Yli 30 Vuotta Kysymyksiä

HURAHDIN VIIME KESÄNÄ USKOON!

KORONAKRIISI KURITTI MYÖS SUOMEA etenkin palvelutyöpaikkojen osalta. Tapahtumajärjestäjiltä ja esiintyviltä taiteilijoilta lähtivät työt alta, kun kokoontumisia rajoitettiin ja kiellettiin. Itseltäni loppuivat stand up -keikat maaliskuun puolessavälissä kuin seinään. Kului yli neljä kuukautta ennen seuraavaa keikkaa heinäkuun lopussa.

Ensimmäinen keikkani koronatauon jälkeen oli georgialaisessa ravintolalaivassa Helsingin Hakaniemenrannassa. Englantilaisen jalkapallojoukkue Liverpoolin suomalainen kannattajayhdistys OLFC juhli Liverpoolin saavuttamaa Valioliigan mestaruutta. Edellisen kerran Liverpool oli voittanut Englannin liigan mestaruuden tasan 30 vuotta sitten. Minulta toivottiin jalkapalloaiheista komiikkaa ja jopa kevyttä Liverpoolin ”roastausta”.

Olen aina seurannut jalkapalloa, enemmän tai vähemmän. Muistan vieläkin Anssi Kukkosen selostaman MM-finaalin 1974, jota tuijotin televisiosta kahdeksanvuotiaana mummolassa. Hollanti meni johtoon vain runsaan minuutin pelin jälkeen Johan Cruijffin hankkimalla ja Johan Neeskensin laukomalla rankkarilla. Sillä hetkellä päätin, että olen ottelussa Hollannin puolella. Länsi-Saksan Paul Breitner tasoitti pelin 25 minuutin kohdalla, myös rankkarilla. Kun pelikello näytti aikaa 43 minuuttia, Gerd Müller laukoi lähietäisyydeltä länsisaksalaiset 2-1 johtoon. Toisella puoliajalla kannatinkin sitten jo Länsi-Saksaa. Suosikkijoukkuetta ei tarvinnut enää vaihtaa, sillä Länsi-Saksa voitti maailmanmestaruuden maalein 2-1.

Seurajoukkueista suosikkini on aina ollut juurikin Liverpool. Syy on yksinkertainen: Yleisradion TV2 esitti Englannin pääsarjan pelejä 1960-1970-lukujen vaihteesta alkaen vuosikausia lauantaisin kello 17, ja minä valitsin suosikkini televisiossa nähtyjen joukkueiden joukosta. Valinta oli helppo: Liverpool eli niihin aikoihin kultaaikaansa, ja voitti mm. Englannin ensimmäisen divisioonan kymmenen kertaa ja Euroopan Cupin neljästi. Sain olla voittajan puolella usein.

Istuin tietysti Helsingin Olympiastadionin katsomossa Euroopan cupin ottelussa 1982, kun Atik Ismail teki maalin ja HJK voitti Liverpoolin tähdet 1-0. Armeijaajoilta minusta on valokuva, jossa esittelen Lontoosta ostamaani Liverpoolin kaulaliinaa puolijoukkueteltassa Pahkajärven ampumaleirillä. Myöhemmin fanittaminen alkoi kuitenkin hiipua. Toki innostuin taas, kun Sami Hyypiä pelasi Liverpoolissa 1999-2009, mutta tuskin edes muistan, että seura voitti Mestarien liigan 2005 tai että Jari Litmanen piipahti ”punaisissa” 2001-2002. Jopa Liverpoolin viime vuoden Mestarien Liigan voitto ja seurajoukkueiden maailmanmestaruus menivät minulta aika lailla ohi.

Liverpool oli ylivoimainen tämän vuoden Valioliigassa. Mestaruus uhkasi kuitenkin jäädä kruunaamatta, kun koronapandemia keskeytti keväällä kaikki jalkapallosarjat kautta maailman. Tauon jälkeen liiga kuitenkin päätettiin pelata loppuun tyhjille katsomoille. Mestaruus varmistui Liverpoolille juhannuksen jälkeisellä viikolla 25. kesäkuuta, kun vielä seitsemän ottelukierrosta oli pelaamatta. Tuhansia faneja kokoontui heti Liverpoolin kotistadionin Anfieldin ulkopuolelle juhlimaan, vaikka ihmisiä oli pyydetty pysymään koronan takia kotona.

Valmistuin keikkaan huolella. Tankkasin päähäni Liverpool-tietoutta, jotta olisin paitsi hauska mutta myös uskottava seuran suomalaisten fanien edessä. Innostuin enemmän kuin arvasinkaan. Nuoruuden rakkaus Liverpoolia kohtaan syttyi uudestaan. Kun vielä keikka meni hyvin, aloin rakastaa myös Liverpoolin kannattajia. Päätin liittyä seuran kannattajayhdistykseen, ostaa seuran pelipaidan, käydä katsomassa matseja ”kanssapunaisten” rinnalla Helsingin kapakoissa ja myöhemmin myös paikan päällä Englannissa. Olin hurahtanut uskoon – Liverpool-uskoon. Jalkapallo on uskonto. Näin monet väittävät. Ja minä olin antamassa sieluni sille. Olin unohtanut, mitä ajattelen uskonnoista. Olin unohtanut, että olen ateisti.

Päätin, etten sittenkään halua jalkapallofanin identiteettiä. En halua, että Jumalani on Liverpoolin paras maalintekijä Mohamed Salah, sillä minä en usko jumaliin. En halua kokoontua yhteisiin jalkapallorituaaleihin, kulkea massojen mukana, laulaa ylistyslauluja ja heiluttaa lahkoni lippua pääni päällä. En halua kannattaa fanaattisesti Liverpoolia ja vihata vakavissani Manchester Unitedia. En halua vatvoa loputtomiin joukkueen kapteenin Jordan Hendersonin ominaisuuksia sekä pelaajana että ihmisenä. En halua. En pysty.

Haluan tietysti kannattaa Liverpoolia edelleen, varsinkin silloin, kun joukkueella menee hyvin. Lisäksi haluan olla itsenäinen. Haluan katsoa viihdyttävää jalkapalloa myös silloin, kun Liverpool ei pelaa. Haluan, että voin vieläkin vaihtaa suosikkiani kesken matsin, jos siltä tuntuu. Ottelun jälkeen haluan siirtyä seuraavaan mielenkiinnon kohteeseen.