OK Boomer: Pahin virheeni ikinä

Sähköposti lähti väärään osoitteeseen.

PÄÄDYIN JOURNALISTIKSI 30 vuotta sitten 1991, kun minut valittiin Palontorjuntalehden toimittajaksi. Tehtäviini kuului valokuvata, kirjoittaa juttuja sähkökirjoituskoneella ja taittaa lehteä, eli rakentaa tekstit, kuvat ja visuaaliset elementit sivuiksi ja aukeamiksi. Tietokoneita ei toimituksessa ollut eikä digikameroita. Filmit vietiin kehitettäväksi alan liikkeeseen ja valokuvat olivat mustavalkoisia.

Konekirjoitusarkeille hakatut jutut lähetettiin kuriirikyydillä painoon Raumalle, josta ne palasivat muutaman päivän päästä palstavedoksina. Palstat leikattin saksilla liuskoiksi ja valokuvista skaalattiin kopiokoneella taittokuvat. Sitten tekstit ja kuvat sijoitetettiin liimaamalla taittopohjaan, joka lähetettiin kuriirikyydillä painoon.

Homma helpottui, kun toimitukseen saatiin tietokoneet vuonna 1995, jolloin aloin kirjoittaa ja toimittaa juttuja Word-ohjelmalla ja tekemään taittoa Pagemakerilla. Kuriiria tarvittiin edelleen, sillä taittotiedostot olivat niin ”isoja”, että ne piti lähettää painoon Zip-levykkeellä, johon mahtui ”peräti” sata megatavua aineistoa.

Kun Skeptikolle etsittiin uutta päätoimittajaa syksyllä 1999, eräs valttini oli, että toisin yhdistykselle säästöä, koska lupasin myös taittaa lehden, eli palvelua ei enää tarvitsisi ostaa ulkopuoliselta taholta. Toinen valttini oli, ettei kukaan muu tainnut hakea pestiä.

Taitoin lehteä viisi vuotta. Tyylini oli ammattilehtimäisen staatinen: aineisto oli sivuilla jäykän kaavamaisesti numerosta toiseen. Sitten yhdistys päätti, että lehdestä pitää saada näyttävämpi. Numerosta 2/2005 eteenpäin taitosta alkoi vastata sama graafisen alan ammattilainen, joka oli lehteä jo ennen minua taittanut. Lehden ulkonäkö koheni huomattavasti: fontit kevenivät, värit lisääntyivät, kuvat paranivat.

Yhteistyö taittajan kanssa jatkui kuitenkin vain vuoden. Ongelmaksi muodostui se, että taittaja alkoi vaivihkaa tehdä myös päätoimittajan töitä, eli toimittaa juttuja mielestään paremmiksi. En sano, että hänen korjauksens a olivat huonoja tai vääriä, mutta kiellettyjä ne olivat. Päätoimittaja vastaa lehden sisällöstä ja hänen täytyy voida olla varma, että jutut menevät lehteen sellaisina kuin hän on ne tarkoittanut.

Seuraavat pari vuotta lehteä taittoi ”visual designer”, johon olin tutustunut stand up -piireissä. Numerosta 3/2008 alkaen taitto siirtyi Tampereen seudun Työllistämisyhdistys Etappi ry:n Mediapajaan, jossa lehteä taitetaan ansiokkaasti edelleen. Mediapajalla lehteä taittavat työvalmentajan ohjauksessa työkokeilijat, joiden harjoittelu kestää 1-6 kuukautta kerrallaan. Kaikki sujui alusta asti mainiosti. Ainoa asia, mikä harmitti, oli se, että aina kun yksi taittaja viimein oppi Skeptikon metkut, vaihtui uusi henkilö tilalle.

Kun on itse aikanaan taittanut lehteä vuosikausia ja miettinyt tarkkaan jokaisen rivin ja pisteen paikan, oli yllättävän vaikea suhtautua suurpiirteisesti toisten tekemään taittoon. Nillitin pienistäkin asioista, esimerkiksi taitto-ohjelman tekemästä tavutuksesta diftongin muodostavan vokaaliparin väliin. Kerran illalla, kun huomasin, että lehden tekstejä on taas menty toimittamaan omin päin ja valokuvia rajaamaan ilman lupaa, kimpaannuin ja kirjoitin työvalmentajalle sähköpostin, jossa haukuin taittajan pataluhaksi. Se oli pahin virheeni toimittajan urani aikana. Sähköposti nimittäin lähti vahingossa Mediapajan yleiseen osoitteeseen, jossa sen ensimmäisenä luki viestissä haukkumani taittaja. Hän kuulemma murtui palautteesta ja poistui pajalta.

Työvalmentaja kertoi, että oli puhunut taittajan takaisin selittämällä, että Skeptikon päätoimittajan tyyli on aina karu, ei hänestä kannata välittää. Vasta tätä tekstiä kirjoittaessani sain kuulla, että Mediapajan seinällä roikkui jossain vaiheessa varoituksena haukkumakirjeeni. Kuulin myös, että takavuosina Mediapajassa kiersi juttua eräästä Skeptikon ”vaativasta” päätoimittajasta.

Pyydän anteeksi. Olen yrittänyt parantaa tapani. Silti tästäkin lehdestä olen tarkastanut joka ikisen tavutuksen.