Minä skeptikko

Puopolo Ivan

”En koskaan voisi tehdä sisältöjä,

jotka kritiikittömästi suhtautuvat

huuhaahan tai ovat vastaan yleistä

tieteellistä konsensusta.”

OLEN IVAN PUOPOLO, 38-vuotias mediatyöläinen. Asun Helsingissä. Koulutukseltani olen yhteiskuntatieteiden gradua vaille maisteri. Harrastan tennistä maanisesti, lähes päivittäin. Pokeri oli osaaikainen ammattini vuosia, mutta on nyttemmin muuttunut enimmäkseen harrastukseksi.

Olen kasvanut siellä sun täällä enkä koe olevani kotoisin mistään. Synnyin Italiassa, mutta muutimme Suomeen minun ollessani alle vuoden vanha. Olen lapsena asunut Mikkelissä, Kuopiossa, Keravalla, Anttolassa, Lahdessa, Tampereella ja nyt yli 15 vuotta Helsingissä.

Vanhempani erosivat, kun olin kolme. Isäni sairastui noihin aikoihin vakaviin mielenterveysongelmiin. Sairauden myötä hän vietti suuren osa lapsuuttani eri puolilla Eurooppaa eikä ollut elämässäni juurikaan läsnä. Ollessani noin parikymppinen isäni muutti Suomeen. Kävin usein mielisairaalassa häntä tapaamassa ja vasta silloin tutustuin isääni paremmin.

Olen kasvanut äitini ja hänen uuden miehensä kanssa. Kodissani ei puhuttu politiikkaa tai tiedettä, enemmänkin käytännön elämän asioita. Jostain syystä en muista lapsuudestani kovinkaan paljon. Joku psykoanalyytikko tekisi tästä varmaankin pitkälle menevät johtopäätökset, mutta koska kaikki tiedämme Freudin pseudotieteellisyyden, jätämme ne omaan arvoonsa.

I’LL QUIT!

KOTINI EI OLLUT USKONNOLLINEN, mutta ei erityisen ateistinenkaan. Uskonto oli merkityksetöntä, se ei näkynyt mitenkään. Tosin isäni sairautensa puhjetessa sai uskonnollisen herätyksen ja liittyi Kuopion Vapaakirkkoon. Seurakuntalaisilla oli tapana tehdä leirejä metsään. Leireillä rukoiltiin ja puhuttiin jumalasta. Olin ainakin kerran mukana, kun olin kai kuusi- tai seitsemänvuotias. Muistan, kun yöllä heräsin viereisestä teltasta kuuluneeseen omituiseen miehen mongerrukseen. Se kuulosti minusta pelottavalta. Isäni sanoi, että ei hätää, miehellä on vain niin hyvä olla. Vanhempana ymmärsin, että mies puhui kielillä.

Myöhemmin seurakunnan eräs ”vanhimmista” tuli kysymään minulta, että pidinkö uimisesta. Sanoin pitäväni. Niinpä seurakunnassa järjestettiin ”uimistilaisuus” eli täyden salin eteen lavalle tuotiin kasteallas. Ennen ”uimista” pappi pyysi minua kertomaan mikrofoniin ihmisille, milloin olin tullut uskoon. Olin vasta seitsemän, mutta muistan yhä, kun vastasin, että en ole tullut uskoon. Pappi sanoi, että ”sanot vain, että tulit siellä apostolien leirillä” viitaten metsäretkeen. Sanoin tämän ja koko seurakunta hurrasi. Sitten minut kastettiin. Olen teknisesti ottaen kaiketi siis yhä seurakunnan jäsen. Jos joku siellä sattuu tätä lukemaan, niin kuunnelkaa: I’ll quit!

En ole koskaan kokenut mitään yliluonnollista ja olen niin vähän mystikko kuin mahdollista. Olen fysikalistirealisti-statistikko. Statistikolla tarkoitan että se, mitä ihmiset joskus erehtyvät pitämään yliluonnollisena, on vain tilastollisesti epätodennäköinen tapahtuma. Kuvitellaan esimerkiksi tapahtuma, että kävelen ulos New Yorkissa metrotunnelista ja vastaan tulee tuttava ala-asteelta. Joku voisi huudahtaa, että ”onpa pieni maailma!”. Tämä joku ei kuitenkaan huomioi niitä kertoja, kun vastaan ei missään kävele yksikään tuttu – eli lähes aina. Jos tämän huomioisi, hän joutuisi 99% ajasta hokemaan, että ”onpa suuri maailma, kukaan ei tänäänkään kävellyt vastaan!”.

Jos minulla ylipäänsä on tuttavia, joskus he tulevat vastaan. Maailma ei ole pieni eikä suuri vaan juuri sen kokoinen kuin kuuluukin. En onnistu näkemään yliluonnollista, vaikka haluaisin.

”OSAA LUKEA JA IHAN HYVÄ ÄÄNI”

PARIKYMPPISENÄ OLIN TYÖKOKEILUSSA eräässä lahtelaisessa teatterissa, mistä sain potkut. Sivuhuomiona mainitsen että sain potkut, vaikka työvoimatoimisto maksoi palkkani. Minut siis irtisanottiin, vaikka olin työnantajalle ilmainen työntekijä! Joka tapauksessa irtisanomisen yhteydessä teatterin johtaja kysyi, mitä halusin elämässäni tehdä, kun en ”näemmä halua olla teatterissa”. Minulla ei ollut aavistustakaan, mutta koska johtaja itse oli käsikirjoittaja, päätin hänen mielikseen vastata, että haluaisin kirjoittaa. Johtaja ehdotti, että miksen sitten hakisi lehteen.

Niinpä hain töihin lehteen, minne en tietenkään ilman kokemusta tai koulutusta päässyt. Tullessani pois lehden toimituksesta kävelin paikallisen, lahtelaisen radion, Rytmiradion ohi. Assosioin jotenkin mielessäni, että lehti ja radio ovat sama asia ja astelin sisään. Minut pantiin saman tien koelukemaan STT:n uutissähke. Sen luettuani ohjelmapäällikkö totesi että ”osaa lukea ja ihan hyvä ääni”. Niin aloitin harjoittelijana radiossa.

Tällä hetkellä minulla on oma yritys, minkä kautta myyn sisältöjä eri mediataloille. Teen radio- ja tv-ohjelmia, juonnan tilaisuuksia, vedän paneelikeskusteluita, annan esiintymiskoulutusta ja minulla on yhteistyötä viestintätoimistojen kanssa. Teen oikeastaan mitä tahansa viestintään liittyvää.

TIETEELLINEN METODI EI OLE ITSESTÄÄNSELVYYS

MINUA KIEHTOO tieteellisen ajattelun ankara johdonmukaisuus, analyyttisyys ja kriittisyys. Ihailen sitä, miten nöyriä tieteentekijät – ainakin luonnontieteentekijät – ovat havainnolle. Kunnioitan myös tieteellistä objektiivisuutta. Tieteen näkökulmasta on samantekevää millainen maailma on, mutta se haluaa tietää, millainen se on.

Olen myös itse luonteeltani teoreettinen ja analyyttinen. Pitkäjänteisyyteni ja älyni tuskin riittäisivät ihan oikeaan tieteen tekemiseen, mutta pyrin noudattamaan tieteellisen metodin lainalaisuuksia omassa ajattelussani. Myös minua kiinnostaa vain se, miten asiat ovat, ei se, miten asioiden pitäisi olla. Kuten Bill Maher kerran totesi: ”Jos jeesus kävelisi nyt taivaasta, niin sanoisin ‘okei, olin väärässä’.”

Lisäksi on suorastaan mykistävää, mitä kaikkea tieteellisen ajattelun avulla on saatu aikaiseksi. Puhtaasta vedestä antibiootteihin ja sähkömagnetismista WhatsAppviesteihin, kaikki on lopulta seurausta empiirisestä, tieteellisestä metodista.

Olen opiskellut tieteenfilosofiaa pitkänä sivuaineenani. Se antaa hyvän kuvan tieteen kehityksestä. Tieteellinen metodi ei ole itsestäänselvyys. Vasta Karl Popperin muotoiltua tieteen kriteerit hahmottui nykyinen empiirinen metodi. (Tämä saattaa mennä tosin hieman pieleen, tulee ulkomuistista jostain yli 15 vuoden takaa, joten lukijat, olkaa suvaitsevaisia.)

Miksi alunperin kiinnostuin tieteestä? Hmm.. yliopistolla on jotain tekemistä asian kanssa, mutta Esko Valtaojan ”Kotona maailmankaikkeudessa” oli myös melkoinen sysäys. Olenkin Valtaojan jälkeen lukenut suunnilleen kaiken populaarin kirjallisuuden, mitä fysiikkaan ja kosmologiaan tulee.

OLEN TESTAMENTANNUT SIELUNI SAATANALLE

OLEN NEGATIIVINEN ATEISTI eli jumalan olemassaolosta ei mielestäni ole mitään näyttöä. Tämä erotuksena positiivisesta ateismista, missä ajatellaan, että jumalan olemassa olemattomuudesta on näyttöä. Ehkä sitä näyttöä on, en vain tiedä siitä. En ole jaksanut perehtyä asiaan sen kummemmin, mutta otan mielelläni kyllä tietoa vastaan. Sinänsä minulle on ihan sama, onko jumalaa vai ei, mutta ei ole mitään syytä ajatella, että jumala olisi. Jos siitä joskus jotain näyttöä tulee, niin se sopii myös.

Olen luultavasti aina ollut ateisti, en tiedä. Minusta se on itsestään selvä asia. En ymmärrä, miksi joku uskoo jumalaan. Se on minusta käsittämätöntä. Ihmettelen aina, että miksei tämä joku sitten usko saman tien ihan mihin tahansa muuhunkin, mistä ei ole mitään kunnollista näyttöä. Uskominen on niin epäjohdonmukaista, että se ei minulta kerta kaikkiaan luonnistu.

Samaan sarjaa kuuluu ”olla skeptikko”. Se on jotenkin itsestään selvä tapa suhtautua maailmaan. Mikä muu muka olisi järkevämpi? Sekö että ei suhtaudu nöyrästi empiriaan ja evindenssiin?

Aloin muuten kerran epäillä omaa ateismiani. Aloin miettiä, että jospa jostain syystä vain toivon olevani ateisti, mutta jossain ”deep down” ehkä kuitenkin uskon. Yksi hyvä testi tämän selvittämiseksi on allekirjoittaa sopimus, jossa testamenttaa sielunsa saatanalle. Pakko myöntää, että kun sen ekan kerran tein, ei se ollut ihan sama kuin ostoslistan laatiminen. Sittemmin olen sen tehnyt useita kertoja ja voin hyvillä mielin sanoa, että ei tunnu missään.

Työssäni ateismi ja skepsismi näkyvät ainakin siten, että olen ollut töissä Prisma Studiossa, mikä on Ylen tiedeohjelma, mutta en koskaan vaikkapa kirkossa. En myös koskaan voisi tehdä sisältöjä, jotka kritiikittömästi suhtautuvat huuhaahan tai ovat vastaan yleistä tieteellistä konsensusta – ellei tälle sitten ole jotain erityisen hyviä perusteluja.

Mieleenpainuvin keikkani toimittajana on ehkä se, kun haastattelin ruotsalaisohjaaja Lukas Moodyssonia TV1:n Strada-ohjelmaan. Olimme sopineet, että teen haastattelun ruotsiksi, vaikka en ruotsia juuri osaa. Noin minuutin haastattelun jälkeen Moodysson alkoi meuhkata, ruotsiksi tietenkin, mitä en ymmärtänyt, että hän ei voi jatkaa tätä, koska en tajua mitä kysyn, saati mitä hän vastaa. Lopulta tuottajan piti haastatella Moodyssonia, kun minä seisoskelin vieressä katsomassa. Tämä kaikki kuvattiin ja tuli lopulta televisiosta ulos.

Pikapuolin minulta on tulossa tiedeohjelma, josta en voi vielä enempää sanoa.

HELVETIN ÄLYTÖNTÄ TOUHUA

KAKSI LUKEMAANI KIRJAA ovat selkeästi yli muiden. Jim Al-Khalili on irakilais-brittiläinen fyysikko, joka on kirjoittanut teoksen ”Mustia aukkoja, madonreikiä ja aikakoneita”. Se oli elämäni mullistava teos. Nils Bohr on sanonut, että jos joku sanoo ymmärtävänsä kvanttimekaniikkaa, hän ei ymmärrä kvanttimekaniikkaa. Luettuani Khalilin, en ymmärrä kvanttimekaniikkaa, mutta ymmärrän Nils Bohria.

Toinen on David Sklanskyn ”Pokerin teoria”. Kirja on tätä nykyä monilta osin vanhentunut, mutta on alun perin ollut minulle kimmoke ymmärtää ja opiskella pokeria. Pokeri on monimutkainen, strateginen peli, joka on vaikuttanut elämässäni todella moneen asiaan. Pokerin ansiosta hahmotan maailmaa usein todennäköisyyksien ja varianssin kautta.

Skepsiksen Tieteen talo -luennot ovat todella kovaa kamaa. Olen saanut niistä paljon uutta tietoa. Erittäin hyvä asia on, että niitä voi katsoa netistä.

Osallistun 5000 eurolla Skepsiksen haasteeseen paranormaalin ilmiön tuottamisesta, jotta voisin tuoda entistä selkeämmin esiin, miten älytöntä on ajatella, että maailmassa olisi jotain paranormaalia. Minusta koko yliluonnollisen käsitekin on älytön. Jos ilmiö esiintyy luonnossa, se on luonnollinen ilmiö. Tästä esimerkkinä on kvanttifysiikan havainnot viime vuosilta. Esimerkiksi kvanttien lomittuminen on klassisen fysiikan vastaista, mutta eivät fyysikot siihen suhtaudu paranormaalina ilmiönä ja merkkinä jostain transsendentista oliosta. Empiria otetaan vastaan sellaisenaan ja ilmiötä kuvaamaan kehitetään teoria, kvanttimekaniikka.

Pelkäänkö menettäväni rahani? Lainaan Syksy Räsästä: se on järkevän epäilyn tuolla puolen.

Huuhaa-asioista melko paha tällä hetkellä on GMOvastustus. Se estää kymmenien miljoonien ihmisten mahdollisuuden saavuttaa parempi elämänlaatu. Yksi brutaaleimmista on pikkutyttöjen genitaalien silpominen Afrikassa. Olen ymmärtänyt, että ainakin jossain päin Afrikkaa siihen liittyy uskomus siitä, että nainen on ”jumalallisesti puhdas” vasta kun on silvottu. Se tekee siitä taikauskoista sen sijaan, että kyseessä olisi pelkkä julma traditio. Myös kantasolututkimuksen vastustaminen on aika helvetin älytöntä touhua. Se kun on ”jumalan luomistyöhön puuttumista”.

PYRIN OLEMAAN VALTAOSAN AJASTA TYYTYVÄINEN

EN TIEDÄ, millainen olisi täydellinen maailma. Asia riippuu niin paljon siitä, kenen näkökulmasta asiaa katsotaan ja odotetaanko millään tavoin realistista vastausta. Esimerkiksi maailma ilman mitään sairauksia ja kärsimystä olisi hyvä, mutta täysin epärealistinen. Jos kaikenlaisen taikauskon ja kritiikittömyyden saisi poistettua, sekin olisi aika hyvä. Ihmisten olisi myös hyvä ymmärtää, että asioihin kriittisesti suhtautuminen ei välttämättä tarkoita asioiden vastustamista vaan ainoastaan kunnollisten argumenttien vaatimista. Sitten pitää vielä ymmärtää, mikä on kunnollinen argumentti erotuksena huonosta argumentista. Se on yllättävän vaikeaa kenelle tahansa. Siksi kannattaa kuunnella niitä, jotka työkseen erottelevat hyviä argumentteja huonoista: tutkijoita ja tiedeyhteisöä

Poikani uskonnon tunnilla oli juuri äskettäin tehtävä, jossa oppilaiden piti haastatella vanhempiaan. Haastattelussa oli kysymys: ”Mikä on elämän tarkoitus?” Pysyn johdonmukaisena ja vastaan tässä lehtijutussa samoin: ”Riippuu siitä, tarkoitetaanko elämän tarkoitusta kokonaisuutena (siis elämä maapallolla lukien mukaan kaikki elämä bakteereista Yhdysvaltojen presidenttiin) vai yksittäisen ihmisen omalle elämälleen antamaa tarkoitusta. Ensimmäiseen vaihtoehtoon vastaan, että elämällä ei ole mitään muuta tarkoitusta kuin tuottaa lisää elämää ja ylläpitää sitä. Henkilökohtaisella elämälläni taas ei ole yhtä tarkoitusta. On erilaisia tarkoituksia riippuen elämäntilanteesta.”

Mutta kun nyt kerran on tapahtunut niin, että universumin yhteen pieneen kolkkaan on neljä miljardia vuotta sitten sattunut suotuisissa olosuhteissa kehittymään alkeellista elämää, joka evoluution paineessa on pursunnut niin pitkälle, että tässä minä kirjoittelen tätä kannettavalla tietokoneella, niin kaipa siitä osumasta pitää sen verran huolta pitää, että pyrkii olemaan valtaosan ajasta tyytyväinen. Luultavasti, tosin, tyytyväisyyteen pyrkiminen on ihmiseen geneettisesti koodattu mekanismi, että sitä ei sen kummemmin tarvitse yrittää – se tulee ihan itsestään niin kuin vaikka hengittäminen.

Itse aion vetäytyä viisikymppisenä eläkkeelle Espanjaan pelaamaan tennistä, juomaan mansikkamargaritoja ja paasaamaan tieteestä.