Maasäteily on kaivonkatsontaan ja muuhun säteilyaiheiseen humpuu- kiin läheisesti liittyvä ilmiö, joka eli kultakauttaan 1970-luvulla ja jäi lopulta näyttöpäätteiden ja kännyk- käsäteilyn jalkoihin. Huuhaan val- tavirrasta poistuneella ilmiöllä on kuitenkin sitkeitä kannattajia.

ELÄKKEELLÄ OLEVA KANSANEDUSTAJA Mauno Pohjonen on tutkinut maasäteilyä. Hän on vakuuttunut, että tuo tieteen lai- ” minlyömä säteily on syynä kaikkein tavallisimpiinkin sairauksiin.”

Näin raflaavasti alkaa tv-dokumentti ”Tasavallassa tapahtuu” (15.2.1977). Aikansa ajankohtaisohjelmassa pohdittiin maasäteilyn lisäksi myös tuloverotietojen julkisuutta, joka nousee julkiseen keskusteluun säännöllisesti vieläkin.

Maasäteily on kaivonkatsontaan läheisesti liittyvä pseudotieteellinen käsite. Maassa uskottiin olevan vesisuonia, jotka voimistavat maasäteilyä. Näin maasäteilyä mittaamalla – tai ”mittaamalla” – voidaan löytää hyvä kaivon paikka. Maasäteilyä etsittiin erilaisilla puu- ja metallivarvuilla.

Mitään tieteellistä näyttöä maasäteilyn olemassaolosta tai taikavarpujen toimivuudesta ei ole. Toimimattomuudesta taas on näyttöä paljonkin: maasäteilykeskustelu kävi varsinkin 1970-luvulla niin kuumana, että ilmiötä tutkittiin tieteellisesti Suomessakin.

JUURET MALMIN- JA VEDENETSINNÄSSÄ

TAIKAVARPUA KÄYTETTIIN jo 1500-luvulla malminetsinnässä Saksassa. Suomessa varvun käyttö vedenetsinnässä alkoi 1800-luvulla.

Kansalliskirjaston digitoidun sanomalehtiarkiston varhaisin maininta maasäteilystä ei ole toimitetun aineiston puolella, vaan lehti-ilmoituksessa Etelä-Suomen Sanomissa 8.11.1938 (Kuva 1). Varhaisempikin maininta löytyy vuodelta 1910, mutta siinä viitataan maasta säteilevään lämpöön täysin asiallisen säänennustamista koskevan uutisen yhteydessä.

Ensimmäinen toimitetun aineiston maasäteilymaininta löytyy Maaseudun Tulevaisuudesta 11.2.1939. Luonnonkumin ominaisuuksista kertova muuten faktapohjainen artikkeli tietää kertoa:

”Kumijalkineet voivat suojella myös maassa kiertävältä pallosalamalta. Väitetäänpä ‘kumitossujen’ vuoteen jaloissa suojaavan maasäteilyltä, mutta tätä ei ole toistaiseksi voitu varmuudella todistaa.”

Seuraava toimitetun aineiston sisältämä maininta on Länsi-Savo -lehdessä 9.9.1939 artikkelissa ”Maasäteilyn parantava voima on kyseenalainen”. Yhden palstan mittaisessa tekstissä kerrotaan, että muun muassa Saksan valtakunnan terveysvirasto on tutkinut oletetun maasäteilyn vaikutuksia terveyteen. Kun tutkittiin tilastollisesti syöpätapausten esiintymistä sellaisissa asunnoissa, joiden kohdalla useat ”Taikavarvunkuljettajain liiton” suosittelemat taikavarvun kuljettajat ilmoittivat olevan syöpätautia aiheuttavaa maasäteilyä, niin havaittiin, että heidän ilmoituksensa eivät käyneet yksiin tilastojen kanssa. Uutisen mukaan tutkimuksia on tehty muitakin, ja suoritetut kokeet eivät ole antaneet vähäisintäkään todistusta sen puolesta, että sellaisia oletettuja, tauteja aiheuttavia maasäteitä todella olisi olemassa.

Sodan aikana ihmisillä ja medialla oli maasäteilyä suurempia murheita, ja seuraava maininta löytyykin vasta Länsi-Savosta 15.6.1948, nimimerkin ”Vanha Herra” pakinan muodossa. Pakinoitsija kertoi seuranneensa agronomi Arvo Kuusen vesisuonitutkimuksia:

”Oli kiintoisaa panna merkille, kuinka hopeinen taskukello rupesi kiivaassa tahdissa heilumaan perissään, kun se sattui vesisuonen kohdalle ja kuinka sen heilunta lakkasi jo 10-20 senttimetrin päässä vesisuonesta.”

Vesisuonia oli etsitty myös rautalankarenkaalla. Pajukko kasvoi runsaasti vesisuonten risteyksessä kun taas kuusiaitaan oli kuolettunut aukko vesisuonen takia. Sitten pakinoitsija muistelee parinkymmenen vuoden takaista kaivon etsintää pajuvitsan avulla:

”Tällöin jäi mieleen erityisesti kohtaus, jolloin kunnallisneuvos Lampinen osoitti navetassa karjakolle pajuvitsan avulla, miten vesisuoni kulki erään lammaskarsinan alitse. Karjakko ilmoitti tällöin, etteivät lampaat mitenkään viihdy sillä puolen karsinaa, missä vesisuoni kulkee, vaan vaistomaisesti vetäytyvät vastakkaiseen nurkkaukseen. Hyvinkäällä oli myöskin puhetta, miten vesisuonet voivat haitallisesti vaikuttaa ihmisten terveydentilaan, jos heidän vuoteensa sijaitsee vesisuonen päällä.”

Huomionarvoista on, että vesisuonia on helppo ”löytää”, kun näkee maaston ja vesisuonten oletetut vaikutukset. Silmät sidottuna homma muuttuu mahdottomaksi, kuten tutkimuksissa on käynyt ilmi. Lisäksi koko ”vesisuonten etsintä” perustui paikkansapitämättömään uskomukseen, jonka mukaan vesi virtaa maan alla suonissa kuten veri verisuonissa.

Mainittu kertomus karjakon reaktiosta on melkeinpä oppikirjaesimerkki aivojen lankeamisesta uskomuksiin. ”Vesisuoni” olisi pitänyt etsiä ja karjakkoa haastatella erikseen, jos vaikutus olisi haluttu yrittää todistaa. Myös datapisteitä eri karsinoista olisi tarvittu enemmän. Ja lopuksi: pelkkä korrelaatio ei tarkoita syy-seuraussuhdetta tai vesisuonien olemassaoloa: varvunkäyttäjä voi löytää tahallaan tai tahattomasti vesisuonen jostain kohdasta samalla perusteella, jolla lampaat välttelevät kyseistä kohtaa, esimerkiksi liiallisen auringonpaisteen kuivattaman ruohon kohdalta.

Maasäteilyn vaaroista mainitaan myös Maaseudun Tulevaisuudessa 19.2.1949 reumasairaita koskevan artikkelin lopussa:

”Tulkoon tässä yhteydessä kerrotuksi tämän päivän lehdistä lukemani uutinen siitä, kuinka Toijalassa kuulutaan parantavan reumatismia. Sidotaan kuparilanka vyötäisten ympäri ja kolotus häviää 3-5 päivässä. Parannuskeinoa käyttäneet kuuluvat selittävän, että kuparilanka tulee näin sähköiseksi ja että se estää vahingollisen maasäteilyn. Lääkärit kuulemma ovat epäilevällä kannalla, mutta sopiihan keinoa silti koettaa, koska se on vaaraton ja halpa.”

Erinomainen plasebo siis. Tämä poppakikka on myöhemmin jalostunut maadoittamishuuhaaksi. Googlaamalla maadoittamista tai maadoittumista löytää sähköteknisten artikkelien lisäksi humpuukiblogeja otsikolla ”Maadoita lapsesi rauhalliseksi” ja ”Maadoittuminen – kaikkien aikojen tärkein terveyslöytö”. Tarjolla on myös 180 euron maadoituslakanaa, joskin paljain jaloin käveleminen ajaa ilmeisesti saman asian.

kuva 1. Etelä-suomen Sanomat 8.11.1938.

KIRJOJA JA SANOMALEHTIÄ

KANSALLISKIRJASTON SANOMALEHTIHAUN mukaan maasäteily eli kultakauttaan 1970- ja 80-luvuilla (Taulukko 1).

1950-luvulla maasäteilystä ja sen vaikutuksista ja olemassaolosta käytiin keskustelua puolesta ja vastaan. Vettä myllyyn heitti professori V.T. Aaltosen (1889-1955) vuonna 1952 julkaistu kirja ”Maansäteily tieteen valossa”. Kirja ei ole vertaisarvioitu tiedekustantajan kirja, ja perustuu lähinnä varpumiesten kertomuksiin. Maaseudun Tulevaisuudessa 16.10.1952 julkaistun arvion mukaan Aaltonen ei kuitenkaan tyrkytä mielipiteitään ja lainaa myös ”vastustajiensa” näkemyksiä. Kirjoittajan selostamat tutkimusten tulokset, kokemukset ja lausunnotkaan eivät ole lähimainkaan yhtäpitäviä ja päätelmissään hän on merkille pantavan varovainen.

1960-luku oli hiljaisempi, Kansalliskirjaston haku tuottaa vain seitsemän osumaa. Maaseudun Tulevaisuudessa kirjoitettiin jo niinkin suoraan, että nykyaikainen tiede ei ole milloinkaan voinut osoittaa maansäteilyn olemassaoloa. ”Kuparilangat ym. ovat taikauskon kapineita.” 1970-luvulla maasäteily nosti taas päätään jutun alussa mainitun kansanedustaja Mauno Pohjosen (1907-1987) maasäteilyinnostuksen takia.

Varhaisin maasäteily-hakuosuma Fennicakirjatietokannasta onkin Mauno Pohjosen Oulun yliopistolla pidetyn maasäteilyluennon luentomoniste vuodelta 1976. Moniste on täynnä anekdootteja ja väitteitä, joiden perustelut ja ennen kaikkea todennettavuus jäävät köykäisiksi. ”Niin ihmeelliseltä kuin se tuntuu, syöpään kuolleen henkilön makuupaikka on maasäteilyn avulla löydettävissä.” Kertomatta jää, kuinka monta kertaa makuupaikka on löytynyt oikein ja kuinka monta väärin. Myöskään ”Viisas Hans” -efektiä on vaikea sulkea pois (hevosen luultiin oppineen laskemaan, mutta se vain reagoikin kouluttajan ilmeisiin ja eleisiin) sekä sitä, että vuoteen paikan voi tahallaan tai tahattomasti arvatakin. ”Omista tähänastistista syöpätutkimuksistani voin mainita, että … syöpään kuolleet tai sitä sairastavat ovat kahta poikkeusta lukuunottamatta nukkuneet erittäin voimakkaassa säteilykentässä.”

Luento sotkee mitattavissa olevan säteilyn ja maasäteilyn sujuvasti, anekdootit ja sitaatit tehostavat tarinaa: milloin kirkkoherra muistaa vuoteen siirrosta todettuja paranemistapauksia, milloin viitataan epämääräisesti neuvostoliittolaisiin tutkimuksiin.

Toki Pohjonen muistaa myös mainita, että valitettavasti vain ei ole vielä kyetty kehittämään sellaista mittaria, jolla maasäteily voitaisiin mitata.

Maasäteilyn suosio näkyi myös kirjallisuudessa ja säteilysuojeluvimpainmarkkinoilla. Vuonna 1978 ilmestyi ”Maasäteily ja sairaudet” (T. E. Peltonen / Porin

Kirjakustannus), joka kerronnaltaan muistuttaa asiallista tietokirjaa. Lyhyt lähdeluettelo kirjassa on, mutta niihin ei viitata, vaan heitellään kevyesti väitteitä, kuten ”lähes kaikki nisäkkäät, vielä tarkemmin monet hyönteiset, aistivat tarkemmin selittämättömällä tavalla maasäteilyn”, tai ”tutkittaessa ammattitaitoisten varpumiesten saavuttamia tuloksia ja verrattaessa niitä erilaisilla elektronisilla mittalaitteilla suoritettuihin maastotutkimuksiin, havaitaan selvää yhtenevyyttä tuloksissa”. Kirjassa on ohjeet myös maasäteilyn havaitsemiseen erilaisilla varvuilla ja heilureilla, sekä suojautumiseen vuoteen siirrolla, eristämällä, katkaisemalla säteilylinjat, muuntamalla säteilyn taajuutta tai johtamalla säteily maahan.

Vuonna 1982 ilmestyneen Mauno Pohjosen ja Asko Jantusen kirjan ”Maasäteily ja terveys” (Kirjayhtymä) takakannessa varoitellaan tämän vielä tieteellisesti selvittämättömän ja syöpää, nivelreumaa ja unettomuutta aiheuttavan säteilyn kohtalokkaista vaikutuksista. Kirjassa on lueteltu maasäteilyn vaikutuksia, lähteenä Pohjosen kuulemat kansalaisten kertomukset: milloin piano ei pysy vireessä, auton akku tyhjenee ja koivuihin tulee tuulenpesiä. Aiheuttipa maasäteily lapsettomuuttakin, jos aviovuoteen kohdalta löytyi säteilykenttä.

Kovakantinen Esko Jalkasen ”Tuhlaammeko lastemme tulevaisuuden?” (Atena 1989) keskittyy taikavarvun käyttöön ja säteilyltä suojautumiseen. Maasäteilytarinaa on höystetty chakroista ja bionenergiasta ja muulla new age -henkisellä mystiikalla. Kirjassa väitetään muun muassa, että Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus tuhosi Etelä- ja Keski-Suomessa useimpien ihmisten eetteriruumiista lähes puolet. Onneksi ne alkoivat välittömästi täydentyä Maan eetterivarannoista.

Tuoreempaa maasäteilykirjallisuutta edustaa Heimo Leivonniemen ”Kokemuksia ja ajatuksia vesisuonista” (Mediapinta 2012). Kirja on perinteistä tarinointia varvunkäytöstä, mutta kirjan loppupuolella sairaustapauksien käsitteleminen herättää ajatuksia toiminnan eettisyydestä. Olen pitänyt taikavarpuilua melko harmittomana huuhaana, mitä se onkin, jos verrataan vaikkapa rokote”kriittisyyteen”. Leivonniemi kirjoittaa:

”Syksyllä 2011 luin Aamulehdestä juttua työttömästä perheestä, jossa oli noin vuoden ikäinen kehitysvammainen poikavauva. Soitin kyseisen haastattelun antaneelle perheenisälle Valkeakoskelle ja pyysin Aamulehden haastatteluun viitaten lupaa käydä heitä tapaamassa. Sain luvan, ellei käyntini maksaisi heille mitään. Varaa ei olisi yhteenkään ylimääräiseen rahanmenoon. No, ei senttiäkään, vastasin. Seuraavana päivänä ajelin Valkeakoskelle. Minut otettiin ystävällisesti vastaan ja ohjattiin vaunussaan hiljaa makaavan lapsen luo. Pyysin vanhempia osoittamaan minulle sen paikan, missä heidän sänkynsä oli ollut lapsen odotusaikana. Työkaluni osoitti voimakkaan vesisuonen juuri heidän sänkynsä kohdalla. Uskon lapsen vaurioituneen jo kohdussa.”

Ennestään kovia kokenut perhe joutuu nyt lisäksi kokemaan (humpuukiin perustuvaa) syyllisyyttä väärästä nukkumapaikasta.

Maasäteilystä puhutaan myös Hannu Rytilän ”Sähköherkän selviytymisoppaassa” (Omakustanne, 2015). Rytilän mukaan sähköherkät reagoivat herkästi myös luonnon tuottamiin säteilylähteisiin, kuten maasäteilyyn. Vesisuonet voimistavat maasäteilylähteitä, joten kahden vesisuonen risteyskohdassa maasäteily on erityisen voimakasta. Tällaisessa paikassa, jos se sattuu olemaan metsässä, on Rytilän mukaan yleensä muurahaiskeko.

Muurahaiset ja maasäteily mainitaan myös Pohjosen ja Jantusen kirjassa. Heidän mukaansa muurahaiset näyttävät pitävän maasäteilystä, ja muurahaispolut kulkevat säteilyn suuntaisesti. Mehiläisetkin tekevät tukevamman hunajasadon jos pesät ovat säteilykentässä. Koira sitä vastoin ei pidä maasäteilystä.

Televisio-ohjelmien Ritva-arkistossa maasäteily mainitaan Mauno Pohjosen vuoden 1978 haastattelun jälkeen ruotsinkielisessä Regionalen-ohjelmassa 7.1.1989. Maasäteilyltä suojauduttiin muun muassa laittamalla neljä kuparilevyä sängyn alle. Ohjelmassa maasäteilyasiantuntuntija Viking Lobbas Pernajan kunnasta etsi maasäteilyn päälinjoja langan varassa roikkuvan sormuksen avulla. Säteilyturvakeskuksen asiantuntija kertoo, että aihetta on tutkittu ja että sama ”kaivonkatsoja” löytää eri kerroilla eri paikat maasäteilylle samalta alueelta ja että tieteen valossa koko maasäteilyä ei ole olemassa.

Ylen Kotimaan katsaus 20.11.1991 puolestaan kertoo Sumiaisten kunnasta, jossa päätettiin mittauttaa alueen maasäteily. Mittaustulokset vaikuttivat ainakin kaavoituksen hienosäätöön. Kunnassa uskottiin, että ”mittailusta ei ole ainakaan haittaa”. Kriittinen osio puuttui tästä ohjelmasta kokonaan, jos juontajan lopussa heittämään tokaisua ”yhtä sirkustahan tämä elämä on” ei lasketa.

1930-luku 1940-luku 1950-luku 1960-luku 1970-luku 1980-luku 1990-luku 2000-luku 2010-luku

3 6 71 7 89 89 40 15 22

taulukko 1. Hakuosumat Kansalliskirjaston*** digitoiduista Sanomalehdistä Hakulauseella ***”maasäteily Tai Maansäteily”.

kuva 2. Lehti-ilmoitus Maaseudun Tulevaisuudessa*** ***5.2.1955. Nykyrahassa Hinta Vastaa 32,49 Euroa.

kuva 3. Protektor- Kuva 4. Maasäteilytutkijoiden*** välineistöä: Heiluri, Uusittu s-tasaaja, Metallivarpu, Vanha ***s-tasaaja (ess 16.3.1981).

maasäteilysuoja*** (tekniikan ***maailma 11/79).

SUOJAVIMPAIMIA

OLEN ITSE SUKUPOLVEA (s. 1981), joka ei ole päässyt kokemaan maasäteilyhumpuukin kultakautta, joten kyselin Skepsiksen Facebook-ryhmässä maasäteilyaiheisia kokemuksia. Eräs kommentoija muistelee, kuinka maalla mummoloissa ja heidän naapureissaan aina uutta kaivonpaikkaa etsittäessä tuli paikalle joku ukko varvun kanssa. Eivät ne kaivot siltikään aina onnistuneet. Joidenkin mailta ei vain löytynyt hyvää vettä kaivoihin, vaikka niitä mihin olisi kaivettu.

Toisen kommentoijan mukaan uskomus elää ja voi hyvin maalla: sänkyä ei saa laittaa vesisuonen päälle.

Muistikuvia löytyy myös suojavimpaimista: eräs muistaa lapsuudestaan, kuinka isompaan asuntoon muutettaessa vuonna 1976 löytyi makuuhuoneesta lattiaan naulattu kuparilevy. Toinen muistaa metalliartesaaniopinnoistaan, kun kurssitoveri raahasi pajaan ison kuparilevyn, josta aikoi taivutella avotakkaan suojahuuvaa. Kysyttäessä, mistä noin iso ja hyvänäköinen kuparipelti löytyi, niin oli kuulemma ollut isotädillä patjan alla maasäteilysuojana.

Lattiaan tai sen alle kiinnitetyistä kuparilevystä löytyi muistoja vielä useammaltakin kommentoijalta. 1950-luvun hakuosumista Kansalliskirjastossa osa on tällaisten kuparilevyjen myynti-ilmoituksia (Kuva 2).

1970-luvulla maasäteilyn ottaessa uudelleen tuulta siipiensä alle Mauno Pohjosen ansiosta, yleistyi erilaisten maasäteilysuojien kaupittelu. Tekniikan Maailma 11/1979 lyttää humpuukiksi Protektor-nimisen maasäteilysuojan, joka koostuu kahdesta muovisesta pilleripurkista ja niiden väliin kieputellusta käämistä (Kuva 3). Samassa lehdessä on artikkeli maasäteilystä, jossa todetaan, että Oulun yliopiston suorittamat kokeet osoittavat samaa mitä muutkin tieteellisen kritiikin kestävät koesarjat, joita on tehty Ranskassa, Hollannissa ja Englannissa: maasäteilyn olemassaoloa ns. vesisuonien paikkojen osoittamisella ei voida todeta.

Toinen suojavekotin oli S-tasaaja (kuva 4), jonka toimintaa tutkittiin Oulun yliopistossa. Ulkoisesti vehje muistuttaa Protektoria.

TIEDETTÄ JA ”TIEDETTÄ”: MAASÄTEILYRAPORTTI JA TAIKAVARPUVÄIKKÄRI

KOSKA MAASÄTEILY herätti paljon julkista keskustelua, Oulun yliopistossa suoritettiin perusteellinen tutkimus aiheesta vuosina 1976-1983. Tulokset julkaistiin 1985 ”Kansanterveystieteen julkaisuja” -sarjassa. Raportista on hyvä yhteenveto Skeptikko-lehdessä 3/2001 (Kari Mäkelä: Maasäteilyraportti jälleen saatavissa). Sekä yhteenveto että itse raportti löytyvät Skepsiksen verkkosivuilta. Tuolloin Skepsis ry toimitti aiemmin lähinnä Kansalliskirjaston paperiarkistosta saatavilla olleen raportin pdf-muotoon.

Maasäteilyraportin tutkimustulokset ovat linjassa aiemman aiheesta tehdyn tutkimuksen kanssa. Kokeet suoritettiin yhteisymmärryksessä koehenkilöiden kanssa heidän toivomallaan tavalla, mutta tieteellisistä vaatimuksista tinkimättä. Eri koehenkilöiden useilta alueilta löytämien ”maasäteilypisteiden” välillä ei havaittu yhtenevyyttä, eikä myöskään saman koehenkilön eri suorituskertojen välillä. Koehenkilöt eivät onnistuneet löytämään virtaavaa vettä sisältävää keinotekoista vesisuonta eivätkä määrittämään veden kulkusuuntaa. Tilastollinen tarkastelu osoitti, että arpomalla toimiva ”säteilyntutkija” pystyy yhtä hyviin suorituksiin kuin kokenut ammattilainen. Maasäteilyltä suojaamaan tarkoitettu S-tasaaja toimi odotetulla tavalla vain silloin, kun koehenkilö näki, onko se toiminnassa vai ei. Olematonta maasäteilyä poistavat toimimattomat laitteet ovat amuletteja – esineitä, joiden suojavaikutus perustuu uskoon.

Raportin esipuheessa tutkijat kiittävät koehenkilöinä toimineita maasäteilyasiantuntijoita. ”He ovat jääneet erityisen sympaattisina ihmisinä mieliimme.” Kuten raportissa myöhemminkin todetaan, ”tavalliset ‘kaivonkatsojat’ luottavat vilpittömästi taikavarpuunsa ja näyttävät myös menestyksellisesti löytävän kaivonpaikkoja sen avulla. Tähän heillä onkin täydet mahdollisuudet kehittämänsä hyvän maastotuntemuksen vuoksi sekä siitä syystä, että Suomessa pohjavettä löytyy useimmista paikoista suhteellisen läheltä maanpintaa. Varvunkäyttäjän suorittama tietoinen tai alitajuinen ympäristön tarkkailu tulee hyvin esille kuvassa 11, jossa sama koehenkilö kartoitti useampaan kertaan saman alueen aloittaen aina samasta kohdasta. Reitin ensimmäinen säteilypiste oli helppo muistaa ja sattui sen vuoksi joka kerta samaan paikkaan. Sensijaan reitin loppupuolelta löydettyjen säteilypisteiden suhteen alkoi tulla yhä enemmän hajontaa.”

Raportissa ei oleta kantaa moraalisiin kysymyksiin sen syvällisemmin, todetaan ainoastaan, että ”sairauksia aiheuttavien säteilykenttien etsiminen taikavarvun avulla on hyväuskoisten ihmisten pettämistä”.

Varpumiesten lisäksi kaikki eivät olleet yhtä sympaattisia. Kun tutkijoiden tiedossa oli, että säteilynpoistolaitteita on useat vuodet myyty runsaalle asiakaskunnalle, muodostui tuloksen julkistaminen tutkimuksen johdolle omantunnon kysymykseksi. Säteilynpoistolaitteen tieteellisyyden ollessa nolla, harkittiin julkaisuforumiksi laajoja piirejä edustava lehti. Täksi valittiin Hymy-lehti (n:o 3/78), joka myös sponsoroi Jyväskylässä tehtyjä maasäteilykokeita. Tämän johdosta Mauno Pohjosen aisapari Lauri Ahonen lähetti maasäteilytutkimusryhmän johtajalle, professori Martti Melalle kirjeen, jossa paheksuttiin menettelyä, vaadittiin julkista selvitystä ja huomautettiin, että myös eräs maasäteilystä kiinnostunut vuorineuvos yhtyy vaatimuksiin.

Kyseinen vuorineuvos soitti Melalle ja totesi tutkimustuloksia ilmeisesti vääristellyn sekä huomautti ”Korkean Tahon” puuttuvan asiaan, ellei julkista selvitystä anneta. Myöhemmin Martti Mela ja Onni Kari-Koskinen tekivät matkan vuorineuvoksen luokse, jonne oli kutsuttu asiantuntijoiksi mm. Mauno Pohjonen ja eräs professori Tampereelta. Keskustelujen ja paikan päällä Mauno Pohjosen tekemän epäonnistuneen säteilynpoistokokeen perusteella vuorineuvos vakuuttui Oulun tutkimusten oikeellisuudesta.

Skepsiksen Facebook-ryhmässä Mika Särkijärvi kertoo kirjoittaneensa aikanaan arvion (nyttemmin jo edesmenneen) Esko Jalkasen kirjasta ”Varjoja peilissä: Yliaistillisia tutkielmia luonnosta” (Atena 1991). Kirjailija antoi päätoimittajalle palautetta ja kertoi, että toimittajan nyrjä suhtautuminen johtuu siitä, että hänen sänkynsä alta menee kolme vesisuonta. Hän pystyi havaitsemaan tällaisia asioita käymättä paikan päällä. Päätoimittaja oli vastannut, että toimittaja asuu kerrostalon neljännessä kerroksessa, mutta Jalkanen oli todennut että se ei haittaa, vaan vesisuonten aiheuttama säteily ulottuu koko taloon.

Maasäteilyraportin jälkeen kotimaista akateemista tutkimusta ei juuri tehty, koska mitään tutkittavaa ei enää käytännössä ollut. Mauno Pohjonen kuoli 1987.

Pitkän hiljaiselon jälkeen taikavarpuilu yritti comebackiä tieteeseen vuonna 2012. Pitkään taikavarvun käyttöä tutkinut tekniikan lisensiaatti Paavo Huttunen viimeisteli väitöskirjansa ”Spontaanit käsienliikkeet VHF-alueen heikon sähkömagneettisen säteilyn kenttägradienteissa” Koneen säätiön ja Juho Vainion säätiön tuella 2010-luvun alussa. Farssiksi muodostuneen väitöstilaisuuden tekele muodollisesti läpäisi, mutta – kiitos äänekkäiden skeptikoiden – Oulun yliopiston tohtorikoulutustoimikunta päätti työn uudelleen tarkastamisesta ja lopulta hylkäsi sen lukuisten tieteellisten puutteiden takia. Väitöskirjan esittämä pääväite heikkojen sähkömagneettisten kenttien aiheuttamista käsien liikkeistä jäi toteennäyttämättä sillä varmuudella, jota tieteelliseltä tutkimukselta edellytetään, ja väitöskirja arvosteltiin arvosanalla hylätty.

Koska tapaus lienee lukijoiden tuoreessa muistissa ja Kari A. Tikkasen perusteellinen raportti (Skeptikko 2/2012) on luettavissa verkossa, en mene väitöstilaisuuden yksityiskohtiin sen syvällisemmin. Huomionarvoisinta on, että väitöskirjassa yritettiin todistaa täysin vallitsevan tieteellisen tiedon vastainen käsitys, jonka mukaan heikot radioaallot aiheuttaisivat lihasliikkeitä ja tämä selittäisi taikavarvun toiminnan.

Toinen huomionarvoinen seikka oli sähköherkkyys- ja mobiilisäteilyalarmistiskenestä tuttujen hahmojen, kuten Marjukka Hagströmin, Reijo Ekmanin ja työn ohjaajana toimineen professori Osmo Hännisen nimien vilahtaminen väitöskirjassa. Väitös olisi läpi mennessään pelannut suoraan tämän joukon kyseenalaisten väitteiden pussiin – ja toiminut näppäränä siltana kansanuskomusten ja nykyaikaisen mobiilisäteilykammon välillä. Kuten Tikkanen toteaa:

”Väitöskirjassa on hylätty tai jätetty sivuun itse maasäteily. Sen tilalle on otettu hypoteesiksi, että maasäteilyhavainnot, G-linjat ja ‘vesisuonet’ tulkitaankin ihmisen 1900-luvun keinotekoisen radiosäteilyn maanpäällisten radiomastojen seisovien aaltojen aiheuttamiksi fysiologisiksi reaktioiksi taikavarpuja käyttävien ihmisten elimistössä, eritoten käsivarsissa. Samalla tämä yhtyy nykyaikana muotiin nousseen luontaisuudesta innostuneen ihmisten teknokammoon ja säteilyallergiaan.”

Väitöstä uudelleenarvioitaessa kiinnitettiin huomiota myös koko esitarkastusprosessin hämäriin piirteisiin: muun muassa toinen esitarkastajan lausunto oli vuodelta 2005, vaikka nippuväitöskirjan artikkelit olivat vuosilta 2009-2011. Tälle löytyy looginen selitys, kun hieman kaivelee historiaa.

Skepsiksen entisen puheenjohtajan Lauri Gröhnin verkkosivuilla oli aikanaan lyhyt kritiikki Huttusen taikavarpututkimuksista. Sivu ei ole enää verkossa, mutta se oli jäänyt mieleeni huvittavahkon gif-animaation takia, jossa joku pyörittelee taikavarpua. Verkkoartikkeli löytyi onneksi sekä Gröhniltä pyytämällä että (historiantutkimuksen kannalta ilahduttavasti) myös Kansalliskirjaston Vertti-verkkoarkistosta.

Gif-animaation varvunpyörittelijä on kansanparantaja Pentti Ruusala, joka Gröhnin mukaan esitteli toukokuun 1996 alussa Ylen Kotimaan katsauksessa ”laakeroidun” messinkilangasta tehdyn taikavarvun käyttöä, ja sitten juontaja Marita Porrassalmi ilmoitti: ”Nyt Pentin taidoille löytyy tieteellisesti selitetty syy”. Gröhn kirjoittaa – siis jo vuonna 1997 – että Huttunen on tehnyt väitöskirjaansa puhdetöinään, työllä ei ole valvojaa eikä työtä ole hyväksytty tarkastettavaksi, vaikka jo talvella 1994 esimerkiksi Pirkka-lehti (2/94) kertoi ”pian ilmestyvästä väitöskirjasta”. Tämä sopii yhteen väitöskirjan lähdeluettelon kanssa, jossa lähdeluettelossa on Huttusen omia konferenssipapereita 90-luvun taitteesta. Puolet papereista on kirjoitettu yhdessä Osmo Hännisen kanssa.

Kotimaan katsauksen dokumentti löytyi pienellä hakemisella Kansalliskirjaston Ritva-tietokannasta. Juontajan nimi ja suurin piirtein tiedossa ollut ajankohta auttoivat, vaikka ohjelman sisältöä ei löydykään arkiston metatiedoista. Kyseinen Kotimaan katsaus lähetettiin 10.4.1996, ja siinä haastateltiin tekniikan lisensiaatti Paavo Huttusta.

”Kaivovarvun taika todistettu”, esitellään aihe katsauksen alussa. Kun päästään itse asiaan, toimittaja heiluttelee puuvarpua vesilasin yllä ja kysyy kollegaltaan studiossa: uskotko sinä tähän? ”Uskon, ja se on nyt myös ihan tieteellisesti todistettu”, vastaa kollega. Seuraavaksi kansanparantaja Ruusala pyörittelee laakeroitua, ”erittäin herkkää” messinkivarpuaan, jonka toiminnalle löytyy nyt ”tieteellisesti selvitetty syy”. Tämän jälkeen ruutuun marssitetaan tekniikan lisensiaatti Paavo Huttunen Kuopion yliopistosta. ”Se on ihmisen kehon kautta tapahtuva radioaallon vaikutus … tästä syntyy tämä varvun liike.”

”Vielä tarkastamatonta väitöskirjaansa varten Huttunen on tehnyt kokeita paikassa, jossa radioaallot ovat herkästi havaittavissa, tässä viiden kilometrin päässä radiomastosta”.

Varpumiesten tuloksia on verrattu radioaaltoja mittaavaan laitteeseen, ja ”mitä voimakkaampi säteily, sitä yhdenmukaisempia havainnot ovat”. Toimittaja kysyy ihan aiheellisesti, mikä selittää, että kaivonpaikkoja on katsottu varvulla iät ja ajat ennen radion keksimistä, minkä Huttunen kuittaa ”Radioaaltoja on kyllä luonnossa olemassa ilman ihmisen tekemiä teknisiä lähteitä. Ukkostoiminta on yksi lähde ja avaruudesta tulee…” ja sitten haastattelu on leikattu poikki.

Huttunen toteaa, että säteilyn nykyisiä voimakkuuksia ei pidä pelätä. Kansanparantaja Ruusala taas on toista mieltä: ”Nää säteilylinjojen välit on tihentyny viimesen viidentoista vuoden aikana noin puolella. Nyt sairaudethan kulkee näiden säteilylinjojen voimakkuuden ja tän tiuhentumisen myötä niinku käsi kädessä.”

Varpu taipuu myös Huttusen kädessä ja hän arvioi, että noin puolella suomalaisista varpu taipuu, kun vain rohkeasti lähtee kokeilemaan.

Gröhnin viittaama Pirkka-lehti 2/94 löytyy Kansalliskirjaston arkistosta. Jutussa haastatellaan Kotimaan katsauksesta tuttuja Pentti Ruusalaa ja Paavo Huttusta, ja legendaarinen varpumies Mauno Pohjonenkin mainitaan. Jutussa kerrotaan ihan oikein, että Oulun yliopiston maasäteilyraportti oli kova julkinen isku varpumiehille – joita siitä huolimatta ”edelleen kerääntyi 30-70 kappaletta kesäisin Partaharjun leirille vertailemaan kokemuksiaan” (Kuva 5).

Pirkan juttu alkaa ihmeellisellä tarinalla, jossa Ruusalan pojan BMW:n akku tyhjeni kahdessa tunnissa, kun auto oli pysäköity parin metrin päähän talon seinästä. ”Vahinko sattui kaikkiaan kolme kertaa, minkä jälkeen poika pysäköi auton metrin taaemmaksi. Siellä autolle ei tapahtunut mitään.” Sitten Paavo Huttusen kehittämällä mittarilla löydetään ”akun syöntikohdasta tuhat mikrovolttia sähkömagneettista säteilyä neliömetriä kohti”.

Jutun mukaan Huttunen on kerännyt ja muokannut (sic) ”piakkoin ilmestyvään” väitöskirjaan tähtäävää aineistoa lähes yhdeksän vuotta. Huttunen itse ei lähde arvioimaan yhä lisääntyneiden radioaaltojen terveysvaikutuksia, mutta Ruusalan mukaan seurauksia on. ”Jatkoa kuullaan keväällä Kuopion yliopiston sovelletun fysiikan laitokselta, jossa Paavo Huttusen väitöskirja tarkastetaan”, päättyy juttu.

Nämä 1990-luvun puolenvälin lehtijutut ja vuodelta 2005 ollut esitarkastajan lausunto viittaa siihen, että väitöskirjaa on koitettu saada läpi useampaan kertaan eri paikoissa, kehnolla menestyksellä. Oulussa melkein tärppäsi – onneksi aktiivinen skeptikkojoukko torppasi sen. Arvoitukseksi jää, olisiko väitöskirja livahtanut prosessista läpi ilman Skepsiksen aktiivien nostamaa äläkkää? Veikkaan valistuneesti, että kyllä olisi – ja samoilla linjoilla oli myös Skeptikon päätoimittaja Risto K. Järvinen Skeptikko-lehden 4/2012 pääkirjoituksessaan.

Hylätty taikavarpuväitöskirja oli vielä elokuussa 2017 Oulun yliopiston julkaisuarkiston sivuilla, mutta mistään ei käynyt ilmi, että väitöskirja on hylätty. Olin yhteydessä yliopiston julkaisutoimikuntaan, jonka edustaja oli samaa mieltä kanssani siitä, että sivulle olisi syytä laittaa maininta siitä, että väitöskirja on hylätty tieteellisten puutteiden takia. Suomalainen tiede- ja toimittajayhteisö tuntee tapauksen, mutta ulkomailla väitöskirjan ”tulokset” voivat jäädä elämään omaa elämäänsä.

Lokakuussa 2017 väitöskirja-pdf:n kansisivulle oli vähin äänin ilmestynyt maininta väitöskirjan hylkäämisestä, mikä oli varsin asiallisen hienotunteinen tapa hoitaa asia.

kuva 5. Paavo Huttunen Mittalaitteineen Pirkka-*** ***lehdessä Vuonna 1994.

MAASÄTEILY ELÄÄ EDELLEEN, MUTTA KULTAKAUSI ON OHI

MAASÄTEILYHUUHAAN NYKYTILAA voisi verrata homeopatiaan: molemmat on osoitettu lukuisin tutkimuksin humpuukiksi, mutta sitkeitä kannattajia löytyy. Suomessa toimii edelleen vuonna 1979 perustettu Suomen Maasäteilyntutkijat ry, joka julkaisee Varpuasiaalehteä. Sivuston sisältö on asiallisen näköinen, mutta ei kestä kriittistä tarkastelua. Sivusto on kuitenkin tutustumisen arvoinen, sillä se on siististi laadittu ja sieltä käy selvästi ilmi, mihin maasäteilytutkijat uskovat. Sivuilla on myös digitoitu versio ”Kaivonpaikan katsomisesta” -kirjasesta, josta ei löydy tietoja Kansalliskirjaston tietokannasta, mutta joka on väitetysti 1920-luvulta.

Verkkosivuilta löytyy kreationisteilta tuttuja väitteitä: ”Tiedeyhteisön mielestä koko asian tutkiminen on yleensä turhaa ja se on jopa jyrkästi kiellettyä. Jos joku yliopiston tutkija uskaltaa tutkia tätä alaa julkisesti, niin hyvin nopeasti hänet hyllytetään tai erotetaan työpaikastaan.” Vai olisiko niin, että asiaa on jo tutkittu niin paljon, ettei enää ole juuri tutkittavaa? Eihän enää tutkita flogistonia eikä eetteriäkään. Historiantutkimuksellisesti tai sosiologisesti maasäteilyuskomuksissa olisi varmasti tutkittavaa. Ja maasäteilyn mediakäsittelyssä olisi varmasti aineistoa yhteen viestintäalan väitöskirjaan.

Suomen Maasäteilyntutkijat ry oli vielä vuoteen 2016 asti nimeltään Sähkö- ja Maasäteilyntutkijat ry. Mitä on – tai on olevinaan – sähkösäteily, jääköön toisen artikkelin aiheeksi.

Vesiputkien etsintä varvun avulla elää edelleen jopa ammattilaispiireissä: marraskuussa 2017 brittilehti The Guardian uutisoi, että peräti kymmenen brittiläistä vesilaitosta kahdestatoista myönsi käyttävänsä taikavarpua vesiputkien ja -vuotojen paikantamisessa maan alta.

Kohu sai alkunsa, kun tiedebloggari Sally Le Page kuuli vanhemmiltaan, että vesilaitoksen työntekijä oli etsinyt vesiputken kulkureittiä pihasta taikavarvun kanssa. Jutussa haastateltu Leedsin yliopiston asiantuntija tuomitsi menetelmän keskiaikaiseksi noituudeksi, mutta yleisönosasto täyttyi nopeasti menetelmää puolustavista anekdooteista. Samoin kävi Tekniikka&Talouden suomenkielisen uutisen kommenttilaatikossa.

Virkistävä poikkeus oli keskiaikaan perehtyneen tohtoriopiskelijan mielipidekirjoitus, jossa hän kertoi, että taikavarpuilu on huuhaata, muttei keskiaikaista sellaista: varhaisimmat maininnat ovat 1500-luvulta ja suosituinta huuhaa oli 1800- ja 1900-luvuilla. Keskiajan päättymiselle ei ole tarkkaa määritelmää, mutta suurin osa tutkijoista katsoo sen tapahtuneen 1400-luvun lopulla.

Skepsiksen Facebook-ryhmässä virinneen keskustelun perusteella hitsauspuikoista taivutellut taikavarvut eivät ole tavaton näky vesilaitostyöntekijöiden näpeissä Suomessakaan.

artikkelin Pääkuva On Georgius Agricolan kirjasta ”de Re Metallica” (1556), Jossa Näkyy kuinka Malminetsinnässä Käytettiin 1500-luvulla oksanhaarukoita.

artikkelin Lähteet Löytyvät Lehden Nettiversiosta: skepsis.fi/skeptikkolehti/2017.

Kuulostaa niin tutulta

MAASÄTEILYÄ KOSKEVIA lehtijuttuja ja kirjoja lukiessa tuli usein dejavu-tunne: tämähän muistuttaa 2000-luvun kännykkä- ja wlan-säteilyfobiaa. Unettomuus, lapsettomuus ja syöpä tulevat nyt kännykkäsäteilystä eikä maasäteilystä.

Matkapuhelinten ja wlan-tukiasemien säteilyllä on yksi kätevä ero maasäteilyyn verrattuna: sitä on todistetusti olemassa ja sen määrä voidaan mitata. Ja niin totta vieköön mitataankin: kännykkäsäteilystä – tai siis sen läsnäolon tiedosta tai luulosta – oireita saaville kaupitellaan monenlaista mitta- ja suojalaitetta. Kyse on tavallaan jatkuvasta humpuukin uudelleenbrändäämisestä: ensin syöpää aiheutti maasäteily, sitten näyttöpäätteet, sitten kännykät ja niiden ohella nykyään wlan-säteily. Huttusen väitöskirjayritelmä yritti sujuvasti yhdistää nämä kaksi säteilymaailmaa selittämällä, että taikavarpuilu perustuukin radioaaltoihin.

Maasäteilyuskomus porskutti vuosikymmeniä ennen kuin laantui. Aiheessa olisi tutkittavaa, jos ei nyt väitöskirjaksi, niin ainakin yhdeksi vertaisarvioiduksi historia-artikkeliksi asti. Mikä tappoi maasäteilyuskomukset? Oliko se Oulun yliopiston maasäteilyraportti? Vai uudet vaarallisemman tuntuiset säteilylähteet, kuten näyttöpäätteet ja myöhemmin kännykät ja langattomat lähiverkot? Vai kyllästyivätkö ihmiset? Vai kuolivatko pois?

Uskon, että kaikilla edellä mainituilla oli vaikutusta. Maasäteilyn perintö elää edelleen mobiilisäteilyyn liittyvien uskomusten muodossa.