Minä, skeptikko

”Lukeudun niihin, jotka pyrkivät tiedon avulla

rakentamaan parempaa maailmaa.”

OLEN KASVANUT hyvin vapaamielisessä perheessä ja ympäristössä, sanan parhaassa merkityksessä. Äitini kuului ateistina siviilirekisteriin, isäni kuului kirkkoon ja piti lastensa liittämistä siihen luonnollisena tapana, vaikkei muutoin osoittanut mitään merkkejä järjestäytyneestä uskonnonharjoituksesta tai ylipäätään uskonnollisuudesta.

Kun kolme neljästä isovanhemmastani on eri aikoina ja eri puolueissa ollut kansanedustajana ja isäni ministerinä, on politiikkaan osallistumiseni myös aika itsestään selvää kodinperintöä. Kodin perintöön kuuluu myös laaja kirjasto ja mahdollisuus lukea ja hankkia tietoa ilman mitään rajoituksia.

Koulun ja muun vertaisympäristön paineesta olen kuitenkin käynyt rippikoulun, ja omaksuin muutamaksi vuodeksi ulkoiset kristityt tavat, jopa iltarukousta myöten. Mitään uskonnollista herätystä tai sellaisia ilmiötä, johon olisin tarvinnut yliluonnollisia selityksiä, en muista kokeneeni. En tainnut varhemmin edes uskoa joulupukkiin, vaikka lahjojen vuoksi hänen käyntiään odotinkin.

Kun sitten ylioppilaaksi kirjoitettuani ja armeijan käytyäni tulin ikään, jossa kirkosta eroaminen tuli mahdolliseksi, kävin jättämässä eroilmoituksen seurakunnan kansliaan ja kieltäydyin tarjouksesta keskustella vielä kirkkoherran kanssa asiasta.

Myöhemminkään en ole halunnut hakeutua keskusteluun uskonasioista, koska koen tällaiset keskustelut rasittavina, mitään antamattomina ja turhina. Se on myös syy, jonka vuoksi en ennen Skepsiksen 20-vuotisjuhlaa yleensä missään ole erikseen kertonut ateistisesta vakaumuksestani, vaikken sitä piilotellutkaan. Suomi on onneksemme sellainen sekulaari maa, jossa uskonasioita harvemmin sekoitetaan politiikkaan, suuntaan tai toiseen.

LUOTTAMUS TIETOON ON TÄRKEÄTÄ JUURI NYT

KUN OLEN NYTTEMMIN avoimesti esiintynyt ateistina, on yksi paradoksaalinen seuraus ollut se, että aiemminkin monissa yhteiskunnallisissa ja kansainvälisissä kysymyksissä hyvin sujunut yhteistyöni kirkollisten piirien ja uskonnollisen vakaumuksen omaavien ihmisten kanssa on paremminkin helpottunut kuin vaikeutunut. Muutenkaan en ole saanut tästä mitään negatiivista vaan pikemminkin arvostavaa palautetta.

Pidän uskontojen välisen dialogin edistämistä hyödyllisenä ja tärkeänä rauhantyönä, mutta olen myös halunnut vaikuttaa siihen, että uskonnottomatkin voivat siihen tasaveroisina osallistua.

Historioitsijana ja yhteiskuntatieteiden harrastajana kuulun siinä suhteessa vaikka Pekka Kuusen opetuslapsiin, että pidän mahdollisimman objektiivisen tiedon hankintaa ja käyttämistä yhteiskunnallisen päätöksenteon valmistelussa tärkeänä.

Omassa väitöskirjassani Pekka Kuusesta totesin, että jos hänet täytyy yhdellä käsitteellä määritellen sijoittaa johonkin maailmankatsomukselliseen virtaukseen, tulee luontevimmin mieleen lähinnä valistus. 1700-luvun valistusfilosofia pyrki järjen avulla parantamaan ihmistä ja hänen ympäristöään kaikilla elämänaloilla. Järkeen, tai oikeammin tietoon ja ymmärrykseen nojaavan yhteiskuntatutkimuksen ja politiikan valistusoptimistisena edustajana Kuusi liittyi selvästi tähän valistusfilosofian pitkään perinteeseen.

Lukeudun siis niihin, jotka pyrkivät tiedon avulla rakentamaan parempaa yhteiskuntaa ja maailmaa. Luottamus tutkimuksen tuottamaan tietoon on erityisen tärkeätä juuri nyt, kun sekä tieteen tulokset että totuus käsitteenä redusoidaan mielipiteiksi muiden joukossa.