Yleistysten logiikasta

”KORPIT OVAT MUSTIA, VAIKKA NE OVATKIN NYT VALKOISIA” VOI OLLA TOSI VÄITE

Osmo Tammisalon ja kumppanien

feminismikriittiset kirjoitukset

Skeptikossa eivät aina täytä

tieteellisen ajattelun standardeja

kaikilta osin. Ajattelin osallistua

keskusteluun tietämykseni puitteissa

mahdollisimman rakentavasti

ja tieteellisen kriittisen ajattelun

periaatteita esiintuoden.

YKSI INHIMILLISEN YMMÄRRYKSEN keskeisistä piirteistä on kykymme nousta yksityiskohtien yläpuolelle ja löytää säännönmukaisuutta jopa monimutkaisista ilmiöistä ja oliojoukoista. Eräs keskeinen komponentti tässä abstrahoinniksi kutsutussa kyvyssä on kykymme muodostaa yleistyksiä – oliojoukkoja nimenomaan joukkoina koskevia uskomuksia tai väitelauseita.

Esimerkkejä yleistyksistä ovat väitteet ”suomalaiset juovat paljon kahvia”, ”ankat munivat” ja ”nykyfeministit ovat epätieteellisiä”. Kaikki väitteet viittaavat oliojoukkoon ja esittävät tietyn ominaisuuden kuuluvan joukon jäsenille. Tarkempi tarkastelu kuitenkin osoittaa, että näiden näennäisesti samanmuotoisten väitteiden loogiset rakenteet eroavat toisistaan merkittävästi. Ymmärtämällä yleistyksiä, jotka ovat välttämätön osa ajatteluamme ja myös keskeinen osa tieteen selitysvoimaa, voimme ymmärtää paremmin myös ajatteluumme suuresti vaikuttavien yleistävien käsitystemme ja asenteidemme ongelmia.

Tarkastelen yleistyksiä kriittisen ajattelun, järkeilyn ja argumentoinnin tarpeiden näkökulmasta. Yhdistän tarkasteluuni semantiikasta peräisin olevaa ymmärrystä sekä hieman käyttäytymistieteellistä tutkimusta. Tarkoitukseni on erityisesti tarjota tutkimukselle perustuva suppea katsaus yleistysten lajiin, joka aiheuttaa pahimpia ongelmia ajattelullemme, luonnehtiviin yleistyksiin.

MÄÄRÄLLISET YLEISTYKSET

KIELEN TASOLLA YLEISTYKSET on helppo tunnistaa. Lauseet, jotka alkava sanoilla ”kaikki”, ”useimmat”, ”tyypillisesti”, ja niin edelleen ovat yleistyksiä tietystä joukosta. Toisaalta joukoista tai ryhmistä voidaan puhua ilman määrään viittaamista yksinkertaisesti nimeämällä ne. Teemme tätä alituiseen: ”suomalaiset juovat paljon kahvia”, ”koirat haukkuvat” ja ”sateella kastuu” ilmaisevat yleistyksen suomalaisista, koirista ja säätiloista.

Yleistykset voidaan jakaa karkeasti ottaen kahteen luokkaan: yleistyksiin, jotka ovat määrää ilmaisevia, eli kvantifioivia, ja niihin, jotka eivät tätä ole. Kvantifioivat eli määrälliset yleistykset voidaan vähintään periaatteessa kuvata matemaattisina funktioina oliojoukkojen yli.

Tilastolliset väitteet, esimerkiksi keski- tai tyyppiarvoa kuvaavat väitteet, ovat yksi selkeä esimerkki määrällisistä yleistyksistä. Kategoriset yleistykset muotoa ”kaikki” ja ”ei-yksikään” ovat toinen. Näiden selkeiden tapausten lisäksi on koko joukko summittaisempia yleistysten muotoja, joilla ei ole yksiselitteistä loogista muotoa (ne voivat tarkoittaa eri asioita eri yhteyksissä), joita ilmaistaan kuten sanoilla ”monet”, ”useimmat”, ”tyypillisesti”, ”enemmistö” tai näiden vastinpareilla kuten ”vain muutamat”, ”harvat” ”harvoin” ja ”vähemmistö” tai vielä tätä epämääräisemmin ilmauksin kuten ”osa” tai ”jotkin”. Nämä yleistykset ovat myös määrällisiä yleistyksiä, vaikka niihin turvautuvalla henkilöllä ei välttämättä ole kovinkaan täsmällistä käsitystä puheena olevan ominaisuuden jakautumisesta tarkoitetussa oliojoukossa.

Määrällisiä yleistyksiä sisältävien ilmausten totuus riippuu ennen muuta yksilöistä, joista tarkoitettu oliojoukko koostuu. Väite ”kaikki A:t ovat F” on kirjaimellisesti otettuna epätosi, jos yksikin A ei ole F , eli siis on olemassa A joka ei ole F , toisin kuin lause väittää (A viittaa tässä joukon jäseniin, F ominaisuuteen, joka edellisiltä väitetään löytyvän; esimerkiksi korvaa A sanalla ”tiikerit” ja ominaisuus F sanalla ”raidallisia”).

Taasen väite ”useimmat A:t ovat F” on epätosi, jos riittävän moni A ei olekaan F . Kaikkien määrällisten yleistysten totuusarvot ovat siis – enemmän tai vähemmän – suoraan responsiivisia sille, minkälainen ominaisuusjakauma tarkoitetussa joukossa todella vallitsee.

EI-MÄÄRÄLLISET YLEISTYKSET

EI-MÄÄRÄLLISET YLEISTYKSET eivät ole suoraviivaisesti responsiivisia edellä kuvatulla tavalla suhteessa olioiden ominaisuuksien jakaumiin kohdejoukossa. Esimerkiksi väite ”ankat munivat” on ilmeisen tosi, vaikka todellisuudessa alle viisikymmentä prosenttia ankoista munii (vain naaraat munivat, ja osa näistäkin on infertiilejä). Myös väite ”moskiitot kantavat Länsi-Niilin virusta” vaikuttaa todelta, vaikka vain alle yksi prosentti moskiitoista on viruksen kantajia. Sitä vastoin väitteet ”kirjat ovat pehmeäkantisia” ja ”moottoriajoneuvot ovat nelipyöräisiä” eivät vaikuta tosilta, vaikka tilastollisesti molemmat ovat hyvin perusteltuja. Myös lause ”ankat ovat naaraita” olisi paremmin perusteltu tilastollisesti kuin munimista koskeva lause, mutta vaikuttaa selvästi epätodelta.

Ei-määrällisiä yleistyksiä kutsutaan geneerisiksi yleistyksiksi. Nämä jakaantuvat kahteen luokkaan. Suoriin lajiväitteisiin ja luonnehtiviin yleistyksiin. Suorat lajiväitteet, kuten ”ankat munivat” ja ”tiikerit ovat raidallisia” on luontevinta käsittää lajia koskevaksi väitteeksi, joka liittää tietyn ominaisuuden nimenomaan lajiin (so. tarkoittavat jotakuinkin samaa kuin lauseet ”ankka-laji lisääntyy munimalla” ja ”tiikerien lajille on tyypillistä raidallinen väritys” tms.).

Olennainen ero suorien lajiväitteiden ja edellä käsiteltyjen määrällisten yleistysten välillä on se, että edelliset liittävät ominaisuuksia suoraan lajiin kuin olio-joukkoon, josta laji muodostuu (lajin ”edustajat”). Lajit puolestaan ovat loogisesti pikemmin yksilöolioita kuin joukkoja. Lause ”dodo on kuollut sukupuuttoon” liittää lajiin dodo ominaisuuden ”olla kuollut sukupuuttoon” samalla tavalla kuin lause ”Antero on lääkäri” liittää ominaisuuden ”olla lääkäri” tiettyyn ihmisyksilöön.

Lajien yksilöolioiden kaltaisuus tulee esiin esimerkiksi siinä, että lajien ominaisuudet eivät palaudu lajin jäsenten ominaisuuksiin. Esimerkiksi dodo on kuollut sukupuuttoon, mutta yksikään yksittäinen dodo ei ole kuollut sukupuuttoon; sukupuutto on kaikkien lajin edustajien kuolemista, lajin häviämistä, ja näin vain kokonaisille lajeille mahdollinen ominaisuus.

Suorat lajiväitteet eivät ole erityisen ongelmallisia itsessään, koska niiden logiikka on suhteellisen suoraviivaista: ne liittävät jonkun ominaisuuden lajiin. Suorien lajiväitteiden ongelmat koskevat pikemmin sitä, että (luonnollisen) lajin käsite itsessään on niin epämääräinen, että niitä koskevien väitteiden totuusehdot ovat hyvin hämäriä. (ks. esim. Devitt, 2011). Yksinkertaistetusti voidaan todeta ongelman olevan siinä, että ei ole löydetty ei-mielivaltaista tapaa määritellä lajin käsitettä siten, että määritelmä vastaa esi-teoreettista käsitystämme lajeista. Minkä kriteerin perusteella esimerkiksi ensimmäinen ja mahdollinen viimeinen tiikeri, sekä kaikki näiden väliin jäävät menneet, nykyiset ja tulevat tiikerit rajataan kaikista muista sukulaisistaan yksiselitteisesti?

Oman lisävaikeutensa asiaan tuo myös se, että usein suorien lajiyleistysten kieliopillinen muoto on yhteensopiva monien lukutapojen kanssa. Esimerkiksi lauseet ”tiikerit ovat raidallisia” ja ”kirjat ovat pehmeäkantisia” eivät eroa kieliopiltaan mitenkään, mutta vain ensimmäinen näyttää suoralta lajiyleistykseltä.

Kieliopin ja logiikan sijaan pikemmin luonnollisia luokkia koskevat (ontologiset) taustaoletuksemme selittävät sitä, miten toisinaan tilastollisesti katsoen huonosti perusteltu lause voi olla tosi (esim. ”ankat munivat”), ja huomattavasti paremmin tilastollisesti perusteltu lause epätosi (ilmeisesti yli 80 prosenttia kirjoista on pehmeäkantisia).

On epäilemättä luontevampaa käsittää ”oikeiksi” lajeiksi juuri luonnolliset lajit, kuten eläinlajit, pikemmin kuin artefaktien luokat, kuten kirjat ja ajoneuvot. Tämä luontevuus ei muuta kuitenkaan sitä tosiasiaa, että usein artefaktien luokat on helpompi määritellä tarkkarajaisesti oliotasolla kuin luonnollisten lajien.

Esimerkiksi ajoneuvojen joukkoa koskevat väitteet lienevät tosia tai epätosia kaikkien joukkoon kuuluvien olioiden ominaisuuksien (ja näiden tilastollisten jakaumien) perusteella. Tämä johtuu siitä, että ajoneuvojen joukkoon kuulutaan tai ei kuuluta tietyn liikkumiseen liittyvän funktion toteuttamisen perusteella. Tiikerien tapauksessa ei kuitenkaan ole aivan selvää, onko niitä koskevien väitteiden ”totuudentekijä”, vain nykyiset tiikerit, vain menneet ja nykyiset tiikerit, vai kaikki tiikerit (myös tulevat). Riippuen valitusta rajauksesta lajin muodostava oliojoukko, ja näin myös lajia koskevien väitteiden totuudentekijät, saattavat erota suuresti eri tapauksissa (ovatko varhaiset tiikerit olleet raidallisia, vai onko väritys vain huomattavasti myöhemmän kehityksen seurausta?).

Toisaalta myös artefaktit läpikäyvät evoluutiota, joka vaikuttaa asiaan: ”kirjat ovat selluloosaa” olisi ehkä näyttänyt hyvin perustellulta yleistykseltä vielä muutamia vuosikymmeniä sitten, mutta sähköisten ja äänikirjojen aikakaudella perusteet väitteelle näyttävät heikommilta.

LUONNEHTIVAT ELI EPÄMÄÄRÄISET YLEISTYKSET

LUONNEHTIVAT YLEISTYKSET ovat monien ongelmien lähde. Niitä kutsutaan myös syystä epämääräisiksi geneerisiksi yleistyksiksi: niiden totuus näyttää riippuvan lajin jäsenyksilöiden ominaisuuksista, toisin kuin suorien lajiyleistysten, joiden totuus riippuu lajin ominaisuuksista. Esimerkiksi lause ”ankat munivat” näyttää olevan tosi ankka-lajin lisääntymistavan vuoksi, ei siksi että tietty osuus ankoista munii. Kuitenkin lause ”ankat ovat valkoisia” näyttää riippuvan pikemmin siitä, että riittävän moni ankka todellisuudessa on valkoinen. Lauseen totuus sallii sen, että jotkin ankat ovat ei-valkoisia, mutta näyttää olevan responsiivinen ei-valkoisten ankkojen määrälle: jos vaikkapa ruskeiden ankkojen osuus kasvaa ankkojen joukossa niin suureksi, että ne eivät vaikuta enää pelkiltä poikkeuksilta, olisi syytä ajatella, että myös lause ”ankat ovat valkoisia” muuttuisi samalla epätodeksi.

Luonnehtivien yleistysten ongelma on siinä, että on hyvin vaikea määritellä tarkkaa rajaa, sille kuinka monen lajin jäsenen pitää olla kuvatun kaltaisia, jotta yleistys olisi tosi. Lisäksi ”tyypillisyyden” kriteerit vaihtelevat selvästi tapauskohtaisesti: lauseet ”korpit ovat mustia”, ”tiikerit ovat raidallisia” ja ”leijonilla on harja” ovat tosia luonnehdintoja hyvin erisuuruisten tilastollisten ominaisuusjakaumien vuoksi.

Kieli asettaa myös omat rajansa. Kieli on kehittynyt ensisijaisesti sosiaalisen vuorovaikutuksen ja yhteistoiminnan tarpeisiin, mikä aiheuttaa sen, että kielen tasolla monet yksityiskohdat eivät tule esiin lainkaan. Esimerkiksi lauseen ”korpit ovat mustia” lausuja voi tarkoittaa ainakin kahta eri asiaa (itseasiassa vaihtoehtoisia merkityksiä on monia muitakin, mutta ohitan ne tässä). Hän voi yhtäältä tarkoittaa sanoa, että yleensä korpit ovat mustia, puhuen tilastollisesta todennäköisyydestä. Tällöin puhujan mielessä on pikemmin määrällinen yleistys kuin luonnehtiva. Toisaalta hän voi tarkoittaa sanoa korppien lajista, että musta väri on sille lajityypillinen. Tällöin kyse on luonnehtivasta yleistyksestä, jonka totuus riippuu siitä, mikä on tyypillistä lajille.

Esimerkki on jälleen hyödyllinen. Jos kävisi niin, että vaikkapa jonkin kemikaalivuodon seurauksena useimpien tällä hetkellä elävien korppien sulat muuttuisivat valkoisiksi, lakkaisi määrällinen väite olemasta totta. Jos ja kun värimuutos korjautuu, ja korppien väri palautuu, muuttuu lause taas todeksi. Lajiluonnehdinnalle ei käy samalla tavalla kuvitellussa tilanteessa: se olisi totta, vaikka useimmat korpit lausumishetkellä olisivatkin tilapäisesti muuttuneet valkoisiksi. Lausumishetken värityshän ei ole lajityypillistä korpeille, vaan pelkkä sattuman oikku. Määrälliseksi yleistykseksi tulkittuna olisi loogisesti ristiriitaista sanoa värimuutoksen tapahduttua ”korpit ovat mustia, mutta nyt ne ovat valkoisia”, kun taas lajiluonnehdinnaksi tulkittuna lause on mielekäs ja ymmärrettävä.

YLEISTYSTEN SUDENKUOPAT

YLEISTYKSET eivät ole vain semantiikan tasolla ongelmallisia, vaan myös siksi, että ne usein tekevät meidät suorastaan sokeiksi omalle ajattelullemme ja sen virheille. Luonnollinen kieli pyrkii lähes poikkeuksetta tehokkaaseen kommunikointiin mahdollisimman pienellä vaivalla (esim. usein tarvittavat sanat, kuten loogiset ilmaukset (”kyllä”, ”ei”) ja konnektiivit (”ja”, ”tai”, ”jos … niin”) ovat tyypillisesti lyhyitä ja vaivattomia kielessä kuin kielessä).

Resursseja ei kannata kuluttaa sellaisten asioiden ääneen sanomiseen, jotka ovat selviä kontekstin perusteella tai muuten yleisessä tiedossa. Esimerkiksi kun lapsi sanoo menevänsä kuistille, ja vanhempi vastaa ”älä, siellä sataa”, implikoi väite esimerkiksi sen, että (vanhempi uskoo, että) ulkona sataa, ja että jos kuistille menee sateella, niin vaatteet kastuvat, ja että vaatteiden kastuminen ei ole toivottavaa. Kiellon kommunikointiin lapselle on tarpeetonta artikuloida tällaista loogista ketjua, vaikka se kiellon järkisyy onkin.

Kommunikaatioon liittyvän pienimmän vaivan tiestä seuraa myös se, että saatamme itse olla sokeita taustaoletuksille, joista ajattelumme riippuu (kuten tietyistä lajikäsityksistä, joita yllä käsiteltiin, tai jopa loogisista yhteyksistä, jotka selittävät äsken mainitun vanhemman kiellon lapselle). Usein omaksumme kielelliset konventiot kuin ”ennakkoluuloina” koskaan selvittämättä itsellemme niiden varsinaista perustaa ja täsmällistä muotoa.

Yksi yleistyksiin usein liittyvä seikka, joka kätkeytyy yksinkertaisten kielellisten ilmauksien taakse, on niihin usein liittyvä komparatiivirakenne. Yleistys ”suomalaiset juovat paljon kahvia” on paitsi tilastollinen, myös vertaileva. Se, että kyse on vertailusta, on pääteltävissä sanan ”paljon” esiintymisestä, koska normatiiviset väitteet aina edellyttävät jotain standardia. Ominaisuus ”juoda paljon kahvia” implikoi, että on olemassa jokin normaali tai normi, johon puheena olevaa joukkoa verrataan. Relevantti vertailu tämän lauseen tapauksessa lienee kansallisuuksien välinen keskiarvo. Tosin jälleen konteksti on olennainen tulkinnalle: onhan mahdollista osoittaa lomakohteessa hotelliaamiaisella ruokailevia turisteja, ja sanoa sama lause tekemättä minkäänlaista yleistystä kokonaisista kansoista.

Luonnehtivat yleistykset ovat kuitenkin monin verroin ongelmallisempia kuin pelkästään piilossa olevan loogisen rakenteen vuoksi. Psykologisissa kokeissa on todettu niiden käyttäytyvän ajattelussa hyvin epäsäännöllisesti. Uudet yleistykset, joista koehenkilöillä ei ole mitään taustatietoja, voidaan hyväksyä tosiksi jo hyvin alhaisella tilastollisella evidenssillä.

Esimerkiksi koehenkilöt hyväksyvät lauseen ”lorkeilla on purppuranväriset sulat” todeksi jopa 30 prosentin esiintyvyydellä, jos ominaisuus kuvataan erityiseksi tälle (koeasetelmaa varten keksitylle) lintulajille. Todeksi hyväksymiseen tarvittava esiintymisprosentti laskee entisestään lähes olemattomiin, kun lisätään tieto, että sulat ovat myrkyllisiä ja siksi ihmisille vaarallisia. (Cimpian, Brandone, and Gelman 2010.) Edellä mainittu moskiitto-esimerkki on tosielämän tapaus, joka vastaa tätä ilmiötä.

Luonnehtivien yleistysten todeksi uskominen riippuu siis suuresti siitä kuinka merkittävänä (erityisenä tai haitallisena) pidämme kyseessä olevaa ominaisuutta. Rautalangasta vääntäen: omat preferenssimme määräävät suuresti sen, milloin olemme valmiita hyväksymään todeksi tietyt yleistykset. Rasismiin liittyvät yleistävät, syrjivät asenteet (joita itse tutkin työssäni) ovat vain ääriesimerkki tästä ilmiöstä – muiden mielestä poikkeuksia olevat tapaukset saavat rasistiseen ajatteluun taipuvaiset hyväksymään kategorisia väitteitä vaikkapa tietyn etnisen ryhmän rikollisuudesta.

Eikä tässä vielä kaikki. Tutkimuksissa on havaittu myös, että kun koehenkilöille kerrotaan tiettyjen yleistysten olevan tosia, he olettavat yleistyksen pätevän lähes kategorisesti tarkoitetun joukon olioista. Asymmetria on järisyttävä: koehenkilöt ovat valmiita hyväksymään yleistyksen todeksi hyvin alhaisilla tilastollisilla esiintymisillä, ja vieläpä suuresti riippuen siitä, kuinka merkittävänä ominaisuutta pidetään. Kuitenkin oppiessaan tosiksi oletettuja yleistyksiä muiden todistuksen perusteella, he etenevät lähes poikkeuksetta siitä oletuksesta, että yleistyksen totuus tarkoittaa lähes universaalia esiintymistä.

Kyse saattaa olla siitä (tämä on spekulaatiota), että kun itse muodostamme luonnehtivia yleistyksiä ajattelussamme, suhtaudumme niihin heuristisesti – ne ovat vain oman ajattelumme tarpeisiin tehtyjä maailman jäsentämisyrityksiä. Syystä tai toisesta, kun käytämme loogisesti vastaavaa informaatiota päättelyissä, tämä yleistysten muodostamista koskeva rajoite unohtuu kokonaan, ja kohtelemme yleistyksiä kuin ne olisivat lähes kategorisia väitteitä. Näyttää selvältä, että tämän päättelykykyämme vaivaavan ongelman vuoksi meidän on syytä olla erityisen tarkkoja turvautuessamme yleistyksiin ja yleisiin luonnehdintoihin.

LOPUKSI

YLEISTYKSET OVAT VÄLTTÄMÄTTÖMIÄ ajattelullemme, ja määrällisten yleistysten tapauksessa tietokykyämme merkittävästi lisäävä työkalu. Toisaalta luonnon luokitteleminen usein edellyttää epämääräisempää luokittelua kategorioihin, jolloin ”lajityypillisyys” on toisinaan kelvollinen korvike täsmällisemmille väitteille. Näistä toisinaan hyödyllisistä yleistyksistä on kuitenkin vain lyhyt matka pettäviin luonnehtiviin yleistyksiin, joiden hyväksyttävyys tai totuus näyttää riippuvan enemmän omista intresseistämme kuin lajia koskevista täsmällisistä ominaisuusjakaumista.

Yleistykset käyvät sitä riskialttiimmiksi, mitä tärkeämpi aihepiiri on esimerkiksi oman terveytemme, turvallisuutemme tai identiteettimme kannalta. Kuten yllä todettiin, jos joukkoon liitetty ominaisuus on merkittävä meille itsellemme ja intresseillemme, olemme taipuvaisia hyväksymään yleistyksen todeksi heikoin perustein tai vailla kunnollista tilastollista evidenssiä. Hyväksyttyämme tietyn yleistyksen olemme kuitenkin taipuvaisia pitämään sitä lähes universaalina, hypäten näin vähäisestä evidenssistä lähes kategoriseen yleistykseen.

Erityisen vaarallisia luonnehtivat yleistykset ovat yhteiskunnallisessa keskustelussa ja teoretisoinnissa. Ne mahdollistavat kokonaisten näkökulmien tai ihmisryhmien typistämisen yhteen helppoon yleisluonnehdintaan, joka väitetysti on olemuksellinen tai määrittelevä piirre kaikille luonnehdinnan alaan kuuluville näkemyksille.

Erilaiset yhteiskunnalliset yleistävät nimilaput ”kulttuurimarksisteista” ”persuihin” ovat tyypillisesti luonnehtivia yleistyksiä. Niiden retorinen teho selittynee ylläkäsitellyillä taipumuksillamme hyväksyä luonnehtivat yleistykset tosiksi vähäisellä evidenssillä ja kuitenkin käyttää omaksuttuja yleistyksiä kuin ne olisivat lähes kategorisesti tosia. Ne harvoin kuitenkaan ovat palautettavissa mihinkään evidenssin tukemaan määrälliseen yleistykseen tai perusteltuun tilastolliseen tietoon.

Tieteellisen ajattelun kivijalkana voidaan pitää määrällisiä yleistyksiä. Sen näkökulmasta kokonaisia aatteita luonnehtivat yleistykset ovat usein tilastollisesti äärimmäisen heikosti perusteltuja, ja edellyttäisivät tuekseen mittavia sosiologisia tutkimuksia.

Esimerkiksi tämän lehden sivuillakin (suhteettoman) paljon huomiota saaneet ”nykyfeministit” ovat esimerkki väljästä ja hajanaisesta yhteiskunnallisesta aatteesta, jota usein yritetään lähestyä luonnehtivien yleistysten avulla.

Kyse ei ole siitä, että nykyfeminismin kritisointi yleistysten tasolla ei olisi lainkaan mahdollista tai totta, vaan siitä, että tämän yleistävän nimilapun avulla esitetty kritiikki on totta parhaimmillaankin vain samalla tavalla, kuin väite ”moskiitot kantavat Länsi-Niilin virusta” on totta. Häviävä prosentti koko ”lajista” sopii kuvaukseen, mutta käsitetty uhka tekee yleistyksestä merkityksellisen, tärkeän ja uskottavan, jopa tilastollisen tuen puuttumisesta huolimatta.

Muutamien valikoiduista esimerkeistä yleistäminen kokonaisen yhteiskunnalliseen aatteeseen lienee mahdollista vain, jos aatteen kantaman ”Länsi-Niilin viruksen” käsittää niin vakavaksi uhaksi, että se riittää oikeuttamaan yleistyksen. Mitään tilastollista pohjaa tällaisilla luonnehtivilla yleistyksillä ei siltikään ole, ja niiden esittäminen tosiasiaväitteinä on nähdäkseni malliesimerkki epätieteellisestä ajattelusta.

Kirjallisuus ja viitteet

Cimpian, Andrei, Amanda C. Brandone, and Susan A. Gelman. 2010. ”Generic Statements Require Little Evidence for Acceptance but Have Powerful Implications.” Cognitive Science 34 (8): 1452–82.

Cohen, A, ’Think Generic: The Meaning and Use of Generic Sentences’ (Carnegie Mellon University, 1996). Devitt, Michael. 2011. ”Natural Kinds and Biological Realisms.” In Carving Nature at Its Joints, edited by Joseph Campbell, Michael O’Rourke, and Matthew H. Slater, 155– 74. MIT Press.

Leslie, Sarah-Jane, ’Generics Oversimplified’, Noûs, 49.1 (2015), 28–54.

Leslie, Sarah-Jane, and Adam Lerner, ’Generic Generalizations’, The Stanford Encyclopedia of Philosophy, 2016.

Ritchie, Katherine, ’Should We Use Racial and Gender Generics?’, Thought, 2019.