KIRJAT

Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia. Toim. Markku Sadelehto, suom. Matti Rosvall. Jalava, 2015.

KUSTANNUS JALAVA on jo viime vuoden loppupuolella julkaissut tuoreena käännöksenä yhdeksän kauhukirjailija H.P . Lovecraftin maineikkaassa esseessään ”Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa” (1927) kehumaa novellia. Tarinoiden taso vaihtelee huomattavasti oivallisesta surkeaan. Monesta kertomuksesta aika on jo autuaasti jättänyt, mutta se, mikä tehossa on menetetty, voi toimia tahattomana huumorina tai historiallisena kuriositeettina.

Valitettavasti osa teksteistä on silkkaa höttöä, mutta sama ongelma koskee tietenkin lähes kaikkia novelliantologioita. Kukaan ei voi pitää kaikista novelleista, joita teoksiin on usealta tekijältä koottu, tuskin edes saman tekijän kaikista teksteistä. Ihmisten maku ja yksittäistenkin kirjailijoiden tuotosten taso tunnetusti vaihtelee. Silti melkein yliluonnollista on se, että mestari Lovecraft on käsillä olevan antologian heikoimmista tekeleistä jotain kehuttavaa aikoinaan löytänyt. Nykylukija sentään on paljon skeptisempi eikä mikä tahansa raapustelu häneen uppoa. Haluaisin totisesti tavata henkilön, joka oikeasti pitää antologian parista surkeimmasta novellista.

RUUMIITA TULEE MUKAVALLA TAHDILLA

NIMINOVELLI ”WENDIGO” on eittämättä paikkansa auringossa ansainnut. Tekijä Algernon Blackwood kuului Lovecraftin merkittävimpiin innoittajiin eikä suotta. Mestarinovellin tunnelma nousee hiipimällä, mittaamattomien metsien kätköistä, intiaanilegendoista ja miehekkäästä erätarinaperinteestä. Olen lukenut teoksen aiemmin englanniksi, mutta myös käännös tavoittaa hienosti alkuperäistekstin jylhän, viehättävän vanhanaikaisen erämaatunnelman.

Pieni metsästysseurue on päätynyt Kanadan mittaamattoman suuriin metsiin, jotka aiheuttavat seudun intiaaniheimoissa pelkoa. Seurueen kokkina toimiva taikauskoinen intiaani Punk on ikään kuin luonnon aaltopituudella, jonkinlaisessa henkisessä yhteydessä olemassaolon metafyysiseen puoleen, mutta myös valkoiset herrasmiehet karskeine oppaineen saavat nopeasti tuta, millaisia hauraan ihmismielen nyrjäyttäviä kauhuja valtavien metsien kätköissä vaeltaa. Wendigon teho perustuu nimenomaan Lovecraftin peräänkuuluttamaan tunnelmaan eikä varsinaiseen shokkiefektivyörytykseen.

Myös Arthur Machenin ”Suuri Jumala Pan” on antologian parasta ainesta, joskin Wendigoa rönsyilevämpi. Lovecraft on selvästi saanut novellin rakenteesta vaikutteita klassikkoonsa ”Cthulhun kutsu” (1926). Machenin salapoliisitarinamainen kertomus on kuitenkin paikoitellen tylsä ja kokonaisuus jää lopulta hieman sekavaksi. Tarinan keskiössä on Helen Vaughan -niminen nainen, jolla on yhteys hämäriin pakanarituaaleihin. Ruumiita tulee mukavalla tahdilla. Tapahtumat valottuvat vähitellen, tehokkaalla, joskin välillä unettavalla, kerronnalla.

M.P . Shielin ”Xélucha” pitää mainita tässä vain siksi, että se on niin toivottoman surkea. En mitenkään saata ymmärtää, miksi Lovecraft piti novellista. Tämä seikka on mysteeri, joka voi jäädä ikiajoiksi selittämättä. Lue ja hämmästy.

Sen sijaan antologian päättävä Hanns Heinz Eversin ”Hämähäkki” onnistuu perinteisen romanttisen kummitustarinan hienovaraisin keinoin. Nuori lääketieteen opiskelija Richard Bracquemont muuttaa hotellihuoneeseen, jossa jo kolme miestä on salaperäisissä olosuhteissa hirttäytynyt. Bracquemont huomaa pian, että huonetta vastapäätä olevassa talossa asuu neitonen nimeltä Clarimonde, jonka kanssa miekkonen välittömästi päätyy ikkunateerenpeliin ja sitä myöten intohimoiseen rakkaussuhteeseen, joka lopulta lipsahtaa hulluuden puolelle. Kyseinen mustahiuksinen, mustiin pukeutuva femme fatale istuu verhojen varjossa ikkunan ääressä ja kehrää pienellä vanhanaikaisella rukilla miesten ahnaita mieliä pikkusormensa ympärille.