KIRJAT

TERÄVIÄ HUOMIOITA MYÖS SKEPTIKOIDEN POHDITTAVAKSI

Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut. Teos, 2021.

FINLANDIA-VOITTAJA Leena Krohn (Matemaattisia olioita tai jaettuja unia) piti alustuspuheenvuoron Skepsiksen kymmenvuotisjuhlaseminaarissa vuonna 1997, siis lähes 25 vuotta sitten. Uusimmassa esseekirjassaan hän edelleen käsittelee aiheita, jotka kiinnostavat skeptikoita. Hän kertoo elämästään: lapsuudesta, puberteetista, opiskelusta, kirjailijan urasta. Hän kirjoittaa myös kirjallisuudesta, kulttuurista, kasveista, eläimistä. Hän pohtii aikaa, muistia, tietoisuutta, unta, elämää ja kuolemaa.

”Kuoleman käsittämättömyyden kanssa kilpailee vain olemassaolon käsittämättömyys. Minäkin on paikka, paikka, jossa ei ole ketään muuta. Minä on nyt, aina nyt. Kuinka se voisi milloinkaan päättyä?”

Krohnin isoisä Leo, tiedemies ja teosofi, oli syvästi kiinnostunut salatieteistä, kuten myös hänen isänsä Leopold, joka oli kirurgi, serkkunsa kirjailija Helmi Krohn ja poikansa Sven, joka filosofina edusti fenomenologiaa ja näki ihmisyyden ytimessä ajattoman ja yliaistilisen ulottuvuuden. Isoisä kuvitteli vuosikymmenien ajan käyvänsä kirjeenvaihtoa lapsena diabetekseen kuolleen poikansa kanssa. Isoisä oli vakuuttunut siitä, että pojan henki ohjasi hänen kynäänsä ja antoi ilmoituksia ja ohjeita rajan takaa. Sodan päätyttyä, elämänsä viimeisinä vuosina, isoisä lopulta alkoi epäillä viestien alkuperää.

Leena Krohn antaa esseissään mahdollisuuden yliluonnolliselle, mutta ei sokeasti uskoen. Hän kertoo, että kaatui yllättäen seitsenvuotiaana 50-luvulla hippaa leikkiessään. Noustessaan ylös hän tiesi, että tulee sairastumaan polioon. Viikon parin kuluttua sekä hän että sisarensa sairastuivat. Krohn pohtii, mistä ennakkotieto tuli: ”...minut lävistänyt ja maahan viskannut tieto ei ollut sanallinen, sillä se ei tullut ulkopuolelta eikä ollut taivaallinen ilmoitus vaan se oli peräisin omasta ruumiistani. Kenties se oli tauti itse, jo minuun muuttanut ja veressäni itävä, joka halusi ilmoittautua kantajalleen.”

Krohn toteaa, että parapsykologia, jonka viel ä 1900-luvun lopulla kuviteltiin tieteenalana pian vakiintuva n, näyttää surkastuneen tiedeyhteisön syrjimäksi, yksityisten säätiöiden tukemaksi puuhasteluksi. Ongelma hänen mukaansa on, että myös uskottavina pidetyt ihmiset tekevät uskomattomia, valtamedian naurettavaksi tekemiä ja terveen järjen vastaisia havaintoja. Nämä havainnot luokitellaan hallusinaatioiksi, virhetulkinnoiksi, väärinkäsityksiksi tai tahallisiksi petoksiksi.

”Lukuisia sellaisia ilmiöitä, joita aiemmin on pidetty ihmeenomaisina, maagisina, mahdottomina tai yliluonnollisina, on siirtynyt teknologian myötä luonnontieteellisen maailmankuvan piiriin Tälle siirtymiselle on kuitenkin rajansa. Aistien ulkopuolista havaitsemista, telekinesista, poltergeisteja tai ’abduktioita’ ei tiedeyhteisö tule koskaan pitämään todellisina, ellei nykyisessä länsimaisessa maailmankuvassa tapahdu perusteellista mullistusta.”

Sekä kirkon että tiedeyhteisön tylyä ja penseää suhtautumista siihen obsessioon, joka kohdistuu paranormaaleihin ilmiöihin tai okkultismiin, Krohn pitää ymmärrettävänä ja perusteltuna. Se on käytännöllistä itsesuojeluvaistoa. ”Juuri tämä vaisto todistaa, että kielletyssä ja hylätyssä on jotain todellista, jota onkin syytä pelätä.”

Krohn myös hieman yllättäen puolustaa 9/11 -totuusliikettä, joka on asettanut kyseenalaiseksi virallisen raportin WTC:n tuhosta. Yli 3000 tutkijaa, arkkitehtia ja insinööriä julkaisi vuonna 2019 vetoomuksen, jossa vaaditaan uutta tutkimusta syyskuun 11. päivän tapahtumista. Vetoomuksessa todetaan, että WTC:n tuho ei voinut tapahtua siten kuin sen virallisessa raportissa väitetään tapahtuneen. Krohn korostaa, että vetoomuksessa ei esitetty väitteitä siitä, mikä sai tornit tuhoutumaan. ”Uuden tutkimuksen vaatimusta ei siten voi nimittää salaliittoteoriaksi eikä teoriaksi ollenkaan. Virallinen raportti sen sijaan esittää tietyn näkemyksen, jota voitaisiin myös kutsua omanlaisekseen salaliittoteoriaksi.”

Krohn katsoo, että totuuden etsiminen elämän kaikilla alueilla on ehdottoman välttämätöntä. ”Ei pidä tyytyä raportteihin, virallisiinkaan, jos ne eivät vastaa oleellisiin kysymyksiin. Kysymyksiä saa ja pitää jakaa silloinkin, kun media ja poliitikot ovat löytäneet tapahtumista yksimielisyyden.”

Nautin Krohnin esseistä paljon. Niistä kuulsi pitkälle viety ajattelu ja viisaus. Ne osoittivat asioita, ne provosoivat, ne saivat myös lukijan ajattelemaan itse.