KIRJAT

TÄSMÄASE TERVEYSHUUHAASEEN

Juhani Knuuti: Kauppatavarana terveys. Selviydy terveysväitteiden viidakossa. Minerva, 2020.

IENI KIELIALUE ja asiantuntijoiden kiireellisyys jarruttavat suomenkielisten skeptisten tietokirjojen tuotantoa, kuten myös se seikka, että populaaritietokirjan kirjoittaminen ei meritoi akateemisesti. Yliopistotutkijan kannattaa keskittyä vertaisarvioitujen tiedejulkaisujen tuottamiseen, ei kansanvalistukseen eikä someväittelyihin. Vai kannattaako? Aktiivisesti tutkitun terveystiedon puolesta niin toimitetussa kuin sosiaalisessakin mediassa puhuva professori Juhani Knuuti on sitä mieltä, että jos asiantuntijat keskustelevat vain omassa kuplassaan, tyhjiö sosiaalisessa mediassa täyttyy huuhaalla. Tutkitun tiedon puolustamiseen tarvitaan joukkovoimaa.

Turun yliopistollisen keskussairaalan ylilääkärinä ja valtakunnallisen PET-keskuksen johtajana työskentelevän Knuutin nimissä on liki kuusisataa vertaisarvioitua alkuperäisjulkaisua ja katsausta, joten kansanvalistuspanostus ei ole johtanut ainakaan tutkimustyön laiminlyöntiin. Eikä päinvastoin: vyön alta löytyy Duodecimin tiedottajapalkinto (2016), Mediuutisten vuoden terveysvaikuttaja -palkinto (2018) ja Terveystoimittajien Hyvän tiedon omena -palkinto (2020). Suuri yleisö tuntenee Knuutin parhaiten Turun Sanomien blogistaan, jossa hän käsittelee erilaisia terveysväitteitä tutkimustiedon valossa.

Tuorein Knuutin aikaansaannos on elokuussa ilmestynyt ”Kauppatavarana terveys”. Teos kiskaisee heti lukijan mukaansa dramaattisella, mutta paisuttelemattomalla kuvauksella noseboilmiön voimasta: masennuslääketutkimukseen osallistunut potilas oli syönyt jäljellä olevat 29 lääkekapseliaan kerralla ja saanut vakavia oireita, vaikka lääke oli lumelääkettä. Lumevaikutusta käsitellään kirjassa useasti, koska monen humpuukihoidon ”toimivuus” ja ennen kaikkea kokemus toimivuudesta perustuu siihen.

Kirjassa pureskellut terveysväitteet käsitellään anonyymeinä, koska Knuuti kertoo tavoitteekseen analysoida terveysväitteitä eikä ihmisiä. Tämä vaikuttaa toimivalta ratkaisulta: perättömien väitteiden levittäjien marttyyripisteiden kerääminen vaikeutuu kertaheitolla, kun omaa nimeä ei löydy kirjasta. Kuten kirjoitin Skeptikossa 2/2020, tarpeettomasta henkilöönmenevyydestä on lähinnä haittaa, jos tavoitteena on edistää tutkittua tietoa eikä kerätä pisteitä turhasta sometukkanuottasilla olemisesta.

PALJON ASIAA PIENESSÄ PAKETISSA

SUJUVAN KERRONNAN TAKIA kirja tekisi mieli lukea yhdeltä istumalta läpi, mutta varsinkin jos terveyshuuhaa ei ole itselle ominta aluetta, kirjasta saa paljon enemmän irti, kun sen lukee hitaasti läppäri vierellään, ja tutustuu myös lähdeviitteisiin, joita kirjassa ei ole säästelty.

Johdannossa Knuuti kertoo analysoivansa 71 erilaista terveysteemaa ja hoitoa ja niihin liittyviä satoja erilaisia terveysväitteitä. Niitä sitten piisaakin: ruususuola, rokotevastaisuus ja detox-kuurit lienevät tuttuja jokaiselle skeptikko- tai vaihtoehtohoitofoorumeita edes satunnaisesti lukevalle, mutta oletko kuullut 170 sairauteen vaikuttavasta vetyrikastetusta vedestä, perä- ja paksusuolen huuhtelusta 60 litralla nestettä tai berberiini-nimisestä ihmeaineesta? Minä en ollut. Vanhemman polven skeptikot taas voivat verestää muistojaan Kari Suomalaisen pilakuvastakin tutusta koivuntuhkasta – jonka ”vaikuttava” ihmeaine on potaskaa – sanan molemmissa merkityksissä.

Muutamaa kielellistä ilottelua lukuun ottamatta turha revittely loistaa kirjasta poissaolollaan. Esimerkiksi kalevalaisesta jäsenkorjauksesta käydään läpi aiheesta tehdyt tutkimukset tuloksineen ja puutteineen, ja selvästi perusteettomat väitteet – vaikkapa vaikutuksista astmaan – myös todetaan sellaisiksi.

EI VAIN TERVEYSHUUHAATA

KIRJAN ERITYISANSIOKSI voi sujuvan kerronnan lisäksi laskea sen, että Knuuti ei tyydy pelkästään listaamaan ja kumoamaan terveyshumpuukia vaan valottaa ajatteluvirheitä sen taustalla. Huono ajattelu on yksi terveys- ja muunkin huuhaan olemassaolon mahdollistavista tekijöistä. Tyypillisimpinä kognitiivisina vinoumina Knuuti nostaa pöydälle vahvistusharhan, motivoidun päättelyn, kirsikanpoiminnan, Dunning-Kruger-ilmiön sekä valikoitusmisharhan.

Vahvistusharha on yleisesti tunnettu ilmiö, jossa ihminen hakee ja muistaa tietoa, joka tukee hänen omia käsityksiään. Jos saatu informaatio on omien käsitysten vastainen, sitä pidetään epäluotettavana sen sijaan että muutettaisiin omaa kantaa. Jos henkilö ripustautuu johonkin käsitykseen liian syvällisesti, hän ei enää halua eikä kykene muuttamaan kantaansa, vaan puolustaa sitä fanaattisesti motivoidulla päättelyllä: mikä tahansa omaa käsitystä tukeva todistusaineisto kelpaa oman teorian tueksi, muu todistusaineisto sivuutetaan. Esimerkkinä Knuuti mainitsee evoluutioteorian ja ilmastonmuutoksen kiistäjät. Kun tulkinta on kehittynyt osaksi omaa identiteettiä, siitä ei voi enää luopua.

Tutkimustiedon valikointia omien intressien tueksi kutsutaan kirsikanpoiminnaksi. Kirsikanpoiminnan tekee tehokkaaksi ajatteluvirheeksi se, että suurin piirtein minkä tahansa väitteen taakse voi löytää jonkinlaista tutkimustietoa.

Dunning-Kruger-efekti kuvataan kirjassa onnistuneen käytännönläheisesti, samoin vähemmän tunnettu, mutta juuri humpuukihoitojen suosiota ruokkiva valikoitusmisharha: vain tyytyväiset potilaat palaavat hoidon antajan luo uuudelleen ja antavat positiivista palautetta. Jos hoito ei tehoa tai siitä tulee haittavaikutuksia, potilas nuolee haavansa kotonaan.

Knuuti kuvailee kirjassa maanläheisesti tieteen toimintaa ja kumoaa muutamia tieteeseen liittyviä yleisiä väärinkäsityksiä: tiede ei ole uskonto eikä huutoäänestys. Myöskään huuhaahoitoihin uskovia ja niitä tarjoavia ei lytätä yksisilmäisesti huijareiksi, vaan Knuuti on tullut siihen käsitykseen, että monet ovat pikemminkin omista oivalluksistaan haltioituneita ihmisiä, jotka ovat valitettavasti altistuneet virheelliselle tiedolle.

LÄHDEVIITTEITÄ PERÄTI 568 KAPPALETTA

KRITIIKKINÄ ja seuraavan painoksen kehitysideana voisi mainita kunnollisen sanaston puutteen: monelle lukijalle uusia termejä vilisevän kirjan lopussa on vaivaisen kahden sivun pituinen asiasanahakemisto, ei siis sanastoa selityksineen. Kirjassa popularisoidaan erittäin onnistuneesti monia lääketieteen käsitteitä, ja useamman aukeaman pituinen yhteenvetomainen sanasto kirjan lopussa toimisi kätevänä referenssinä, kun lukija muistelee, mitä tarkoittikaan testin herkkyys ja mitä tarkkuus.

Vaikka kyseessä on populaaritietokirja, eikä uutta tieteellistä tietoa julkaiseva tieteellinen vertaisarvioitu monografiateos, teos on kolmen tunnetun terveyshumpuukiasiantuntijan – Pauli Ohukaisen, Reijo Laatikaisen ja Vladimir Heiskasen – vertaisarvioima. Käytännön soisi yleistyvän populaaritietokirjallisuudessa (ja oppikirjallisuudessa) laajemminkin. Osa kustantajista toki luetuttaa käsikirjoituksen toisella asiantuntijalla, jos sattuu ehtimään, mutta systemaattisesta käytännöstä ei ole kysymys. Avoin vertaisarviointi, jossa vertaisarvioijienkin nimet painetaan kirjaan, parantaa lopputuloksen laatua varmemmin kuin perinteinen tyyli, jossa kustannustoimittaja lähettää käsikirjoituksen toiselle alan oletetulle asiantuntijalle, joka pahimmassa tapauksessa silmäilee editoidun käsikirjoituksen tai ensimmäisen taittovedoksen viimeisenä iltana läpi ja huomauttaa yhdestä kirjoitusvirheestä.

Esimerkiksi oppikirjoista vertaisarviointi karsisi vanhan tiedon ja silkat munaukset pois. Erityisesti oppikirjoissa yleinen tapa olla viittaamatta lähteisiin tekstissä mahdollistaa tarkistamattoman mututiedon livahtamisen muuten hyvään teokseen.

Knuutin teosta ei voi laiskasta lähteisiin viittaamisesta syyttää: lähdeviitteitä on peräti 568 kappaletta ja ne ovat lukijalle aidosti hyödyllisiä, jos joku tietty teema kiinnosta enemmän. Sisällön voi toki ahmia sellaisenaan ilman lähdeviitteitäkin, jotka ovat kätevästi numeroviitteinä yläindeksissä.

Kirjan perusrakenne on niin toimiva, että toivon sille lämpimästi pitkää ikää päivitettyjen ja uusinta tieteellistä tietoa seuraavien painosten merkeissä. Vaikka kirjaa ei ole kirjoitettu oppikirjaksi, sen soisi olevan ammattikorkeakoulun terveysalan opiskelijoiden pakollista oppimäärää ja lääkäriopiskelijoilla vähintään oheislukemistoa. Humpuukiin uskova potilas on helpompi kohdata, kun tietää humpuukista etukäteen.

AINESTA MYÖS KÄÄNNÖSTEOKSEKSI

SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN VIENNISTÄ on puhuttu paljon. Knuutin opus ei ole mitenkään häiritsevän Suomi-keskeinen – sitä paitsi, ruotsalaiselle tai espanjalaiselle lukijalle voi olla hyvinkin mielenkiintoista perehtyä suomalaisiin terveysuskomuksiin ja vertailla niitä kotimaansa höpötrendeihin. Parhaassa tapauksessa tämä poikii lukijapalautetta ja teokseen uutta sisältöä.

Kirja on toistaiseksi saatavilla vain painettuna kirjana ja e-kirjana. Kirjan sisältää sen verran vähän kuvia ja taulukoita, että sisältö aukeaisi hyvin myös äänikirjana pitkällä automatkalla.

Hieman kuluneesti voidaan todeta, että ne, joiden pitäisi lukea humpuukinvastainen kirja eivät sitä lue. Tämäkin kirja kulunee lähinnä skeptikoiden käsissä. Knuutin huolellisen asiallinen tyyli pitää huolen siitä, että tämän kirjan kehtaa ostaa pukinkonttiin myös ravintolisiin rahojaan hassaavalle sukulaiselle tai HPV-roketepelottelun uhriksi joutuneille varhaisteinien vanhemmille.

Vastaavanhenkisiä teoksia lukisi mielellään vaikkapa taloustieteellisistä tai poliittisista väitteistä. Tai ylipäätään yleisistä vääristä käsityksistä.