Kummallisia ajatuksenvirtoja ruoasta ja ravitsemuksesta

Tämän nykyisen tilanteen toteaminen nostattaa varmasti monen lukijan niskakarvat pystyyn. Vielä suuremmaksi harmiksi lukijalle Gøtzsche pystyy perustelemaan aivan liian monen esimerkin kautta lääkefirmojen laittomuudet. Kuten myös viranomaisten puutteet. Kysymykseksi ei jää, onko lääketeollisuuden suhde terveydenhuoltoon ongelmallista, vaan miten ongelmat voitaisiin hoitaa. Ratkaisuja on tarjolla. Löytyykö niiden toteuttamiseen poliittista tahtoa?

LÄÄKETUTKIMUKSEN KEPULIKONSTIT

GØTZSCHELLA ON KOKEMUSTA molemmilta puolilta lääkärien ja lääketeollisuuden vuoropuhelua. Nykyään hän on Pohjoismaisen Cochrane-yhteistyön johtaja. Hän on osallistunut monen merkittävän tutkimuksen suunnitteluun. Näitä tutkimuksia on julkaistu laadukkaissa lääketieteellisissä julkaisuissa. Tasokkaan lääketutkimuksen ymmärtäminen on miehellä hanskassa.

Yhtälöä täydentää Gøtzschen menneisyys. 70-luvulla hän oli lääkevalmistajan myyntimies. Astra Groupin palveluksessa hän oppi, miten pillereitä tyrkytetään lääkäreille. Ylennys tuotepäälliköksi mahdollisti lääketutkimukseen liittyvien kepulikonstien oppimisen. Hän näki, miten tutkimusten tuloksia taivuteltiin. Huonot tulokset upotettiin satoja sivuja pitkien raporttien syvyyksiin. Tai pahimmassa tapauksessa kaikki tiedot piilotettiin piironkien pohjalle.

Myös lääkäreiden luona myyntipuheita esittäessään Peterille kerrottiin, miksi hänen firmansa tekemät tutkimukset eivät olleet päteviä tutkimuksia. Astra Groupin lääkkeen väitettiin tepsivän vaikeapääsyisten onteloiden limakalvojen bakteereihin. Lääkäri selitti hänelle, ettei limakalvoilta ole mahdollista ottaa koepaloja ilman ettei näytteeseen tulisi hiussuonien sisäpintaa. Silloin näytteen pitoisuudet eivät ole enää luotettavia. Toisin kuin lääkevalmistaja oli väittänyt.

Hiljalleen Peter ymmärsi, ettei ura lääketeollisuuden lääketutkijana ollut tarkoitettu hänelle. Edessä oli ura sisätautioppiin erikoistuneena lääkärinä. Hän pystyi seuraamaan lääkärinä, miten myyntipuheet upposivat kollegoihin. Menettelytavat eivät ole muuttuneet siirryttäessä tälle vuosikymmenelle. Säännöillä pyritään estämään lahjusten antamista, mutta lääketeollisuuden markkinointiosasto löytää aina jonkin keinon kiertää niitä.

TURHIEN PILLEREIDEN JAKAMINEN LOPETETTAVISSA

”TAPPAVAT LÄÄKKEET” -KIRJA ei ole sitä, mitä jotkut vaihtoehtohoitojen kannattajat väittävät. Heille kirja on varoitus, että ihmisten kuuluisi kokonaan välttää lääkäreillä käyntiä. Hurjista esimerkeistään huolimatta kirja ei ole lääketeollisuutta ja lääkkeitä vastaan.

Peter Gøtzsche vastustaa lääketeollisuuden väärinkäytöksiä. Peterin mielestä lääkkeet toimivat hoitokeinoina, kunhan niitä määrätään vain silloin, kun ne ovat oikeasti tarpeellisia ja ylisuuret annokset unohdetaan suosiolla lääkefirmojen mainoksiin. Siksi uusien lääkkeiden vertaaminen vanhoihin ja tepsiviksi todettuihin on oleellisempi testi kuin pelkkään lumelääkkeeseen vertaaminen. Se on tapa, jolla lääketeollisuus ei mielellään testaa uutuuksiaan.

Kirja on huolestuttavaa luettavaa. Huolestuminen on kuitenkin paikallaan. Ongelmat koskettavat meitä ja läheisiämme. Lääkkeet voidaan määrätä turvallisellisemmin. Turhien pillereiden jakaminen on lopetettavissa. Verorahoja ei tarvitse heittää kaivoon satoja miljoonia. Ongelmat ovat ratkaistavissa. Ratkaisuja ei löydy kieltämällä ongelmien olemassaoloa. Prioriteettina pitäisi olla voitontavoittelun vaihtaminen potilaiden turvallisuuden tavoitteluksi.

Suosittelen kirjaa kaikille, joita kiinnostaa maailman parantaminen.

Thor-Fredric Karlsson: 100 ajatusta terveellisestä ruoasta. Atar Kustannus, 2014.

Thor-Fredric Karlsson viittaa

tuoreessa kirjassaan tänä vuonna

ilmestyneisiin suomalaisiin

ravitsemussuosituksiin. Tästä

näkökulmasta kirja on ajan

hermolla. Mitään muuta myönteistä

en ikävä kyllä teoksesta löydä.

YRITIN ALUKSI YMMÄRTÄÄ, millä taustoilla Karlsson on kirjaansa kirjoittanut. Tämä ei käy esipuheesta ilmi, ilmeisesti hän on syönyt erilaisia ruokia (kuten me kaikki) ja kokenut erilaisia asioita. Sinänsä tämä ei ole outo lähtökohta ruoan ja terveyden yhteyksiä käsittelevälle kirjalle, sillä nykyisin monet ihmiset ovat sitä mieltä, että vain omakohtaiset tuntemukset voivat kertoa siitä, mikä itselle sopii. Miksi tästä edetään suosittelemaan samoja asioita kaikille, ei ole kuitenkaan auennut minulle.

Karlssonin asiantuntijaguru on Christer Sundqvist, joka on viime vuosina kirjoittanut ja luennoinut ahkerasti. Sundqvist on väitellyt biologiasta, mutta se ei näkemykseni mukaan tee hänestä ravitsemustieteen asiantuntijaa.

Kirjan esipuheesta löytyi kuitenkin motiivi kirjan kirjoittamiseen: me ravitsemusasiantuntijat olemme nimittäin ärsyttäneet Karlssonia viime vuosien aikana ”—ihmeellisillä ja jopa typerillä lausunnoilla—”. Kirjallaan hän haluaa korjata nämä ”myytit”. Tämä voi monen mielestä olla hieno palvelus tavallisille ihmisille, mutta minä olen täysin eri mieltä. Tunne ärsyyntymisestä on nyt molemminpuolinen. Ja kun Karlsson lukee tämän arvioni, ei se ainakaan helpota tilannetta.

SEKAVAA LOGIIKKAA

THOR-FREDRIC KARLSSONIN mukaan me ravitsemusasiantuntijat levitämme propagandaa.

Nykysuomen sanakirjan mukaan propagandan tavoite on yleiseen mielipiteeseen vaikuttaminen. Tähän muuten Karlssoninkin kirja mielestäni pyrkii. Jos ”virallisissa” ravitsemussuosituksissa tieteen tulosten avulla väestön terveyden edistämiseen tähtäävät toimenpiteet ovat propagandaa, ovat ne näkemykseni mukaan eettisesti perusteltuja. Usein propagandaan kuuluu kuitenkin puolitotuuksien ja suoranaisten valheiden levittäminen. Jos Karlsson tarkoittaa tätä, haluaisin mielelläni tietää, missä kohdissa ja miksi minä ja muut vastaavassa asemassa olevat valehtelisimme.

Tieteellisen tulosten väärentäminen ja valheelliset tulkinnat esimerkiksi teollisuuden lahjonnan takia olisivat rikos, josta meidät luonnollisesti pitäisi asettaa syytökseen.

Karlssonin kirja ei juuri täydennä niitä näkemyksiä, joita ruoan terveellisyydestä viestineet toisinajattelijat ovat viime vuosina tuoneet esille: sokeri, lisäaineet, vilja ja margariini ovat myrkkyä, kun taas voi ja muut ”luonnolliset” eläinrasvojen lähteet edistävät terveyttä.

En aina pysynyt mukana Karlssonin logiikassa. Vilja yleisesti siis on paha asia, mutta jostain syystä rasvainen croissant saa synninpäästön. Välillä Karlsson on sitä mieltä, ettei oikeastaan ole väliä mitä syö, kunhan syö iloisena, nauttien ja kauniisti katetusta pöydästä. Mutta hetken päästä palataan siihen, mitä missään nimessä ei saa syödä – ja siihen, että on syötävä voita.

VILLEJÄ HYPOTEESEJA

KIRJASSA ON joitakin todella villejä hypoteeseja, joita en pystynyt lukemaan hymyilemättä. Tässä muutama ”kärkiajatus”:

1) Keliakia johtuu rasvattoman, kuitupitoisen viljan käytöstä ”On helppo kuvitella (ja sen voi melkein suolistossa tuntea) miten rasvattomat viljatuotteet kuituineen raapivat ja vahingoittavat suoliston herkkiä seinämiä.” (s. 43)

2) Karkkipäivä lapsille on yhtä paha vä teineille ”Jos mielestäsi on oikein ja kohtuullista, keisia — silloin olet varmaan myös sitä en pitää saada polttaa ruohoa—” (s. 45)

kuin huumepäi- että lapsi saa mamieltä, että teini-

”—lapsen sokeririippuvuus voi helposti myöhemmin muuttua alkoholiriippuvuudeksi.” (s. 46)

3) Syöpää voidaan hoitaa lämmittämällä teollisesti ko- vetetun rasvan kovettamia imusolmukkeita ”Kuumia kylpyjä ja lämminvesipulloja voitaisiin kokeilla rasvojen sulattamiseen, jotta imusolmukkeet saataisiin auki ja nesteet takaisin kiertoon – ja samalla syöpäsolujen jäänteet pois elimistöstä.” (s. 65)

Karlssonin kirjassa väitetään, että ”—ravitsemus- ja terveysalan ihmiset yrittävät pakottaa ihmisiä syömään turhia ja mauttomia ruokia ja ravintolisiä” (s. 16).

En ymmärrä. Mistä Karlsson on tällaista saanut päähänsä? Ei näin ainakaan sanota ravitsemussuosituksissa. Jos hänen mielestään ainoastaan runsaalla voilla ja kermalla valmistettu ruoka on tarpeellinen ja maukas, tulkinta on tietysti oikea. Mutta oikeasti ravitsemussuositukset eivät edes kiellä syömästä kermaisia ruokia, kunhan ruokaa riittävän usein (lue: useammin) valmistetaan myös muilla tavoilla. Hyvä kokki osaa tehdä herkullista ja maittavaa ruokaa sekä kermalla että ilman.

Karlsson väittää myös, ettei ”—kannata yrittää keskustella ravitsemustietoisten kanssa eikä heidän kanssaan kannata ystävystyä. Heille ruokailu on pikemminkin velvollisuus ja illastaminen heidän kanssaan muistuttaa pikemminkin kärsimystä kuin nautintoa.” (s. 177).

En ole varma, ovatko tässä ajatuksessa mainitut ”ravitsemistietoiset” (sana esiintyy myös muodossa ”ravitsemustietoiset”) yhtä kuin ”ravitsemusasiantuntijat”. Jos näin on, voin ilman lähdeviitteitäkin todeta Karlssonin olevan täysin väärässä. Olen elämäni aikana ollut samoilla illallisilla satojen ravitsemustutkijoiden kanssa. Olemme aina nauttineet suurella sydämellä kaikesta tarjotusta, niin erilaisista ruoista kuin juomistakin. Ymmärrämme ravitsemuksen isommat linjat ja sen, ettei kaikkien aterioiden edes tarvitse olla fyysistä terveyttä edistäviä.

Karlsson puhuu tässä yhteydessä myös ortorektikoista, ihmisistä jotka tavoittelevat terveyttä maanisesti ja jopa sairaalloisesti. Ei tällaisen henkilön kanssa illastaminen olisikaan nautinto. Mutta väitän, että mustavalkoisesti sokeria ja viljaa pelkäävät henkilöt olisivat illallisseurana aivan yhtä tylsiä kuin pahasta rasvakammosta kärsivä. Onneksi esimerkiksi minun illallisseurueista molemmat tyypit puuttuvat.

Suomessa on sananvapaus ja meillä saa sanoa ja kirjoittaa lähes minkälaisia mielipiteitä tahansa. Sosiaalinen media tarjoaa ilmaisen kanavan mielipiteen ilmaisemiselle. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, miksi esimerkiksi tämä kirja on kustannettu. Toisaalta kun lukee Atar Kustannus Oy:n kustanteiden listaa, voi todeta Karlssonin kirjan olevan vain johdonmukainen jatko kaikelle epätieteelliselle, mitä aikaisemmin on painettu.

Jos Skepsis ei tätä kustantamoa ole muistanut aikaisemmin Huuhaa-palkinnolla tieteellisten tulosten vääristämisestä, ensi vuonna voisi olla korkea aika toimia.

kirjoittaja On Helsingin Yliopiston ravitsemustieteen Professori.