Pääkirjoitus

K O H T A 2 5 V U O

Eräs tuore tuttavani kuulosti järkyttyneeltä, kun hänelle paljastui, että olen skeptikko. ”Et ole yhtään sen oloinen – mustavalkoinen tyyppi!” Vastasin hänelle, että skeptikko ei välttämättä ole mustavalkoinen, vanha katkera mies, eikä edes huumorintajuton tiedeuskovainen ilonpilaaja. Skeptikko ei välttämättä ole paha ihminen.

Kerroin hänelle, kuinka minä ja vaimoni yritimme aikanaan viisi vuotta tehdä lasta. Siihen aikaan en vielä ollut skeptikko enkä ateisti, joten loppuvuosina, kun toivo isäksi tulemisesta alkoi hiipua, tarrauduin innokkaasti kaikenlaisiin enteisiin. Vaimon valama uudenvuoden tina esitti naista, jolla on lapsi sylissään. Vaimon siskon miehen äiti oli nähnyt unessa kaikki sukuun syntyneet lapset ennakkoon, ja nyt hän kyseli, kuka tällä kertaa on raskaana. Suomen Lähetysseuran tilaisuudessa profetoitiin, että kahden vuoden päästä meillä on kaksi lasta.

Maaliskuussa osallistuimme vaimoni kanssa seurakunnan järjestämään hiljaisuuden retriittin. Viikonlopun aikana emme puhuneet toisillemme tai muille sanaakaan. Söimme vain ja istuimme erilaisissa hartauksissa, joissa toistelimme antifoneja ja lauloimme amenia. Retriitin vetäjänä toimi rippi- ja hääpappimme.

Retriitin ensimmäisenä yönä näin unessa lukevani Raamatusta kohtaa, jossa kerrottiin, että minusta vihdoin tulee isä. Kun heräsin, nauroin ajatukselle, että Raamatussa voisi olla kohta, josta olin uneksinut.

Aamun virikepuheenvuorossa retriitin diakoni luki Luukkaan evankeliumista pappi Sakariaasta ja tämän hedelmättömästä puolisosta Elisabetista. Hän kertoi, kuinka Sakariaalle ilmestyi eräänä päivänä Herran enkeli, joka sanoi: ”Rukouksesi on kuultu, vaimosi Elisabet synnyttää sinulle pojan ja sinä annat hänelle nimen Johannes.”

Vavahdin. Muistin selkeästi, että juuri kyseistä kohtaa Raamatusta olin viime yönä unessa lukenut!

Viikonlopun aikana ei mies kiroillut eikä vaimo nalkuttanut, mutta jotakin muuta me iltatoimien jälkeen salaa teimme; oli se aika kuukaudesta. Ja niin kävi, että vaimoni tuli retriitissä raskaaksi. Yhdeksän kuukauden kuluttua joulukuussa hän synnytti pitkään odotetun tyttölapsen.

Kirjoitin kyseisestä ihmeestä artikkelin retriittiväen Hiljaisuuden Ystävät -lehteen. En koskaan toimittanut lehteä retriittiä vetäneelle papille, mutta oletin sen hänelle alan ihmisenä tulevan. Vasta kuluvana vuonna 2011 tapasin papin 15 vuoden jälkeen, kun hän kastoi siskoni lapsen maaliskuussa. Pappi muisti minut ja vaimoni hyvin, hän muisti artikkelin. Se tuntui tehneen häneen vaikutuksen. Ylpeänä esittelin papille hänen vetämänsä retriitin konkreettisen lopputuloksen: tyttäreni, joka pääsee ensi kesänä ripille.

Mieleenikään ei tullut kertoa papille, että menetin uskoni Jumalaan ja muuhun yliluonnolliseen muutama vuosi lapsen syntymän jälkeen; että nyt uskon vaimoni tulleen raskaaksi, koska häneltä oli juuri poistettu myoomia ja annettu hedelmöittymistä edesauttavaa hormonia. Mieleenikään ei tullut alkaa jankata yksityiskohdista: kuinka koskaan emme saaneet meille luvattua toista lasta – ja kuinka sen ensimmäisenkin piti olla poika. Jätin myös väliin esitelmän rationaalisesta ajattelusta ja enteiden näkemisestä kaikkialla, jos maailmaa alkaa sillä silmällä havannoimaan. Mieleenikään ei tullut muistuttaa, mitä tarkoitetaan termillä valikoiva muisti.

Halusin, että papilla säilyisi hyvä mieli, että retriitti pysyisi hänen muistoissaan merkittävänä kokemuksena, olisi konkreettinen esimerkki siitä, että hän tekee tarpeellista työtä. Halusin, että hän voisi mahdollisilla epäuskon hetkillä muistaa retriitin myös siitä, että Jumala todellakin toimii. Halusin olla hyvä ihminen. Skeptikkokin voi olla sellainen. Risto K. JäRvinen

T T A K Y Sy My K S Iä