta uskottavaa vaihtoehtoa teorioiden osoittamiselle vääräksi (Stanford 2023).

Duhemin ja Quinen konfirmaatioholismiin perustuen on helppo havaita, että jokainen teoria koostuu pääasiallisen teoreettisen väitteen lisäksi useista lisäoletuksista, mutta sen lisäksi voidaan havaita, että näiden lisäoletusten suhde pääasialliseen väitteeseen voi olla enemmän tai vähemmän arbitraarinen. Jos suhde on täysin arbitraarinen, falsifiointiyrityksen jälkeen lisäoletusten jäädessä voimaan tai kumoutuessa ei kummassakaan tapauksessa pääasiallisen teoreettisen väitteen olemassaolo vaarannu, koska lisäoletusten ja pääasiallisen teoreettisen väitteen välinen suhde on kontingentti. Tilanne muuttuu kun lisäoletus on loogisesti pääasiallisen teoreettisen väitteen sekä välttämätön että riittävä ehto. Tällainen tyypillisesti esiintyvä suhde vallitsee kun lisäoletus / lisäoletukset tekevät mahdolliseksi pääasiallisen väitteen olemassaolon eli pääasiallinen väite on mahdollinen jos ja vain jos lisäoletus pitää paikkansa. Tästä seuraa, että pääasiallisen väitteen voimaan jääminen falsifiointiyrityksessä edellyttää, että myös väitteen mahdolliseksi tekevät lisäoletukset jäävät voimaan. Ilman niiden voimaan jäämistä ei myöskään pääasiallinen väite voi jäädä voimaan koska se on loogisesti riippuvainen lisäoletuksista (Psillos 2022).

PESSIMISTINEN METAINDUKTIO

PESSIMISTISEN METAINDUKTION ARGUMENTTI (Laudan 1981; Putnam 1978) viittaa siihen, että kun aiemmin historiassa esiintyneisiin teorioihin on vallitsevana aikana suhtauduttu vakavasti, niiden sittemmin menetettyä tämän asemansa, on syytä olettaa, että omaksuttaessa uudet teoriat käyttöön, myös niihin suhtaudutaan tulevaisuudessa paikkansapitämättöminä (Psillos 2022). Miten voimme siis luottaa nykyisten teorioiden paikkansapitävyyteen nykyhetkessä? Johtopäätöksenä tieteellisen realismin haastaneesta tieteenfilosofisesta kehityskulusta voidaan todeta, että yksittäisen teorian kykyyn edustaa luotettavasti ja objektiivisessa mielessä todellisuutta on syytä suhtautua skeptisesti. Tämän kriittisen kehityksen vastapainona on tieteenfilosofiassa esiintynyt seuraava kehityskulku:

”No Miracles” argumentti” – Intersubjektiivisuuden korostaminen – Rakenteellinen realismi – Kriittinen realismi

”NO MIRACLES” ARGUMENTTI”

TIETEELLISEN REALISMIN VAHVIN puolustuspuheenvuoro on ”No Miracles” – argumentti, jonka mukaan olisi suoranainen ihme, jos tiede jatkuvasti kehittyisi, elleivät parhaat tieteelliset teoriat olisi ainakin likimääräisesti tosia kuvauksia maailmasta (Ladyman 2023).

INTERSUBJEKTIIVISUUDEN KOROSTAMINEN

INTERSUBJEKTIIVISUUDEN KOROSTAMISELLA pyritään ehkäisemään sitä, ettei subjektiivisin perustein valittuihin teorioihin suhtauduttaisi todellisuuden ontologisena kuvauksena (Selkälä & Räsänen 2023). Näinhän on ihmistieteen heikoimmissa suuntauksissa pitkälti käynytkin. Tästä syystä esimerkiksi Henri Poincaré, jota pidetään rakenteellisen realismin perustajana (Ladyman 2023), näki intersubjektiivisuuden toimivan objektiivisen todellisuuden havaitsemisen välttämättömänä ehtona (Brading & Crull 2017).

RAKENTEELLINEN REALISMI – KRIITTINEN REALISMI

RAKENTEELLISEN REALISMIN tarjoama näkökulma on äärimmäisen arvokas pyrittäessä navigoimaan tieteellisen teorianmuodostuksen epävarmalla alueella, koska se siirtää huomion yksittäisen teorian vastaavuudesta todellisuuden kanssa kokonaisten teorioiden joukossa esiintyvään rakenteelliseen vastaavuuteen todellisuuden kanssa. Tällainen ajatus esiintyi jo Duhemilla, mikä osoittaa että rakenteellinen realismi on vahvasti teorioiden alimääräytymisteesin motivoima lähestymistapa (Stanford 2023). Ratkaisu mahdollistaa antirealismin välttämisen mutta kunnioittaa teorioiden alimääräytymisteesiä ja pessimistisen metainduktion argumenttia hyväksyessään, että yksittäisen teorian vastaavuutta todellisuuden kanssa voidaan perustellusti epäillä, kun taas teorioiden välisessä rakenteellisessa jatkuvuudessa havaittujen yleisten piirteiden vastaavuutta todellisuuden kanssa on paljon vaikeampi perustellusti epäillä (Ladyman 2023; Worrall 1989). Rakenteellisessa realismissa teorioiden rakenteellisella yhdenmukaisuudella yleensä tarkoitetaan jatkuvuutta teorioiden matemaattisessa rakenteessa (Brading &

Crull 2017). Mikään ei kuitenkaan estä soveltamasta samaa ajattelutapaa myös luonnollisella kielellä esitettyjen teorioiden jatkuvuuksien ja epäjatkuvuuksien analysointiin. Lähestymistapa avaa tehokkaasti teorioiden roolia todellisuuden edustajina, joiden välinen suhde tai rakenteellinen jatkuvuus nähdään olennaisempana kuin yksittäisen teorian sisältö.

Kriittisen realismin piirissä kehitettyä lähestymistapaa voidaan pitää ratkaisuna sille miten rakenteellisen realismin korostama teorioiden välisen rakenteellisen jatkuvuuden tai epäjatkuvuuden tarkastelu tulisi ihmistieteissä toteuttaa. Tämän ratkaisun ytimessä on emergenssin hyväksyminen ihmistieteiden teorioiden välisen suhteen keskeiseksi jäsentäväksi periaatteeksi. Tällöin päädytään kysymään, mikäli korkeammantasoiset inhimilliset toiminnot, kuten luonnollinen kieli emergoituvat perustavimmista ominaisuuksista, kuten aivojen rakenteesta ja ihmiskehon fysiologiasta, voidaanko korkeammat toiminnot selittää tyhjentävästi perustavammilla ominaisuuksilla vai syntyykö korkeampien toimintojen emergoituessa joitakin sellaisia itsenäisiä ominaisuuksia, joita ei voi sellaisenaan täysin palauttaa perustavimpiin ominaisuuksiin? Edeltävä ratkaisu edustaa eliminoivaa reduktionismia jälkimmäisen edustaessa selittävää reduktionismia, missä hyväksytään korkeampien inhimillisten toimintojen ja ominaisuuksien emergoituminen perustavammista ominaisuuksista, mutta samalla hyväksytään korkeampien toimintojen itsenäinen luonne (Elder-Vass 2010; MacKinnon 2022). Tästä itsenäisyydestä riippumatta perustavammat toiminnot on huomioitava tehtäessä tulkintoja korkeammista toiminnoista ja varmistettava että korkeampia toimintoja koskevat teoriat perustuvat johdonmukaisesti perustavampia ilmiöitä käsitteleviin teorioihin (Elder-Vass 2010).

Selittävän reduktionismin seurauksena päädytään ontologiseen näkemykseen, jonka mukaan korkeammat toiminnot, kuten luonnollisen kielen mahdollistamat ilmiöt eivät voi esiintyä peruuttamattomassa ristiriidassa perustavampien ilmiöiden kuten ihmiskehon biologian tai aivojen kognitiivisten kykyjen kanssa, jotka tekevät nämä korkeammat toiminnot ylipäätään mahdolliseksi. Samalla lähestymistapa luo suuntaviivat eri emergenssin tasoja edustavien teorioiden välisten jatkuvuuksien ja epäjatkuvuuksien analysointiin.

RAKENTEELLISEN SYRJINNÄN TEORIA

KESKITYN TÄSSÄ ARTIKKELISSA rakenteellisen syrjinnän teorian analysointiin, koska se on keskeisessä asemassa ihmistieteen epäuskottavimmissa ja poliittisesti radikaaleimmissa suuntauksissa kuten intersektionaalisessa feminismissä, mutta myös vähemmän radikaaleissa tutkimussuuntauksissa, kuten rakenteellisen syrjinnän määritelmän omaksuneissa sosiaalitieteellisissä tutkimushankkeissa. Rakenteellista syrjintää edustavissa teorioissa ja tutkimusasetelmissa tyypillisesti esitetään (yleensä implisiittisesti) kaksi eri väitettä: 1. Ontologinen väite oletetun syrjintää tuottavan rakenteen perimmäistä olemusta koskien, 2. Kausaalinen väite syrjintää tuottavan rakenteen oletetusta vaikutuksesta joidenkin yksilöiden tai ihmisryhmien kokemaan syrjintään.

Rakenteellisen syrjinnän teorian perusolettamukset nousevat viime kädessä Frankfurtin koulukunnan kriittisestä teoriasta (Critical Theory) jonka edustajiksi laajasti katsoen luetaan myös Michel Foucault ja Jacques Derrida (Farr 2009). Kriittinen teoria peri Marxilta pyrkimyksen emansipaatioon, joka ilmenee käytännöllisenä sitoutumisena radikaaliin ja peruuttamattomaan sosiaaliseen ja poliittiseen muutokseen edustaen myös feministisen emansipaation tarpeita (Celikates & Flynn 2023). Emansipaatio ymmärretään kriittisessä teoriassa vapautumisena sosiaalisesta, poliittisesta ja taloudellisesta hallinnasta sekä henkilökohtaisella että rakenteellisella tasolla. Kriittisen teorian perusolettamukset esiintyvät nykyään useissa samankaltaisissa teorioissa sekä sosiaalisissa ja poliittisissa liikkeissä kuten feministisessä teoriassa, postkolonialistisessa teoriassa, kriittisessä rotuteoriassa (CRT), queer-teoriassa ja transtutkimuksessa, kriittisessä pedagogiikassa sekä erilaisissa yritysten, yliopistojen ja julkishallinnon organisaatioiden käyttöönottamissa DEIaloitteissa (Diversity | Equity | Inclusion) (Lindsay 2022).

Analysoin rakenteellisen syrjinnän teoriaa lähemmin luonnollisen kielen ja kielellisten merkitysten näkökulmasta. Tämä on perusteltua, koska suurin osa erilaisista rakenteellisen syrjinnän ehkäisemiseen liittyvistä aloitteista ja politiikkasuosituksista (esim. Artemjeff & Sheikh 2023) perustuu käsitykseen rakenteellisen syrjinnän esiintymisestä erityisesti kielellisten merkitysten muodossa, joka lähestymistapana palautuu foucaultlaiseen kieliteoriaan (Foucault 2005; Rasmussen 2011). Näin tulee mahdolliseksi ymmärtää erilaisia käänteiseen diskriminaatioon ja kielellisten ilmaisujen rajoittamiseen perustuvia aloitteita (esim. Nousiainen 2021): ”Tietynlaisen kielen käyttö voi olla vallankäyttöä”. Sellaisten vallitsevien kriittisen teorian versioiden (esim. rakenteellisen syrjinnän teoria), jotka perustuvat käsitykseen sosiaalisen järjestyksen kielellisiin diskursseihin palautuvasta luonteesta, keskeiset olettamukset voidaan tiivistää seuraavasti (Pincourt & Lindsay 2021):

1. Yhteiskunnassa vallitsee jatkuva valtakamppailu

erilaisten ryhmien välillä.

2. Valta on strukturoitunut (rakenteistunut) erilaisiin yhteiskunnallisiin tapoihin ja käytäntöihin, joiden rutiininomainen toistaminen ylläpitää olemassaolevia valtasuhteita.

3. Rakenteistuneet tavat ja käytännöt ovat pohjimmiltaan kielellisiä merkityksiä (subjektipositio), joiden rutiininomainen toistaminen ylläpitää olemassaolevia valtasuhteita.

4. Yksilöiden emansipoituminen (vapautuminen, valtaistuminen) rakenteellisesta syrjinnästä edellyttää heidän tekemistään refleksiivisesti tietoiseksi näistä kielenkäytössä esiintyvistä toistuvista syrjintää ylläpitävistä subjektipositioista ja niiden korvaamista neutraaleilla subjektipositioilla.

Koska rakenteellista syrjintää ylläpidetään yhteiskunnallisissa käytännöissä, tavoissa ja rutiineissa (Artemjeff & Sheikh 2023, 11; Alasuutari 2007) on syrjinnästä vapautumiseksi purettava eli dekonstruoitava (Lawlor 2021) nämä käytännöt tekemällä niissä elävät toimijat tietoiseksi sisäistämänsä syrjinnän olemassaolosta, koska heidän identiteettinsä perustuu sisäistettyyn itsehallintaan (Miller & Rose 2010, 292-293). Tämä dekonstruktion prosessi ymmärretään jatkuvaksi yhteiskunnalliseksi kamppailuksi, jonka konkreettisia muotoja ovat käänteistä diskriminaatiota edistävät toimintamallit kuten yritysten DEI - käytännöt (Diversity | Equity | Inclusion), erilaiset julkishallinnon ja koulutusorganisaatioiden, kuten yliopistojen toimeenpanemat rekrytointikiintiöt ja ylipäätään lopputulosten tasa-arvon korostaminen (Gomberg 2007) mahdollisuuksien tasa-arvon sijasta (Rawls 1988).

Kasvava pyrkimys kielellisten ilmaisujen kontrolloimiseksi perustuu pyrkimykseen rajoittaa sellaisten kielellisten ilmaisujen käyttöä, joiden katsotaan ylläpitävän vahingolliseksi määriteltyä sosiaalista järjestystä eli rakenteellista syrjintää. Feministisessä ideologiassa tällaiseksi ilmaisuksi voidaan määritellä esimerkiksi käsite ”kotirouva”, koska sen voidaan katsoa uusintavan patriarkaaliseksi miellettyä yhteiskunnallista järjestystä. Lisäksi kaikille tuttuja ovat aloitteet liikennemerkkien ja jopa lasten lelujen muuttamisesta sukupuolineutraaleiksi: https:// www.opettaja.fi/ajassa/arvotaan-leikkikaverit-tavoitteena-yhdenvertainen-paivakoti/. Koska lisäksi Afrikan tähti -pelin pelaamisen ja Uncle Ben -riisin kuluttamisen katsotaan ylläpitävän rakenteellista syrjintää, osoittaa se kiistattomasti, että ei pelkästään kielellisten ilmaisujen käyttö, vaan ylipäätään sellaisten kohteiden, kuten liikennemerkkien tai lasten lelujen värin tunnistaminen, joilla ylipäätään on jokin luonnollisessa kielessä ilmaistu merkitys, voi periaatteessa edustaa rakenteellista syrjintää. Määritelmä paljastaa, että rakenteellista syrjintää edustavien kielellisten ilmaisujen tai erilaisten kulttuurituotteiden nimeämisen kriteerit ovat mielivaltaiset. Ne voivat olla millaisia tahansa, koska periaatteessa mikä tahansa kielellinen ilmaisu tai kulttuurituote voi kantaa rakenteellista syrjintää ylläpitäviä merkityksiä.

RAKENTEELLISEN SYRJINNÄN TEORIAN POPPERILAINEN KUMOAMISYRITYS

KOSKA POPPERILAINEN FALSIFIOINTI edellyttää tieteellisesti uskottavan teorian olevan periaatteessa kumottavissa, mutta lisäksi ettei sitä ole vielä empiirisesti onnistuttu kumoamaan, on molempien ehtojen täytyttävä, jotta teoriaa voitaisiin pitää tieteellisesti uskottavana. Jotta teoria kyettäisiin periaatteessa osoittamaan vääräksi, tulisi sen sisältämät keskeiset hypoteesit kyetä operationalisoimaan eli muuntamaan mitattavaan muotoon, jotta niiden vastaavuutta todellisuutta edustavien aineistohavaintojen kanssa pystyttäisiin arvioimaan. Muutenhan teorian uskottavuudesta realistisessa mielessä ei voida sanoa mitään. Rakenteellisen syrjinnän teorian osalta tämä tarkoittaa sellaisen mittarin rakentamista, jonka avulla pystyttäisiin osoittamaan, millä tavoin yhteiskunnallisissa tavoissa ja käytännöissä rutiininomaisesti kielellisten merkitysten muodossa esiintyvät subjektipositiot edustavat syrjintää, koska teorian sisältämä syrjinnän määritelmä olettaa syrjinnän esiintyvän näihin subjektipositioihin sitoutuneena. Tämän lisäksi tulisi voida osoittaa, että nimenomaan näihin erityisiin subjektipositioihin sitoutuneet rakenteellisen syrjinnän muodot, eikä esimerkiksi yksilöiden välillä havaittavat konkreettiset syrjinnän ilmaisut toimivat syynä syrjinnän esiintymiselle. Syrjinnän syyksi on siis kyettävä osoittamaan nimenomaan rakenteet eikä yksilöiden toiminta, muutenhan koko teoria kumoutuu mielivaltaisena jos syrjintä ei johdukaan syrjivistä rakenteista. Näin havaitaan, että rakenteellisen syrjinnän teorian kumoaminen edellyttää rakenteellisen syrjinnän teorian uskottavan operationalisoinnin lisäksi sen osoittamista vääräksi että rakenteellisesta syrjinnästä seuraa kausaalisesti syrjinnän lisääntymistä.

Rakenteellisen syrjinnän teorian uskottavuuden vahvistaminen sen periaatteellisen kumoamisen kautta näyttää haasteelliselta. Vaikka rakenteellinen syrjintä periaatteessa kyettäisiinkin operationalisoimaan, on teoriaan sisäänrakennetun kausaalisen ehdon vahvistaminen ja siten myös kumoaminen todennäköisesti mahdotonta. Koska rakenteellisen syrjinnän vaikutuksia on mahdotonta testata kokeellisesti, jää ainoaksi vaihtoehdoksi havaintoaineistojen käyttö, joiden tunnettuna perusongelmana on vaikeus eristää kiinnostuksen kohteena esiintyvän ilmiön vaikutus sekoittavien tekijöiden näennäisvaikutuksista. Tämä taito puolestaan perustuu kykyyn erottaa ilmiöiden välillä havaittu riippuvuussuhde niiden välillä vaikuttavasta aidosta syy-seuraussuhteesta, jonka Steven Pinker (2021) nimeää keskeiseksi rationaalisen ajattelun taidoksi. Ilman sen omaksumista saattaa vaikuttaa siltä, että havaittu epätasapaino miesten ja naisten ansiotuloissa edustaa yhteiskunnallista epätasa-arvoa, joka on väitteenä useaan kertaan osoitettu virheelliseksi hyödyntämällä sekoittavien tekijöiden kontrollointia (Bizopoulou 2019).

Rakenteellisen syrjinnän teoriaan upotettujen kausaaliväitteiden vahvistaminen edellyttäisi periaatteessa kykyä eristää oletettujen yhteiskunnallisiin käytäntöihin sitoutuneiden diskursiivisten subjektipositioiden syrjintää tuottava vaikutus kaikkien muiden mahdollisten diskursiivisten subjektipositioiden vaikutuksista, joilla ei sinänsä välttämättä ole mitään tekemistä syrjinnän kanssa. Tavoitteen saavuttamiseksi tulisi kyetä erottelemaan yhteiskunnallisiin käytäntöihin sitoutuneiden diskursiivisten subjektipositioiden syrjintää tuottava yksilötason vaihtelu kaikkien muiden mahdollisten diskursiivisten subjektipositioiden tuottamasta vaihtelusta, joka tässä tapauksessa olisi uskottavan kontrafaktuaalisen kausaalipäättelyn välttämätön ehto (ks. https://statmodeling.stat.columbia.edu/). Ja vaikka tämä haaste jossakin vaiheessa periaatteessa kyettäisiinkin ratkaisemaan, edellyttäisi sen toimeenpano absoluuttisen tietoisuuden näkökulmaa joka valvoisi ihmisten käyttäytymistä ja kielenkäyttöä ja niiden sosiaalisia seurauksia. Tämä haaste muiden edellä mainittujen haasteiden lisäksi osoittaa rakenteellisen syrjinnän teorian periaatteellisen mahdottomuuden tieteellisenä teoriana. Popperilaisesta näkökulmasta katsottuna rakenteellisen syrjinnän teorialle ei siten tulisi antaa tieteellisen teorian statusta.

RAKENTEELLISEN SYRJINNÄN TEORIAN KUMOAMISYRITYS RAKENTEELLISEN REALISMIN JA KRIITTISEN REALISMIN VIITEKEHYKSESSÄ

TARKASTELTAESSA TÄSSÄ ARTIKKELISSA kriittisen huomion kohteena olevia teorioita, havaitaan että niitä yhdistää käsitys inhimillisen kielen sosiaalista todellisuutta tuottavasta ja ylläpitävästä luonteesta. Totesin edellä teorioiden alimääräytymistä koskevassa osiossa, että mikäli teorian lisäoletukset ovat loogisesti pääasiallisen teoreettisen väitteen sekä välttämättömiä että riittäviä ehtoja, edellyttää pääasiallisen väitteen voimaan jääminen falsifiointiyrityksessä, että myös väitteen mahdolliseksi tekevät lisäoletukset jäävät voimaan. Ilman niiden voimaan jäämistä ei myöskään pääasiallinen väite voi jäädä voimaan koska se on loogisesti riippuvainen lisäoletuksista (Psillos 2022). Koska rakenteellisen syrjinnän teorian keskeisenä lisäoletuksena esiintyy käsitys syrjinnän perustumisen nimenomaan kielellisiin merkityksiin, on tämän lisäoletuksen pysyttävä voimassa kielen syvempää olemusta koskevassa rakenteellisen realismin ja kriittisen realismin näkökulmasta toteutetussa analyysissä mikäli rakenteellisen syrjinnän teoria halutaan pelastaa falsifioinnilta.

Kielen luonne ymmärretään kognitiotieteessä hyvin toisentyyppisellä tavalla kuin rakenteellisen syrjinnän teorian ytimessä vaikuttavassa foucaultlaisessa kieliteoriassa, jossa kieli ymmärretään pääasiassa keinona ylläpitää vallitsevaa sosiaalista järjestystä diskursiivisten subjektipositioiden kautta. Steven Pinkerin ja Paul Bloomin (1990) mukaan kieli on evoluution myötä kehittynyt ympäristöön sopeutumisen keino (Markov ym. 2023). Tästä seuraa rakenteellisen syrjinnän teorian kannalta kahdenlaisia haasteita. Ensinnäkin, mikäli kielen pääasiallisena funktiona on edistää ympäristöön sopeutumista, on vaikea nähdä mitä hyötyä kielellisten ilmaisujen kontrolloimisesta on. Tämä havaitaan esimerkiksi Steven Pinkerin (2007, 400) näkemyksestä koskien uusien slangitermien tai puherakenteiden (speech pattern) hyödyllisyyttä kielelle, koska ne tehostavat hienovaraisten ideoiden kommunikointia. Pinkerin näkemys sopii yhteen kielen sopeutumisfunktiota korostavan näkemyksen kanssa koska jos uusien kielellisten ilmaisujen käyttöönotto tehostaa kommunikointia, tehostuu luonnollisesti samalla myös niitä käyttävien yksilöiden sopeutuminen ympäristöönsä. Toisin sanoen, kasvattamalla kielenkäytön kontrollia rajoittamalla kielellisten ilmaisujen alaa, heikennämme yksilöiden kykyä sopeutua ympäristöönsä.

Jos kieli on ympäristöön sopeutumisen väline, on rakenteellisen realismin ja kriittisen realismin selittävän reduktionismin puitteissa lisäksi syytä kysyä, mitä ympäristöön sopeutuminen sitten on? Koska kieli on kognitiivinen taito (Pinker 2013), on kysymystä tarkasteltava erityisesti neurotieteiden viitekehyksessä, joka muodostaa perustan kognitiivisten toimintojen ymmärtämiselle ympäristöön sopeutumisen näkökulmasta. Neurobiologian näkökulmasta katsottuna ihmiset ovat autonomisia organismeja, joilla on taipumus pyrkiä säilyttämään autonominen yhtenäisyytensä riippumatta väistämättömästä kuulumisesta ympäristöönsä. Tällainen itseorganisoituminen mahdollistaa homeostaattisen säätelyn kautta jatkuvan tasapainotilan säilyttämisen organismin sisäisen tilan ja ympäristön tilan välillä (Pezzulo ym. 2015). Homeostaattinen tasapaino voidaan saavuttaa eri konteksteissa eri tavoin, joka on läheisesti yhteydessä toiminnan palkitsevuuteen (Pezzulo ym. 2015).

Luonnollinen kieli nähdään siis neurobiologiassa osana ympäristöön sopeutumisen kokonaisjärjestelmää joka mahdollistaa tavoitesuuntautuneen toiminnan (Pezzulo ym. 2015). Homeostaattisen tasapainon saavuttaminen minimoimalla ympäristön sattumanvaraisuutta mahdollistaa myös kognitiivisen kontrollin minimoimisen, koska kokemusten ja havaintojen sattumanvaraisuuden kasvaessa, kasvaa myös vaatimus ylläpitää korkeampaa valmiustilaa näiden sattumanvaraisten kokemusten kontrolloimiseksi (Pezzulo ym. 2015; Kool & Botvinick 2018). Koska kontrollin ylläpito on kuormittavaa, sitä minimoimalla säästetään arvokkaita kognitiivisia resursseja (Kool & Botvinick 2018).

Ihmisaivot pyrkivät siis hakeutumaan sellaiseen tilaan, missä ympäristöhavaintoihin perustuva epävarmuus minimoituisi mahdollisimman tehokkaasti (Pezzulo ym. 2015). Hengissäselviämisen kannalta on ollut hyödyllistä kyetä nopeasti muodostamaan ympäristöstä erilaisia kognitiivisia malleja tai karttoja joihin tukeutuen ympäristössä navigointi on tehostunut. Näiden mallien ansiosta kognitiivisia resursseja on säästynyt poikkeavien ärsykkeiden havainnointiin, joka on edistänyt hengissäselviämistä. Kognitiivisten mallien muodostuminen on mahdollista, koska aivoilla on kyky tallentaa pitkäkestoiseen muistiin tehokkaasti ympäristön toistuvia piirteitä (Sun ym. 2021). Nämä piirteet muodostavat kognitiivisten representaatioiden perustan joihin tukeutumalla vapautuu resursseja, koska ne automatisoituvat aivoissa sitä nopeammin mitä enemmän niissä esiintyy toistuvia ja yhdenmukaisia piirteitä (Sun ym. 2021).

Koska homeostaattinen tasapaino voidaan saavuttaa hyvin monella eri tavalla, on ympäristöön sopeutuminen ymmärrettävä yksilöllisenä prosessina suhteessa siihen ympäristöön ja ajankohtaiseen aktiviteettiin nähden mihin yksilö kulloinkin on sitoutunut. Tämä tarkoittaa että rakenteellisen syrjinnän teoriassa yksilöille haitallisiksi määritellyissä sosiaalisissa asemissa voidaan myös periaatteessa saavuttaa homeostaattinen tasapaino ympäristön kanssa riippumatta rakenteellisen syrjinnän teoriassa esitetyistä olettamuksista, koska sopeutumisen prosessi rakentuu yksilöllisesti suhteessa vallitseviin ympäristöolosuhteisiin. Lisäksi neurobiologisen ympäristöön sopeutumisen periaatteiden täytyy koskea myös kielellisiä ilmaisuja, koska kieli on ympäristöön sopeutumisen väline. Tästä puolestaan seuraa, että rajoittamalla mahdollisten kielellisten ilmaisujen alaa, todennäköisesti heikennämme yksilöiden kykyä sopeutua ympäristöönsä ja lisäämme yksilötason kognitiivista kuormitusta ja stressiä. Näin tavoiteltu vapaus ei lisäännykään vaan supistuu ihmisten joutuessa tiedostamattomasti kontrolloimaan omia kielellisiä ilmaisujaan yhä enemmän.

JOHTOPÄÄTÖKSET

RAKENTEELLISEN SYRJINNÄN TEORIA kumoutuu epätieteellisenä pääasiassa kahdesta eri syystä:

1. Teorian keskeisenä taustaoletuksena toimii ajatus luonnollisen kielen olemuksesta sosiaalista kontrollia tuottavana ja ylläpitävänä järjestelmänä. Tämä näkemys on peruuttamattomassa ristiriidassa kielen evoluutioteorian ja vielä sitäkin perustavamman neurobiologisen kieliteorian kanssa, joiden perusteella voidaan väittää kielen olevan ensisijaisesti kommunikaation väline, joka edistää ympäristöön sopeutumista ja yksilöiden välistä yhteistyötä. Tästä syystä popperilaisesta falsifioinnin näkökulmasta katsoen rakenteellisen syrjinnän teoria kumoutuu epätieteellisenä, koska teorian keskeinen lisäoletus ei voi olla peruuttamattomassa ristiriidassa teorian pääasiallisen väitteen kanssa mikäli lisäoletus on pääasiallisen teoreettisen väitteen sekä välttämätön että riittävä ehto. Tämä johtopäätös edellyttää kuitenkin rakenteellisen realismin ja kriittisen realismin viitekehyksen puitteissa havaitun kielikäsityksen hyväksymistä kielen varsinaista olemusta edustavaksi teoreettiseksi käsitykseksi. 2. Periaatteellinen mahdottomuus testata empiirisesti rakenteellisen syrjinnän teorian implisiittisesti sisältäviä kausaaliväitteitä johtuen edellä mainitusta kaikkien mahdollisten subjektipositioiden kontrollointiin liittyvistä ylivoimaisista metodologisista haasteista.

Koska ympäristöön sopeutuminen ja homeostaattisen tasapainon saavuttaminen täytyy ymmärtää yksilöllisenä prosessina, on erilaisten kielellisten ilmaisujen syrjivyyttä mahdotonta yhteismitallisesti määritellä. Kielen muuttuessa alituisesti esimerkiksi erilaisten slangi-ilmaisujen kautta (Pinker) tulisi rakenteellisen syrjinnän teorian perusteella Yhdysvaltain mustan väestön edustajien kokea sellaisetkin teoriassa syrjiviksi määritellyt käsitteet syrjivinä, joita he itse jatkuvasti käyttävät keskinäisessä viestinnässään. Tällainen tunnettu käsite on mm. ”My Nigga”. Syrjintää kielellisissä ilmaisuissa esiintyvänä ilmiönä on siis mahdotonta määritellä yhteismitallisesti siten että se vastaisi syrjinnän yksilöllistä kokemusta tai syrjityksi joutumista yksilötasolla.

Lähteet Alasuutari, P . (2007) Yhteiskuntateoria ja inhimillinen todellisuus. Vastapaino.

Artemjeff, P . & Sheikh, L. (2023) Esiselvitys rakenteellisesta syrjinnästä. Oikeusministeriön julkaisuja, Selvityksiä ja ohjeita 2023:27.

Baghramian, M. & Carter, A. J. (2020) Relativism. Stanford Encyclopedia of Philosophy.

Bhaskar, R. (1975) A realist theory of science. Verso. London. Bizopoulou, A. (2019) Job Tasks and Gender Wage Gaps within Occupations. VATT Institute for Economic Research Working Papers 124.

Boghossian, P . (2006) Fear of knowledge: against relativism and constructivism. Oxford University Press.

Botvinick, M. & Braver, T . (2015) Motivation and Cognitive Control: From Behavior to Neural Mechanism. Annu. Rev. Psychol. 66, 83–113.

Brading, K. & Crull, E. (2017) Epistemic structural realism and Poincare’s philosophy of science. The Journal of the International Society for the History of Philosophy of Science, 7(1), 108–129. Celikates, R. & Flynn, J. (2023) Critical Theory (Frankfurt School). Stanford Encyclopedia of Philosophy.

Chakravartty, A. (2017) Scientific realism. Stanford Encyclopedia of Philosophy.

Elder-Vass, D. (2010) The causal power of social structures.

Emergence, structure and agency. Cambridge University Press. Farr, A., L. (2009) Critical Theory and Democratic Vision. Lexington Books.

Foucault, M. (2005) Tiedon arkeologia. Vastapaino. Gomberg, P . (2007) How to Make Opportunity Equal: Race and Contributive Justice. Wiley-Blackwell.

Kivivuori, J. (2021) Objektiivisuus empiirisen tutkimuksen tavoitteena: esimerkkinä kriminologia. Teoksessa K. Nieminen & N. Lähteenmäki (toim.), Empiirinen oikeustutkimus (s. 52–69). Gaudeamus.

Kool, W . & Botvinick, M. (2018) Mental Labour. Nature Human Behaviour 2, 899–908.

Ladyman, J. (2023) Structural realism. Stanford Encyclopedia of Philosophy.

Laudan, L. (1981) A Confutation of Convergent Realism. Philosophy of Science, 48, 1, 19–49.

Lawlor, L. (2021) Jacques Derrida. Stanford encyclopedia of philosophy.

Leitgeb, H. & Carus, A. (2020) Rudolf Carnap. Stanford encyclopedia of philosophy.

Lindsay, J. (2022) Race Marxism.

MacKinnon, N., J. (2022) Reductionism: Friend or Foe of an Integrative Social Psychology? Social Psychology Quarterly 85, 1, 6–22.

Markov, I, ym. (2023) Language: Its Origin and Ongoing Evolution. Journal of Intelligence 11, 61.

Miller, P . & Rose, N. (2010) Miten meitä hallitaan. Vastapaino. Nousiainen, S. (2021) Intersektionaalisen feminismin ABC. Ajatuspaja VISIO.

Oksanen, A. & Räsänen, P . (2016) Suomen Akatemian rahoittaman tutkimuksen tieteelliset tuotokset kulttuuri- ja yhteiskuntatieteissä. Tieteessä tapahtuu 34, 3.

Pezzulo, G. & Rigoli, F . & Friston, K. (2015) Active Inference, homeostatic regulation and adaptive behavioural control. Progress in Neurobiology 134, 17–35.

Pincourt, C. & Lindsay, J. (2021) Counter Wokecraft: A Field Manual for Combatting the Woke in the University and Beyond. Pinker, S. & Bloom, P . (1990) Natural language and natural selection. Behavioral and Brain Sciences 13, 707-784. Pinker, S. (2007) The Language Instinct. HarperCollins Publishers.

Pinker, S. (2013) Language as an Adaptation to the Cognitive Niche. Teoksessa M. H. Christiansen & S. Kirby (Toim.), Language evolution (s. 16–37). Oxford University Press. Pinker, S. (2021) Rationality. Allen Lane.

Psillos, S. (2022) Realism and Theory Change in Science. Stanford encyclopedia of philosophy.

Putnam, H. (1978) Meaning and the Moral Sciences, London; Boston: Routledge and Kegan Paul.

Rasmussen, K.. S. (2011) Foucault’s Genealogy of Racism. Theory, Culture & Society 28,5.

Rawls, J. (1988) Oikeudenmukaisuusteoria. WSOY. Savolainen, J. (25.5.2023) Tarina tohtorin tutkinnon turhuudesta. Verkkouutiset.

Selkälä, A. & Räsänen, p. (2023) Himankalaisen luonnontieteen teorioiden kritiikin tieteenfilosofinen analyysi. Tiedepolitiikka 48, 4.

Stanford, K. (2023) Underdetermination of scientific theory. Stanford Encyclopedia of Philosophy.

Stokes, D. (2023) Against decolonisation: campus culture wars and the decline of the west. Wiley.

Sun, W,. Advani, M., Spruston, N., Saxe, A. & Fitzgerald, J. E. (2021). Organizing memories for generalization in complementary learning systems. BioRxiv.

Thornton, S. (2007) Popper, Basic Statements and the Quine- Duhem Thesis. Yearbook of the Irish Philosophical Society 9. Thornton, S. (2022) Karl Popper. Stanford Encyclopedia of Philosophy.

Töttö, P . (2004) Syvällistä ja pinnallista. Vastapaino. Williamson, J. (2023) Where do we stand on maximal entropy? Springer. (Painossa).

Worrall, J. (1989) Structural Realism: The Best of Both Worlds? Dialectica, 43, 1–2, 99–124.