JORGE LUIS BORGES: KUVITTEELLISTEN OLENTOJEN KIRJA. SUOMENNOS JA JÄLKISANAT SARI SELANDER. TEOS 2009.

Mitä yhteistä on kuusijalkaisella antiloopilla, Kerberos-koiralla tai linnulla, joka saa aikaan sateen? Mikäli vastaa, että ne ovat kaikki eläimiä, sekin toki on totta. Mutta nämä olennot eivät ole aivan tavanomaisia maata matavia, sillä ne eivät nuku tai syö milloinkaan, vaikka ovat eläviä. Koskettaa niitä ei myöskään voi, koska olennot elävät aineettomalla alueella, ihmisen mielikuvituksessa. Itse asiassa se on näiden olentojen alkukoti.

PÄÄTÄ JA HÄNTÄÄ

Argentiinalainen kirjailija Jorge Luis Borges (1899−1986) kuvasi teoksissaan uni- ja fantasiamaailmaa ja kirjoitti niin todellisista kuin kuvitteellisistakin olennoista. Vuonna 1957 kirjailija julkaisi teoksen, johon hän kokosi ihmislajin eri puolilla maailmaa kehittelemiä hullunkurisia hahmoja ja omituisia otuksia, sen kummemmin niitä selittämättä.

Näitä keksittyjä olentoja yhdistää kuitenkin se seikka, että niitä voi usein luonnehtia eri lajien eriskummallisiksi risteymiksi. Tunnetuimpia lienee kentauri, jolle on maalattu miehen yläruumis sekä hevosen jalat ja keho, ja naispuolisista kalanpyrstöinen ja pitkähiuksinen merien neito. Ei myöskään kreikkalaisten siivekäs runoratsu Pegasos ole jäänyt tuntemattomaksi.

Juuri ennen ajanlaskumme alkua roomalainen runoilija Vergilius loi astetta mutkikkaamman muodon, Hippogriipin. Siinä risteytyy hevonen ja griippi eli aarnikotka, jolla on leijonan alavartalo ja kotkan yläosa. Miksi sitten moinen luomus? Idea Hippogriipistä syntyi, kun taiteilija haki ilmiasua ”mahdottomalle tai mahdollisimman monimutkaiselle yhdistelmälle”.

Osa kuvitteellisista olennoista onkin lähtöisin lukuisten kirjailijoiden värikkäistä kynistä, mutta etenkin niiltä sananiekoilta, jotka kertoivat tarinoitaan ammoin nuotiotulen loimussa. Monet hahmot periytyvät vuosituhansien takaa kansojen kertomaperinteistä, uskomuksista ja jopa pyhinä pidetyistä tarinoista.

TIEDON JA VIISAUDEN LÄHTEITÄ

Paitsi risteymien niin myös todellisen eläimen nahoissa tai jopa ihmisen kaavussa sepitteelliset hahmot voivat olla. Siten omena ei kauas puusta putoa, kuvitteelliset hahmot kun muistuttavat monilta osin luonnon luomia. Mutta kopioista ne eroavat siinä, että ihminen on lisännyt kehittelemiinsä hahmoihin niihin ennestään kuulumattomia asioita tai ominaisuuksia, kuten tässä siperialaisessa myytissä:

”Alun perin antiloopeilla oli kuusi jalkaa ja siksi niitä oli hyvin vaikea saada kiinni. Kun jumalallinen metsästäjä viimein sai antiloopin pyydystettyä, hän leikkasi kaksi takimmaista jalkaa pois. Siitä lähtien antiloopit ovat olleet nelijalkaisia.”

Hahmoilla on selitetty olemassa olevaista ja sen järjestystä. Kiinalaiset ovat nähneet kilpikonnan kuperassa kilvessä ja nelijalkaisuudessa ennen muuta maailmankaikkeuden mallin, mutta siinä on kyse omistusoikeudestakin. Kilpikonnien äidin on nimittäin ajateltu nousseen tulvajoesta ja kantaneen selkänsä pilkuissa yleistä sääntöä. Sen avulla Kilpikonnien äiti neuvoi keisaria jakamaan maan ihmisten kesken yhdeksään alueeseen. Matelijan uskottiin tulleen vedestä ja tulesta, toiset väittivät sen syntyneen Jousimiehen tähdistöstä.

Eri eläinten hahmojen on uskottu olevan tiedon lähteitä. Sellaisesta käy esimerkiksi lintu, joka saa aikaan sateen. Kiinalaiset maanviljelijät nimittäin uskoivat yksijalkaisen Shang Yang -linnun tuovan sadetta tai tulvia, jos sen vain näki juovan vettä joesta. Kyse oli hyvää tekevästä sateentekijästä, jos kuivuus runteli aluetta, ja pahaenteisestä, mikäli tulva yltyi yli äyräiden.

Salamanteri taas on nykyisten ihmemiesten muinainen vastine. Roomalaisen luonnontutkijan Plinius vanhemman historiassa otus ei ole vain pieni sammakkoeläin vaan kosketuksellaan kaiken kylmäksi tekevä tarujen lohikäärme. Salamanteriin on lisätty ominaisuus, kyky elää palavan tulen keskellä, jota millään elollisella ei ole ja mikä tekee otuksesta kuolemattoman.

PELON JA HUVIN VUOKSI

Omituisia otuksia on tarvittu myös ihmisten pitämiseen ruodussa. Egyptiläisillä on Kuolleiden kirjansa, jossa punnitaan niin vainajien rikkomukset kuin hyveetkin. Toiseen vaakakuppiin laitetaan höyhen ja toiseen sydän, ja vastenmielistä pyövelin virkaa toimittaa krokotiilin, leijonan ja virtahevon ruumiinosista koottu Varjojen Ahmija, jolle valehtelijat syötetään.

Kuvittelu on ihmisolennon tietoisuuden tarjoama etuoikeus. Se on ilmaista viihdykettä, esimerkiksi toisinaan yksitoikkoisessa tai yksinäisessä metsätyössä. Wisconsinin ja Minnesotan metsätyömailla Yhdysvalloissa miehillä on ollut kirvestä käyttäessään aikaa kehitellä mitä ihmeellisempiä hahmoja, joiden todellisuudesta useimmat lienevät yhtä mieltä.

”Hidebehindin on ajateltu piileskelevän aina jonkun takana. Vaikka ihminen kuinka kääntyisi kannoillaan, se pysyy aina tämän takana, ja siksi kukaan ei ole voinut nähdä sitä siitä huolimatta, että se on aiheuttanut vahinkoa ties kuinka monelle puunhakkaajalle.”

Metsurit keksivät myös Goofus Birdin, joka tekee pesänsä nurin päin ja lentääkin takaperin, koska se ei ole lainkaan kiinnostunut, mihin se on menossa.

KIRJAT

Tätä siivekästä näet kiinnostaa vain se, mistä se on tulossa. Ehkä tarina on motivoinut tekemään työtään jälkeä katsoen, ei sen loputtomuutta ajatellen.

SELITYKSIÄ SELITTÄMÄTTÖMILLE

Miksi lennätin surisee tai kiskot ujeltavat? Argentiinan pohjoisosassa kerrotaan tarinaa kahlitusta emakosta, joka öisin liukuu ratakiskoja myöten tai juoksee lennätinjohtoja pitkin. Kukaan ei vaeltavaa kulkijaa ole nähnyt, mutta niin on uskottu, että kahlitulla emakolla on tekemistä lennättimen ja ratakiskojen metelin kanssa.

Entä Taivaallinen Hirvi? Senkään ulkomuodosta ei ole tietoa, mutta nämä otukset kulkevat maan alla ja yrittävät päästä päivänvaloon keinolla millä hyvänsä: rukoilemalla, puhumalla ja lahjomalla kiinalaisia kaivosmiehiä.

”Hirvien on kerrottu kiduttaneen kaivosmiehiä. Perimätieto kertoo, että kun hirvet pääsevät päivänvaloon, ne muuttuvat pahanhajuiseksi nesteeksi, joka kylvää tuhoa ja autioittaa maan”, Borges kirjoittaa.

äkkiseltään ajattelisi, että Taivaallinen Hirvi on nimi todelliselle ilmiölle, jonka vaikutukset kaivoksissa tiedettiin jo keskiajalla, mutta aiheuttajaa ei. Kyse lienee kaivoskaasusta, joka on enimmäkseen myrkyllistä ja pahanhajuista metaania ja joka aika ajoin tappaa kaivostyöntekijöitä maan alle. Siten nämä hahmotelmat ovat siis olleet yritystä selittää selittämättömiä ympäristön ja luonnon ilmiöitä.

Yhtä kaikki, joillakin hahmoilla on vastineensa todellisuudessa, toiset kertovat luonnonoikuista, kuten vaikkapa yksisarvinen. Kolmannet ovat silkkaa satua: kuten lehmä, joka oli kenenkään tietämättä maannut karviaispensaassa kahdenkymmenen vuoden ajan. Sen alaruumis oli maan alla ja pääpuoli karviaispensaassa, ja mahansa täytteeksi lehmä oli niellyt haarukoita, veitsiä, muovin palasia, rättejä, mitä vain eteen sattui. Että mistäkö tämä tiedetään? Lehmä itse kertoi, unessa tietysti. miina leppänen