Teksti Jussi Tammisola

Skeptikossa 1/2011 oli näyttävästi esillä lääketieteilijä Taisto Heinosen kirjoitus pitämästäni Skepsis-luennosta (”Mistä ruokamme tulee?”). Kirjoitukseen oli lisätty joukko geenivastustajien kampanjoissa yleisesti kiertäviä, mutta pääosin kestämättömiä väitteitä mm. ravinnon tuotannosta ja kasvinjalostuksesta.

Osa Heinosen väitteistä olisi ollut perusteltuja 1980-luvulla, jolloin debytoin Suomen ensimmäisenä kasvigeenimuuntelun ”kriitikkona” hoitaessani jalostustieteen professuuria. Pääosa väitteistä on kuitenkin kestämättömiä: ei tunneta, mistä ja miten ruokamme tulee. Kommentoin ohessa niistä paria.

Pitämäni luennon kalvot ovat vapaasti saatavilla kasvibiologian opetus- ja informaatiosivustolla Helsingin yli- [1] opistossa (http://geenit.fi/Skepsis10.pdf). Tieteen sovellusten lisäksi luennossa, varsinkin sen jälkipuoliskossa, tuodaan hieman esiin myös kaupallisen uskomusbiologian ideologisia, uskonnollisia ja tieteenhistoriallisia taustoja, jotka saattavat kiinnostaa huuhaa-kriittistä väkeä Suomessakin.

RAVINNON TUOTANTO ON KAKSINKERTAISTETTAVA

”Aliravitsemus johtuu ruoan epätasaisesta jakautumisesta.”

Ruokaa ei tietenkään ole tarpeeksi, kuten jotkut ”aatteen asiantuntijat” uskottelevat. Maailman elintarvikejärjestö ja suuret tiedeakatemiat arvioivat, että nykyinen ravinnontuotanto on kaksinkertaistettava vuoteen 2050 mennessä, jotta edes nykyinen ravitsemustilanne voitaisiin säilyttää.

Riittääkö kaksinkertaistuminen? Tuskinpa – jos samalla kasvintuotantoa olisi ohjattava bioenergian ja uusiutuvien raaka-aineiden tuotantoon, jotta fossiilitaloudesta voitaisiin siirtyä merkittävässä mitassa biotalouteen. Kilpailu kasvituotteista johtaa ravinnon hintojen sietämättömään nousuun, kuten vuosina 2008 ja 2011 [2] olemme oppineet.

Voidaanko siihen yltää? Kenties – jos kaikki uuden biologian parhaat saavutukset, kuten geenimuuntelu, voidaan ottaa laajasti sovelluskäyttöön tällä ja seuraavalla vuosikymmenellä. Jos olot tärkeillä tuotantoalueilla huononevat, on jalostajilla edessä hirmuinen urakka jo siinä, että tärkeiden viljelykasvien lajikkeet yritetään jalostaa ekologisesti sietävämmiksi, paremmin sopeutuneiksi uusiin ekolokeroihinsa. Niissä oloissa satotasojen parantaminen vaatii tehostettua ponnistelua. Mikäli luonnontieteitä syrjitään, on epäonnistuminen varmaa – varsinkin, jos nykyistä tuotantotehoa aletaan heikentää ”aatteellisilla” päiväunilla kuten vaikkapa luomulla.

Emme elä tasajaon utopioissa, vaan aivan todellisessa maailmassa; palopuheet tai rumpujen paukutuskaan eivät nälkää karkoita tälläkään vuosisadalla. Ihmiskunnan jalostaminen ”tasajakoiseksi” vaatisi aikaa paljon enemmän kuin kasvinjalostus (ja sen onnistumistakin rohkenen epäillä).

Kaupunkien köyhät joutuvat itse ostamaan ruokansa, ja kehitysmaiden pienviljelijöiden peltotilkut taas ovat perin pieniä ja vanhat lajikkeet vähätuottoisia. Kolmannen maailman miljardilla nälkää näkevällä ei ole varaa riittävään ja monipuoliseen ravintoon, varsinkaan ruoan hintojen kivutessa pilviin.

Maatalouden 10 000 vuoden kehitys on monikymmenkertaistanut kasvintuotannon satotasot hehtaarilta, puolet siitä kasvinjalostuksen ansiosta. Sen tuloksena voimme hankkia ravintomme murto-osalla muinaisesta työmäärästä, mikä teki nykyaikaiset kulttuurit mahdollisiksi. Jotkut aatteelliset ”luonnonlapset” meilläkin kyllä pyrkivät takaisin paratiisiin: aikaan ennen viljelyä, tuottavuuden nousua ja työnjakoa, joka Rousseaun romantiikan mukaan toi tullessaan pahuuden maailmaan. Tiukimmat geenivastustajat eivät enää syö mitään viljeltyä.

PAREMPAAN RAVINTOON PÄÄSTÄÄN

Maailman terveys- ja elintarvikejärjestöt ovat jo pitkään tienneet, että monet maailman tärkeimmistä ravintokasveista – varsinkin viljat – ovat ravitsemuksellisesti epätyydyttäviä. Ne eivät koskaan ”aikoneet” tulla ihmisen ravinnoksi, joten niissä on puutetta meille välttämättömistä aminohapoista, vitamiineista ja rasvahapoista. Kohentamalla perusruoan ravitsemuksellista koostumusta voidaan suuresti parantaa maailman ihmisten enemmistön terveyttä ja elämänlaatua.

Kasvinjalostukseen ladattiin siksi suuria odotuksia ravitsevampien lajikkeiden kehittämiseksi. Toiveissa jouduttiin kuitenkin turhautumaan, sillä perinteisillä menetelmillä eteneminen ravitsevuusjalostuksessa osoittautui hyvin vaikeaksi, hitaaksi ja satunnaiseksi. Hyvällä onnella onnistuttiin sentään 35 vuodessa jalostamaan trooppinen proteiinimaissi, jonka jyvissä on enemmän ihmiselle välttämätöntä lysiini-aminohappoa.

Uusi geenitieto ja geenimuuntelu tekevät nyt noista toiveista totta: läpimurtoja kasvilajikkeiden laadussa ja ravitsevuudessa on jo saavutettu – muutamassa vuodessa, kun jalostuksen perinteinen aikaskaala on vuosikymmeniä.

Paremman ravinnon esteenä ei enää ole tieteellisen osaamisen puute vaan biosovellusten tukkeeksi kasattu epätieteellinen, perusteettoman raskas ja kallis säädän-

[3] tö – ja tietysti myös ideologiset kieltokampanjat.

YNSEYS EI MUUTA MAAILMAA

”Näinköhän koskaan”, biosovellusten käyttöön ton pessimismi on toki psyykkisesti antoisaa. näköistä – ei tervettä spekuloi moni turhautunut tutkija

saantia (vrt. Heinonen). Katteeymmärrettävää ja harrastajalleen Se on silti hedelmätöntä ja lyhythuuhaa-skeptismiä. Itsekin olen

KESKUSTELUA

biotieteiden kehitystä ennakoidessani syyllistynyt lähes aina vähättelyyn ja suuriin aliarviointeihin.

Penseyden vahinkoja valottaa ”perinteisen” mutaatiojalostuksen historia. Keinotekoisia mutaatioita osattiin aiheuttaa kasveihinkin jo 1920-luvulla. Tunnettu mutaatiotutkija Stadler esitti kuitenkin vuonna 1930 ynseitä arveluita mutageneesin sovellusmahdollisuuksista kas- [4] vinjalostuksessa.

Tämän katteettoman pessimismin seurauksena mutaatiojalostus saatiin laajaan käyttöön vasta toisen maailmansodan jälkeen.

Muuntogeenisten lajikkeiden pääsy käytännön viljelyyn vaatii toki nykyisellään ”aivan suotta” aikaa ja rahaa byrokratian voittamiseksi. Mutta vuodet vierivät ja suursäätiöt (Gates, Rockefeller) ovat jo tulleet humanitääristen sovellusten avuksi.

Pääosa Suomen kehitysavusta kannattaisi myös ohjata parempien kasvilajikkeiden jalostamiseen kehitysmaiden pienviljelijöille – kun kehitysohjelmien järkeistämistä meilläkin nyt kenties pohditaan. FAO:n tukema kansainvälisten tutkimuskeskusten verkosto (CGIAR)[5] on jo puolen vuosisadan ajan jalostanut yli 90 prosenttia kolmannen maailman kasvilajikkeista.

Tieteellisessä suhteessa A-vitamiinin esiastetta tuottava kultainen riisi on menestys, ja kokeissa sen terveysedut ovat ylittäneet tutkijoiden parhaatkin toiveet. Lajikkeita viljelyyn kehittää Maailman riisintutkimuskeskuksen ja usean Aasian maan liittoutuma. Ensimmäiseksi kultainen riisi tulee tuotantoon Filippiineillä vuonna 2013 – Gatesin säätiö rahoittaa sen säädäntö- ja hyväksyntäkulut.

Epätieteellinen lainsäädäntö ja geenivastustajien vetämät mustauskampanjat ovat toki hidastaneet kultaisen riisin käyttöön saantia arviolta 5-10 vuodella ja aiheuttaneet pahimmillaan miljoonien ihmisten kuoleman tai vammautumisen. ”On se niin väärin” – eivätkä syylliset tunnusta vastuutaan – mutta tutkijoiden pateettisuus ei tarvitsevia auta, vaan määrätietoinen toiminta.

Syötävät puuvillansiemenet ovat luonnonvarojen säästölle ja kolmannen maailman kansanterveydelle yhtä arvokas biotieteen läpimurto. ”Päätyykö se koskaan pelloille” taas on surkeilevaa gootti-scifiä tai geenivastustajien toiveajattelua. Onhan siinä vaivansa, kun tekijänoikeusasiat (IP:n patentit tai kasvinjalostajan oikeudet) täytyy neuvotella kuntoon, kuten kultaisella riisillä tehtiin. Jos urakkaan ei haluta ryhtyä, aikaa voi vierähtää enemmän: tehdään kaikki kehitystoimet valmiiksi, mutta joudutaan odottamaan patenttien raukeamista ennen valmiiden lajikkeiden liikkeelle laskemista.

Moni klassillinen geenimuuntelun menetelmä alkaa pian jo olla vapaata riistaa (kuten ensimmäiset gm-soijalajikkeetkin). Tai sitten jalostetaan koelajikkeista uudet versiot julkisen sektorin tutkimusyhteistyössä kehitetyillä vapailla uusilla tekniikoilla.

SUURET JA PIENET, JULKINEN JA YKSITYINEN?

”Geenimuuntelu osaamista on vain suuryhtiöillä.”

Tosiasiassa muuntelumenetelmät kehitettiin aikanaan yliopistoissa. Vielä 1980-luvulla geenimuuntelu oli ”sietämättömän” kallista, työlästä ja epävarmaa, kuten muistin moitiskella. Nyt se on, joudun myöntämään, kohtuuhintaista rutiinia sadoissa tuhansissa laboratorioissa kaikkialla maailmassa, kehitysmaissakin.

Muuntelumenetelmiä käytetään jo pienissäkin laitoksissa niin meillä (Boreal) kuin muualla, ja ne sopivat vaikkapa banaanin jalostukseen Ugandassa. Patenttien rauetessa klassillisia muuntelumenetelmiä voidaan soveltaa ilman lisenssikuluja. Uusia täsmämuuntelun menetelmiä (esim. kohdennettu mutageneesi, sinkkisorminukleaasit) kehitetään vapaaseen käyttöön myös julkisen sektorin tutkimuslaitosten kansainvälisenä yhteistyönä. Käytännön lajikejalostukseen geenimuuntelu voisi nyt [6] tuoda jo suuria säästöjä, myös kehitysmaissa. Sattumaan nojautuvassa perinnejalostuksessa tuloksia voidaan näet odottaa ainoastaan työvoittona – ja se maksaa: laajoilla koekentillä on viljeltävä vuosien ajan jopa satojatuhansia koeruutuja, joiden joukosta jalostajan täytyy joka vuosi valita jatkoon parhaalta vaikuttavat kasviaineistot. Näistä urakoista aiheutuu valtaosa perinteisen lajikkeen jalostuskuluista.

Geenimuuntelun avulla voidaan usein saada oleellisesti parempia tuloksia, ja lisäksi säästyy työtä, vuosia, hehtaareita ja rahaa. Tällöin jalostuksen alkuvaiheet tehdään laboratoriossa ja koekasveja tarvitaan vain satoja tai kymmeniä. Koekentille vertaileviin kokeisiin niistä joutuvat enää vain muutamat parhaiksi osoittautuneet kasvilinjat, jolloin työmäärä jää järkeväksi.

Jos suuret yhtiöt pelottavat, kannattaisi vilpittömyyden nimissä tietysti tukea yliopistojen, julkisen sektorin tutkimuskeskusten sekä pienten jalostusyritysten (esim. Boreal) työtä parempien gm-lajikkeiden kehittämiseksi. Juuri vastustajien ansiosta tieteen edistyksen hedelmät on käytännössä lahjoitettu suurfirmojen monopoliksi.

SAAKO VILJELIJÄ VALITA?

”Gm-lajikkeiden myötä viljelijät joutuvat luopumaan perinteisistä menetelmistään ja maatiaislajikkeistaan.”

”Monet viljelijät vastustavat suuria ulkomaisia yrityksiä, joiden siemenistä he joutuisivat riippuvaisiksi.” Outoa puhetta. Vuosisatainen kokemus osoittaa, että pieni tai suuri viljelijä, missä maassa tahansa, haluaa luonnollisesti kasvattaa hänelle parhaiten sopivaa lajiketta ja itselleen edullisimmalla tavalla – siellä missä hän saa valita (geenivastustajat tahtovat viedä sen oikeuden viljelijöiltä Suo- [7] messakin).

Asialla ei ole mitään tekemistä jalostustekniikan kanssa, geenimuuntelusta puhumattakaan. Sellaista näet on elämä, kehitys ja evoluutio. Aina, kun markkinoille on tullut aikaisempia merkittävästi parempi lajike, suuri osa viljelijöistä siirtyy kasvattamaan sitä huonompien sijasta. Tästä syntyy väistämättä muutamaksi vuodeksi geneettinen pullonkaula, joka kaventaa pelloilla viljeltävän lajikkeiston monimuotoisuutta.

Tilanne korjautuu vasta, kun jalostajat ehtivät viedä tuon huippuominaisuuden laajasti myös suureen joukkoon muita, geneettiseltä taustaltaan erilaisia lajikkeita. Perinteisessä jalostuksessa tätä ei aina ymmärretty. Vuosisata sitten Euroopan ohralajikkeiston geneettinen pohja pääsi kapenemaan haitallisesti, kun kaikki halusivat kasvattaa vain muutamaa parasta lajiketta – tämä kapeus jäi aikanaan ohran jalostusaineistoissa korjaamatta ja heikensi jalostuksen tuloksellisuutta aina vuosisadan lopulle asti.

JALOSTETUT LAJIKKEET SUOJATAAN

Ostosiemen on aivan eri asia kuin jalostustekniikka, saati geenimuuntelu. Valtaosa kaikista uusista jalostajien kehittämistä kasvilajikkeista maailmassa on nauttinut kasvinjalostajan oikeussuojaa jo 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Myös monet suuret kehitysmaat ovat jo jonkin aikaa olleet mukana alan kansainvälisessä yleissopimuksessa (UPOV). Jostain on kasvinjalostuksen rahoitus hankittava: sopimus turvaa jalostajalle pienen korvauksen (royalty) jokaisesta lajikkeen myydystä kylvösiemenkilosta. Suoja-aika on 20 vuotta – sama kuin patenttisuojatuilla lajikkeilla (jollaisia osa lajikkeista on ollut Amerikassa 1930-luvulta lähtien).

Kehitysmaissa järjestelmät ovat usein niin puutteelliset, että kaikki viljelijät eivät ole voineet vielä siirtyä laadukkaan ostosiemenen käyttöön vaan joutuvat turvautumaan huokeaan, mutta usein oleellisesti huonompaan ”tee se itse” -kylvösiemeneen. Heidän elämänlaatunsa parantaminen ja tuottavampaan maatalouteen siirtyminen vaatii uudistuksia: kaikille seuduille on rakennettava toimiva ja kohtuuhintainen lainajärjestelmä tuotantopanoksien hankkimiseksi sekä kunnollinen korvaus- tai vakuutusjärjestelmä katovahinkojen varalta, jotteivät viljelijät jää heikkona satovuonna koronkiskureiden armoille.

KEHITYSMAIDEN KÖYHISTÄ GEENIPANKKIIREITA?

Vastoin vakioretoriikkaa: Ketään ei pakoteta kasvattamaan parempia lajikkeita, muuntogeenisiäkään, tai luopumaan perinnekasveistaan. Kasvinjalostajille maatiaislajikkeet ovat tärkeitä, sillä niissä on suuri reservi geneettistä vaihtelua, jota usein tarvitaan tulevassa jalostustyössä. Tuotantokasveina ne ovat kuitenkin huonoja – poistuneet aikanaan viljelystä ratkaisevien puutteidensa, esimerkiksi heikkosatoisuuden tai huonon tuotelaadun takia.

Maatiaisia voi vapaasti viljellä tarpeisiinsa Suomessakin, jos erikoisuuksia kaipaa – aloitussiementä saa kuka vain pyytämällä Pohjoismaiden geenipankista. Pankki perustettiin jalostajien aloitteesta 1960-luvulla, viime tipassa: se ehti vielä juuri ja juuri pelastaa turvaan tärkeimmän osan Pohjoismaiden vanhasta lajikkeistosta.

Onko kehitysmaiden pienviljelijöilläkin oikeus parempiin lajikkeisiin? Vai vaadimmeko tosiaan kolmannen maailman köyhiä askartelemaan tilkullaan geenipankin

KESKUSTELUA

palkattomana vahtimestarina – perheensä elannon kustannuksella – kuten vauraasta lännestä opastetaan? Joku kutsuu tuollaista ajattelua viherimperialismiksi, kenties syystä. Reaalimaailmassa jalostuspopulaation geenistön tärkein turva on geenipankeissa (muuntelun aikakaudella geenivarantoa on myös tuhansissa villikasvilajeissa) – ei sitä voida sysätä ihmisten pikku palstojen tai mummon takapihojen vastuulle.

LUOMU JA GEENIKIELTO

Luomu on säädöksiin kivettyä kaupallista uskomusbiologiaa. Se nojaa myyviin harhaluuloihin, jotka käyvät kalliiksi luonnolle ja ihmiselle: ne estävät ihmiselle ja ympäristölle parempien, tieteeseen perustuvien menetelmien, tuotantopanosten ja tuotteiden käyttöä.

Aatteellisen torjunnan pääkohteina ovat synteettinen orgaaninen kemia, lääketiede ja moderni genetiikka, ml. geenimuuntelu. Ideologian tieteenhistoriallisena taustana on 1800-luvulla kuollut ja kuopattu vitalismi, tunteen punaisena lankana Rousseaun romantiikka sekä lippuuskomuksena homeopatia. Kulissien takana ajaa pimein lyhdyin myös erilaisia ”värähtely”uskontoja (esim. antroposofia ja Maharishi-kultti).

Moni vilpitön ja hyvää tarkoittava tutkija uskoo, että luomu on jotain muuta – ekologista tiedettä. Ei ole: luomu on sitä, miksi se virallisesti määritellään EU:n luomuasetuksen pykälillä; ja myös sitä, miksi luomuväen käytännön toiminta sen osoittaa. Ensi sijassa luonnontieteiden vieroksuntaa kaupallisin tavoittein.

Todellinen luomu haaskaa luonnonvaroja ja työtä sekä asettaa ihmisten kemianpelot eläinten hyvinvoinnin edelle. Sairasta eläintä on ”hoidettava” ensi sijassa homeopatialla ja yrteillä, ja ennalta ehkäisevät hoidot kuten madotus ovat kiellettyjä. Amerikan luomussa antibioottien käyttö on kielletty kokonaan, mutta aatteellisen luomuväen pahennukseksi eläinlääkärit saivat EU:n luomuasetukseen taistelluksi lievennyksen, joka sallii eläimelle kolme antibioottikuuria sen elämän kuluessa (mutta eläin joutuu pitkään ”luomukelvottomaksi”). Eläinlääkinnän asiantuntijat eivät tunnu pääsevän yksimielisyyteen, olisiko luomuhoidoissa kyse sairaan eläimen heitteille jätöstä vai eläinrääkkäyksestä.

Kuluttajalle ei kerrota, että merkittävässä osassa käytännön luomutuotantoa (biodynamiikka) tiedeperustana toimii tähdistä ennustaminen. Itsekin – koulutettuna kasvibiologina – rahtasin perheelleni biodynaamisia perunoita Turusta asti vuosikausia 1980-luvulla… Eikä kerrota sitäkään, että eräät luomutuotteet voivat altistaa käyttäjänsä vakaville terveysriskeille tuhansiakin kertoja todennäköisemmin kuin muulla tavoin tuotetut. Pastörointikieltoa aatteen väki ei aikanaan saanut läpi luomuasetukseen – vain lääkärien vahva vastustus pelasti meidät vaarallisilta epidemioilta – mutta ”elämää kihisevälle” maidolle etsitään nyt kiivaasti revanssia Suomen [8] mediassa huuhaa-henkisten toimittajien avustuksella.

Tuon verran olen tullut saaneeksi selville verkkaisella matkallani 1960-luvun ”syväekologista” ja 1980-luvun luomuintoilijasta kohti biologista maailmankuvaa. Asiaa avataan jonkin verran Skepsis-luentokalvoillani. Heinosen Skeptikko-lehteen laatimassa luentoani selostavassa (?) kirjoituksessa useat keskeiset luomua koskevat väitteet ja yleistykset ovat kestämättömiä.

Jyrkimmin geenikieltoa on aina ajanut luomuväki, varsinkin sen ”new age” -uskontosiipi. Tämän havaitsemiseen ei paljon terävyyttä tarvita, mutta lähituntuma auttaa. Myös edellinen maatalousministeri Sirkka-Liisa Anttila (kesk.) pyrki ratsastamaan kuluttajan kukkarolle pelottelulla – vallitsevan luomukäytännön mukaisesti – ja rinnasti julkisuudessa muuntogeeniset kasvilajikkeet salmonellaan. Omien tieteellisten asiantuntijoidensa kuuleminen ei häntä kiinnostanut.

Ministeri vesitti politiikallaan rinnakkaiselolain, jota oli valmisteltu ministeriössä kahdeksan vuoden ajan laajassa yhteistyössä tasokkaan tieteellisen asiantuntijaryhmän, tutkimuslaitosten ja kansalaisjärjestöjen kanssa. Lopulta lakiesitys soti jo niin paljon tiedettä vastaan, että miltei ”ennennäkemätön” joukko Suomen tiedeväkeä vetosi eduskuntaan: Geenimuuntelua koskevien säädös- [7] vaatimusten tulisi nojautua tieteeseen.

Mukana oli lopulta 588 allekirjoittajaa, joista 330 tohtoreita ja 218 vähintään dosentteja. Joukossa on 147 professoria, 3 tutkimusjohtajaa, 8 yliopiston dekaania, 12 tutkimuslaitoksen tai -järjestön johtajaa, 13 yliopiston rehtoria, 2 yliopiston kansleria, arvostetut vanhan polven jalostajat sekä tieteen akateemikko. Tammisola ei siis ehkä ollutkaan huolineen aivan yksin ja esoteerisilla harhapoluilla, niin kuin Taisto Heinonen näkyi uumoilevan.

Kuten osasimme pelätä, eduskunta meni sitten yli siitä, mistä aita on matalin: parannuksia ei tehty, vaan lain annettiin raueta, mikä saattoi olla kasvinjalostuksen ja -tuotannon kannalta huonoin mahdollinen vaihtoehto. Vaalivoittajan maaseutuohjelma puolestaan lukee vahvat madonluvut geenimuuntelulle ja pyrkii gm-sovellusten ja -kokeilujen totaalikieltoon Suomessa, joten uuden hallituksen toimet taitavat ”jäädä nähtäviksi”.

Tiedeväen yhtenäisyyttä tarvittaisiin näinä aikoina tieteen ja Suomen puolustamiseksi enemmän kuin koskaan. Kokemus kuitenkin kertoo, että ”aatteellista” sooloilua kyllä löytyy tiedepiireistä mediakäyttöön sen verran kuin uusi hallitus tarvitsee selkänojaksi Suomelle ja tieteelle vahingollisiin geenipäätöksiin – jos tai kun sellaisia olisi tekeillä.

Kirjoittaja On Mmt , Fl, Kasvinjalostuksen Dosentti (hy).

VIITTEET

[1] Olen opettanut kasvinjalostustiedettä alan ainoassa yliopistolaitoksessa vuodesta 1971 alkaen. Koulutukseltani olen kasvigeneetikko ja -ekologi, molekyylibiologi (1968-) ja soveltava matemaatikko. Väitöskirjani tein mesimarjan ekologisesta genetiikasta.

[2] Tammisola J (2010). Review: Towards much more efficient biofuel crops – can sugarcane pave the way? GM Crops 1(4): 181–198 http://www.landesbioscience.com/journals/ gmcrops/02TammisolaGMC1-4.pdf [3] Olin maatalousministeriössä biotekniikan erikoistutkijana 1997–2009 ja osallistuin geenimuuntelusäädösten valmisteluun EU:ssa. [4] Stadler J (1930). J. Heredity 21: 3–19. [5] http://www.cgiar.org/ [6] Perusteettoman raskas ja kallis geenimuunte-

lun lupabyrokratia pois lukien.

[7] Vrt. Vetoomus eri tuotantotapojen tasavertaisen rinnakkaiselon puolesta ja geenikieltoa vastaan Suomessa: http://geenit.fi/RinnakkaiseloTurvattava.pdf [8] http://geenit.fi/LahHS200311.pdf

SKEPSIKSEN HAASTE

10 000 Euroa Puhtaana Käteen Sille, Joka Tuottaa Valvotuissa Olosuhteissa Paranormaalin Ilmiön.

dosentti Hannu Karttunen ja taikuri Iiro Seppänen ovat lupautuneet maksamaan kumpikin 2500 euroa edellä mainitusta kokonaissummasta. Haastesumma voidaan maksaa myös humanoidistipendinä – 10 000 euroa puhtaana ulottimeen sille humanoidille, joka itse noutaa stipendin ja antaa samalla dNA- (tai vastaavan) näytteen. Poikkeustapauksessa summa voidaan myös maksaa (mikäli esimerkiksi henkilötunnuksen tai pankkikortin saanti on osoittautunut humanoidille vaikeaksi) mukana seuraavalle ihmiskontaktiseuralaiselle.

Liity Skepsiksen Jäseneksi!

Kuka tahansa kiinnostunut voi hakea jäsenyyttä koulutustaustasta ja elämänkokemuksesta riippumatta, kun hän hyväksyy yhdistyksen säännöissä määritellyn tarkoituksen ja toimintaperiaatteet.

Yhdistyksen kalenterivuosittainen jäsenmaksu vuodelle 2011 (sis. Skeptikko-lehden tilauksen) on 25 € tai alle 24-vuotiailta 12,50 € (jos olet alle 24-vuotias, ilmoita syntymäaikasi).

Voit myös tilata Skeptikko-lehden liittymättä jäseneksi. Tilausmaksu on 25 € / vuosi. Jos liityt keskellä vuotta, sinulle toimitetaan kaikki kuluvana vuonna ilmestyneet Skeptikko-lehdet jälkeenpäin.

Voit liittyä Skepsikseen myös lähettämällä vapaamuotoisen hakemuksen sihteerillemme: Anna-Liisa Räihä, Borgströminkuja 1B 19, 00840 Helsinki.

TÄYTÄ JÄSENHAKEMUSKAAVAKE: WWW.SKEPSIS.FI/LIITY/

K O H T A 2 5 V U O

Skepsis ry:n yhteystiedot Postiosoite: PL 483, 00101 HELSINKI Internet: www.skepsis.fi Pankkiyhteys: AKTIA FI13 4055 2920 1119 88

Jäsenasiat, lehtitilaukset, osoitteenmuutokset Anna-Liisa Räihä Borgströminkuja 1 B 19 00840 Helsinki puh. (09) 698 1976 membership@skepsis.fi

Taloudenhoitaja: Toni Heikkinen Härkävuorentie 8 01260 Vantaa treasurer@skepsis.fi puh: 050 537 3792

Skepsiksen hallitus vuonna 2011: Puheenjohtaja Pertti Laine varapuheenjohtaja Otto J. Mäkelä, denis Galkin, Toni Heikkinen, Heikki Nevala, Jussi K. Niemelä, Tiina Raevaara.

Alueyhteyshenkilöt Joensuu: Vesa Tenhunen puh. 0400 935 893 vesa.tenhunen@skepsis.fi

SKEPSIS RY ON VUONNA 1987 PERUSTETTU SUOMALAISTEN SKEPTIKKOJEN YHDISTYS.

Skepsiksen vuonna 2009 muutettujen sääntöjen mukaan yhdistyksen tarkoitus on:

• Edistää kriittistä ajattelua, tieteellisen tiedon hankintamenetelmien opetusta sekä tieteeseen ja järkeen perustuvaa käsitystä maailmasta.

• Edistää kiisteltyjen tai erityisen poikkeuksellisten väitteiden tieteellistä tarkastelua.

• Edistää keskustelua tieteelliseen maailmankuvaan liittyvistä tärkeistä aiheista.

• Ylläpitää tällaisesta toiminnasta kiinnostuneiden ihmisten verkostoa, järjestää kokouksia ja keskustelu- ja luentotilaisuuksia sekä harjoittaa tiedotus- ja valistustoimintaa.

Yhdistys on poliittisesti, aatteellisesti sekä uskonnollisesti sitoutumaton.

Jyväskylä: Juha Merikoski puh. 040 7551 820 juha.merikoski@skepsis.fi

Oulu: Juha Vuorio puh. 040 500 6955 juha.vuorio@skepsis.fi

Tampere: Jose Ahonen puh. 040 558 7497 jose.ahonen@skepsis.fi

Turku: Heikki Kujanpää puh. 044 0220 420 heikki.kujanpaa@skepsis.fi

Skepsis ry:n tieteellinen neuvottelukunta TNK:n puheenjohtaja, professori Jukka Maalampi (hiukkasfysiikka), professori Kari Enqvist (fysiikka), professori Mika Hemmo (oikeustiede), PsT Virpi Kalakoski (psykologia), professori Hannu Karttunen (tähtitiede), S. Albert Kivinen (filosofia), professori Hanna Kokko (biologia, ekologia), professori Eerik Lagerspetz (yhteiskuntatiede/filosofia), professori Hannu Lauerma (lääketiede), Anto Leikola (biologia), dosentti Marjaana Lindeman (psykologia), dosentti Juha Merikoski (fysiikka), dosentti Markku Myllykangas (terveyssosiologia), dosentti Ilkka Pyysiäinen (uskontotiede), professori Jeja Pekka Roos (sosiaalipolitiikka), dosentti Veijo Saano (lääketiede), Anssi Saura (biologia).

Yhdistyksen varsinaiseksi jäseneksi voidaan hyväksyä yksityinen henkilö tai oikeustoimikelpoinen yhteisö, joka hyväksyy yhdistyksen tarkoituksen ja toimintaperiaatteet. Kannattavaksi jäseneksi voidaan hyväksyä yksityinen henkilö tai oikeustoimikelpoinen yhteisö, joka haluaa tukea yhdistyksen tarkoitusta ja toimintaa.

Yhdistys julkaisee viisi kertaa vuodessa ilmestyvää Skeptikko-lehteä.

Mallia yhdistykselle haettiin Yhdysvalloissa 1976 perustetusta CSICOPista (Committee for the Scientific Investigation of Claims of the Paranormal), mikä ilmenee mm. yhdistysten samankaltaisina toimintaperiaatteina. Skepsis ry toimii kuitenkin itsenäisesti, vaikkakin yhteistyössä CSI- COPin (nykyään CSI – the Committee for Skeptical Inquiry) ja muiden vastaavien järjestöjen kanssa.

Yhdistys on ECSOn (European Council of Skeptical Organisations) ja Tieteellisten seurain valtuuskunnan jäsenjärjestö.

T T A K Y Sy My K S Iä

NÄYTÄ SKEPTIKOLTA!

HANKI SKEPSIS RY:N UUSI T-PAITA

Vain 15 €

MYYDÄÄN YHDISTYKSEN JÄRJESTÄMISSÄ TILAISUUKSISSA JA POSTITSE.

TILAUKSET: SECRETARY@SKEPSIS.FI TAI 09 698 1976

Mallit: 1. Ihanko totta? 2. Sapere Aude Koot: S, M, L, XL, XXL.