KIRJAT

Tiina Raevaara: Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleistajuistajalle. Vastapaino, 2016.

”Kirja sisältää neuvoja, oivalluksia, tietoa ja jatkopohtimisen arvoisia

ajatuksia. Se on opaskirja mutta myös tietokirja.”

TÄMÄN LEHDEN LUKIJOILLE Tiina Raevaaraa ei tarvitse erikseen esitellä. Hänessä yhdistyy poikkeuksellisella tavalla menestyksekäs kaunokirjailija ja tieteen ahkera yleistajuistaja, jolla tutkijataustansa ansiosta on syvä ymmärrys tieteen olemuksesta ja mekanismeista. Näistä raaka-aineista ei huonoa voi edes syntyä. Eikä ole syntynytkään: voin vilpittömästi suositella Raevaaran nyt ilmestynyttä opasta kaikille kirjoittaville ihmisille.

”Tajuaako kukaan?” on hyvin konkreettinen kirja. Se sekä neuvoo että varoittaa, ja usein esimerkkien saattelemana. Kirja jakautuu kahdeksaan lukuun, joihin on siroteltu 17 erillistä tietolaatikkoa. Esimerkeiksi jälkimmäisistä kelpaavat ”Novelliharjoituksesta tiedetarinaksi”, ”Tietokirjan ensimmäinen virke” tai ”Kuinka suhtautua törkypalautteeseen”.

Laatikko ”Novelliharjoituksesta tiedetarinaksi” on sujahtanut kolmanteen lukuun nimeltä ”Aloittelijan opas lehtijutun rakentamiseen”. Luku tarjoaa mainion pikakurssin erityisesti tutkijataustaisille yleistajuistajille tai sellaiseksi pyrkiville. Siinä Raevaara huomauttaa oivaltavasti, että tiedeartikkelin rakenne on lähes vastakkainen tieteestä kertovaan uutisjuttuun verrattuna. Tiedeartikkeli on kuin salapoliisiromaani. Se etenee loogisesti tutkimusongelman esittelystä loppuhuipentumaan, jossa saadut tulokset paljastetaan ja niitä kommentoidaan. Raevaaran mukaan uutisjuttu pitää kuitenkin rakentaa toisin: tutkimustulos ja sen merkitys pitää ilmoittaa heti ensimmäiseksi. Uskon, että tämä on totta. Jos lukijan mielenkiintoa ei siepata heti alkumetreillä, juttu ei pärjää kovassa kilpailussa kaikkien muiden uutisten kanssa, joihin kuuluvat niin Matti Nykäsen viimeisimmät toilailut kuin urheilijoiden doping-sotkut.

Tiedän ja tunnistan itsekin, että tämä kirjoitusjärjestys on erittäin vaikea yhtälö tutkijalle. Se sotii hänen peruseetostaan vastaan. Mutta tutkijalle tuo sekä apua että lohtua tuo yllä mainittu tietolaatikko. Siinä Raevaara esittelee novelliharjoitelmista lainatun kaavan, joka jäsentää kirjoitettavaa artikkelia ja luo siihen peräti numeroidun marssijärjestyksen. Ja mikäpä olisi tutkijalle mieluisampaa kuin algoritmi, jota saa seurailla ja soveltaa.

Tulevan tietokirjoittajan taluttaminen pois tutkimusartikkelista kohti yleistajuistamista jatkuu kädestä pitäen luvussa neljä, ”Askel askeleelta yleistajuiseksi”. Siinä annetaan yksityiskohtaisia vinkkejä liimasanoista kuten ”koska”, ”miksi” ja ”vaikka” mutta pohdiskellaan myös tieteellisten termien käännettävyyttä ja minä-muodon käyttämistä. Luvussa 2, ”Kaikki alkaa ideasta”, Raevaara kertoilee, mistä löytyy sopivia yleistajuistettavia aiheita ja millainen ylipäätään on hyvä aihe. Hän toteaa myös: ”Jotta voi ryhtyä kirjoittamaan, pitää olla halu kirjoittaa.” On vaikea kuvitella, että hyvää yleistajuista tekstiä syntyisi ilman, että kirjoittaminen on jonkinasteinen intohimo. Tilanne ei tässä suhteessa eroa kaunokirjallisen tekstin tuottamisesta. Pelkkä työntö ei riitä; pitää olla myös vetoa.

Kaunokirjallisen lähestymistavan nivominen yleistajuistamiseen on säie, joka kulkee Raevaaran oppaan lävitse. Puhe ei ole pelkästään kirjoituskikoista tai kirjallisesta työkalupakista vaan esimerkiksi tekstin narratiivisuudesta eli tarinallisuudesta. Sitä Raevaara luonnehtii seuraavasti (s. 137):

”Lukijaa kuljetetaan elokuvamaisesti paikasta toiseen ja hänen eteensä maalaillaan näkymiä ja tunnelmia. Henkilöiden persoonallisia ominaisuuksia, puhetapaa ja ulkonäköä kuvaillaan enemmän kuin normiuutistekstissä. Päähenkilöllä voi olla jonkinlainen kasvutarina: hän kohtaa vaikeuksia, voittaa ne ja oppii jotain maailmasta. Kerronnassa on kohtausmaisia elementtejä. Kirjoittaja itsekin voi olla läsnä kertojaäänenä tai jopa tapahtumien kokijana.”

Narratiivisuus edellyttää juonenkäänteitä ja konflikteja ja sopii siksi parhaiten pitkähköihin artikkeleihin tai kirjoihin, joissa kyseiselle kertomukselle on tilaa.

Narratiivisen tietokirjan lisäksi Raevaara erottaa omaksi luokakseen myös kaunokirjallisen tietokirjan, jonka hän ilmoittaa olevan itselleen rakkaimman muodon. Myös minä jaan hänen ihastuksensa. Raevaaran jaottelussa narratiivista tietokirjaa luonnehtisi ehkä sana ”journalistinen”, mutta kaunokirjallisessa tietokirjassa kyse on tyylistä ja estetiikasta. ”Kaunokirjallinen tietokirja onkin nimenomaan sanataidetta”, Raevaara kirjoittaa. Tällaisia tietokirjoja hän toivoo lisää.

Paksun tietokirjan kirjoittamisen algoritmia on kuitenkin vaikea muodostaa. Siksi luku ”Kirjan mittainen teksti” on oppaan lyhyimpiä. Raevaara on kuitenkin onnistunut luomaan sinnekin tietolaatikon, ”Tietokirjan ensimmäinen virke”. Kaunokirjallisuudessa aloituslause on tavattoman tärkeä; en tiennytkään, että romaanien aloituksista on kirjoitettu kokonainen suomenkielinen kirja. Tähän voisin lisätä, että itselleni tärkeä on myös viimeinen lause. Kirjaa kirjoittaessa yritän sitten ponnistella tuosta ensimmäisestä lauseesta kohti viimeistä tavalla, joka harhailuissaan muistuttaa Feynmanin polkuintegraalia.

Raevaara kirjoittaa myös somen moninaisista hyödyistä tieteen yleistajuistamiselle. Some voi toimia sekä alustana julkaisemiselle että vertaistukena. Tunnetusti somessa touhuamiseen liittyy kuitenkin myös monia ongelmia. Raevaara esittääkin peräti kymmenkohtaisen tee näin -listan, joka on otsikoitu ”Näin vältät munaukset sosialisessa mediassa”. Voin todistaa, että varoituslista on erittäin toimiva – olen rikkonut Raevaaran käskyistä jokaista. Niistä neljäs, ”vältä ironiaa”, kirpaisi erityisesti.

Luvun ”Voiko jokin mennä pieleen?” tulisi olla pakollista luettavaa tieteestä kirjoittaville toimittajille. Jos joissakin aiemmissa luvuissa Raevaara on puhunut taiteilijan parnassolta, tässä hän selvästi painaa kulmilleen tohtorinhattunsa.

Kun tieteen tuloksia halutaan yleistajuistaa, ei riitä, että kirjoittaja selvittää itselleen, mikä kyseinen tulos on ja mihin aihepiiriin se liittyy. Vaaditaan myös ymmärrys koko sen kontekstista. Tämä on usein toimittajille hankalaa, sillä se edellyttää tieteen näkemistä prosessina ja ikään kuin kokemusta, jonka parhaimmillaan voi saavuttaa vain elämällä tieteen sisällä – eli Raevaaran tavoin tutkijana.

Raevaara selvittelee kriteerejä lähteiden ja asiantuntijoiden luotettavuudelle sekä tieteen ja humpuukin väliselle erolle. Kyseessä on miinakenttä, jossa esiintyvät kaikki harmaan sävyt. Mitään absoluuttisia ohjeita ei Raevaaralla ole jaettavaksi, mutta hän kuitenkin tekee ymmärrettäväksi noiden sävyjen vivahteet. Samalla hän varoittaa ns. tasapuolisuusharhasta – kuvitelmasta, jonka mukaan kaksi vastakkaista mielipidettä ovat aina yhtä arvokkaita – ja pohdiskelee myös kirjoittajan eettistä asemaa ja vastuuta.

Lukiessani tietokirjailijan eettisistä ohjeista silmääni osui kohta, jossa tietokirjailijan ja kaunokirjailijan etiikka näyttävät eroavan jyrkästi toisistaan. Ohje kuuluu: ”Älä varasta äläkä plagioi”. Kaunokirjallisuuden puolella tämä ilmaistaan tunnetusti pikemmin kehoituksena kuin kieltona.

Viimeisessä luvussa Raevaara peräänkuuluttaa lisää arvostusta tietokirjallisuudelle. Toivottavasti tilanne sen suhteen on hitaasti muuttumassa. Itselleni on jäänyt elävästi mieleen eräs tunnettu kirjailija tämän vähätellessä minulle, että tietokirjallisuushan vain luettelee faktoja eikä siksi edellytä luovuutta. Samaan aikaan tiesin hänet musiikin suureksi ystäväksi – tiedättehän tuon taiteenlajin, jossa soittopelin värähtelytaajuuden pienikin poikkeama etukäteen matemaattisen tarkasti määritellystä nuotituksesta aiheuttaa valtaisan älämölön. Ehkäpä nämä epäilijät ymmärtäisivät, jos heille kertoisi tietokirjan esittävän tosiseikkojen tulkinnan kuten orkesteri esittää nuottien tulkinnan.

Raevaara puhuu myös yleistajuistajan identiteetistä ja siitä, miten tieto julkisuudessa henkilöityy kirjoittajaan. Samalla hän ihmettelee naisten vähyyttä sekä tässä joukossa että laajemmin tieteestä kiinnostuneiden parissa. Hän miettii, johtuisiko tämä tieteen mieltämisestä tekniikaksi ja koviksi luonnontieteiksi siinä missä naiset tuntevat enemmän vetoa hoitotieteisiin, ravitsemustieteeseen tai yhteiskuntatieteisiin. Tämä on varmasti yksi tekijä, mutta syvempi kysymys on, mistä tällainen kiinnostusten eriytyminen johtuu. Tässä voinee vedota jo varhaislapsuudessa kehittyviin sukupuolirooleihin.

En kuitenkaan haluaisi nähdä tietokirjallisuuden eriytyvän miesten ja naisten leireihin. Ajattelen, että paras tapa innostaa naisia tietokirjallisuuteen ovat sanavalmiit, julkisuudessa näkyvät naiskirjoittajat, jotka osaavat keskustella muustakin kuin hoitotieteistä. Kuten Tiina Raevaara.

Ehkä julkisuuden kääntöpuoli on sekin sukupuolittunut. Esimerkiksi terveyttä tai pakolaisia eli leimallisesti ”naisten aloja” koskevat kirjoitukset tuottanevat paljon enemmän negatiivista palautetta kuin esimerkiksi kosmologia (josta ihmisillä on yllättävän vähän pahaa sanottavaa). Sen käsittelyyn työkaluja löytyy laatikosta ”Kuinka suhtautua törkypalautteeseen”.

”Tajuaako kukaan?” sisältää neuvoja, oivalluksia, tietoa ja jatkopohtimisen arvoisia ajatuksia. Se on opaskirja mutta myös tietokirja. Vakuutan, että jokainen oman tieteenalansa yleistajuistamista empivä nuori tutkija saa siitä rohkaisua ja konkreettisia suuntaviittoja. Kokeneille kirjoittajille siinä aukeaa Raevaaran mietitty, henkilökohtainen näkymä yleistajuistamisen ja tieteen suhteeseen, joka on opiksi kaikille.

Parasta kirjassa kuitenkin on kaunis tapa, jolla se on kirjoitettu. Teksti on levollista ja kirkasta, ja siinä kuuluu kirjoittajansa ääni.

Jos pitää kiteyttää, kirjan voi summata yhdellä sanalla: ostoskoriin!

kirjoittaja On Helsingin Yliopiston Kosmologian professori, Tieto-finlandian Voittaja, Tieteen popularisoija Ja Skepsiksen Tieteellisen neuvottelukunnan Jäsen.