RAEVAARA

KUN TIETEELLISIÄ TUTKIMUKSIA julkaiseva verkkolehti ”PLOS One” perustettiin vuonna 2006, sen idea oli mullistava. Sen sijaan, että lehteen tarjotut tutkimukset olisivat käyneet läpi hitaan ja työlään vertaisarvioinnin, ne julkaistaisiin pelkän pikaisen teknisen tarkistuksen jälkeen. Sen jälkeen tiedeyhteisö – käytännössä siis kuka tahansa – olisi tervetullut arvioimaan tutkimusta. Näin tieteellisten löytöjen arvo määrittyisi yhteisöllisen keskustelun kautta eikä se olisi kiinni muutaman nimettömän refereen ajattelusta.

Nyt, neljätoista vuotta myöhemmin, lehden lähtöidea tuntuu absurdilta. Sosiaalinen media ja muu verkkoympäristö on täynnä vihaa, tahallisia väärinymmärryksiä, väärää tai vinoutunutta informaatiota, pilkkaa ja ivaa, uhkailua ja usutusta.

Kutsu tulla keskustelemaan jonnekin päin internetiä kuulostaa itsetuhoiselta vitsiltä.

Aikamme on sellaista, että keskustelija saa osakseen sitä enemmän henkilöön käyvempää pilkkaa, mitä enemmän hän toivoo asiallista keskustelua.

”Olen seurannut työkseni politiikkaa yli 30 vuotta. Ensimmäistä kertaa minua ahdistaa. Haluaisin sulkea korvani kaikelta vihamieliseltä syyttelyltä ja toivoa, että rakentava keskustelu voittaisi alaa. Pahoin pelkään, että toive on turha”, kirjoitti erään suuren aikakauslehden toimittaja Twitterissä elokuun viimeisenä viikonloppuna. Somealustalla velloivat juuri valtoimenaan Kaipolan paperitehtaan lopettamisilmoituksen jälkimainingit.

”Tämä ketju ja siihen tulleet ’komppaan’-kommentit ovat törkeitä. Te politikoitte, tuette täysin avoimesti tiettyjä poliitikkoja ja alatte näyttää kurttuista naamaa, kun suosikkihevostenne juoksu ei enää kulje. Politiikan toimittajista on tullut politiikan edistäjiä. Hävetkää”, vastasi hänelle suuren eduskuntapuolueen puoluelehden päätoimittaja.

Kun keskustelu on tällaista, miksi edes keskustella? Miksi joistain aiheista pitää varta vasten saada aikaan keskustelua, kun maailma alkaa näyttää siltä, että kypsä keskustelu on mahdotonta?

Keskustelun toivominen on varsin yleistä retoriikkaa, mutta onko se vain tyhjää sanahelinää? Syyllistyn itsekin usein samaan. Olen vuosien saatossa toivonut teksteissäni ”keskustelua” esimerkiksi tieteen tavoitteista, rikollisia käsittelevän journalismin ja tietokirjallisuuden etiikasta sekä – huhhuh – myös Natosta ja maahanmuutosta.

Olen tietenkin ajatellut toiveissani keskusteluja, joissa riittäisi asialinjaa, perusteltuja argumentteja ja kaunista käytöstä, mutta koska niitä ei riitä kuin kovin harvoihin keskusteluihin, tulee mieleen, että suurimman osan julkisesti käydyistä keskusteluista voisi yksinkertaisesti jättää väliin.

Vakavasti ottaen: keskustelu ja läpinäkyvyys ovat tietenkin demokratian takeita. Kun olen toivonut keskustelua, olen halunnut lisää avoimuutta ja näkökulmia, lisää yhteiskunnallisesti aktiivisia kansalaisia, lisää tietoa ja ymmärrystä – ja siten entistä parempia päätöksiä, käytäntöjä ja tekoja. Idealistista, ehkä, mutta myös välttämätöntä.

Pelkän keskustelun sijaan kannattaisi kuitenkin toivoa jotain jäsennellympää. Kaltaiseni laiskaan ajatteluun syyllistyvä kolumnisti voisi tarkentaa, kenen hän haluaa keskustelevan, millä tavoin ja miksi. Onko jonkun näkökulma jäänyt kokonaan pimentoon? Kuka taas on liikaa äänessä? Mitä keskustelussa ei olla käsitelty? Mitä keskustelulla pitäisi saada aikaan? Missä keskustelua käytäisiin ja kenen pitäisi olla kuuntelemassa?

Jos asioita todella haluaa muuttaa, keskustelun pitää olla tarkoituksenmukaista, ei pelkkää mölinää sosiaalisen median uumenissa.

Aion kaikesta huolimatta antaa itselleni luvan myös siihen, että välillä saan toivoa keskustelun jo loppuvan. Maailmassa ei ole koskaan keskusteltu niin paljon kuin nyt.