Onko tietoa?

tään selvää, että valistunut ihminen on ”parempi” kuin moukka tai että faktoihin nojaava yhteiskunta voi ”paremmin” kuin muut, niin kuin moni valistunut väittää. Ongelmana on se, että tosiasioista ei voida johtaa, mitä tulisi tavoitella yksilönä tai yhteiskuntana, mitä ”parempi” tarkoittaa, mutta yhteiskunnallinen keskustelu koskee lähinnä keinoja saavuttaa tavoitteita, eli sivuseikkoja.

Tavoitteet oletetaan ja niille ollaan sokeita. Esimerkiksi kilpailukyky, mitä ihmettä se tarkoittaa ja miksi se on arvokasta? Surkuhupaisaa sosiaalisuudesta tekee se, että mielivaltaisten tavoitteiden kyseenalaistajaa kauhistellaan, koska tämä on uhka järjestäytyneelle typeryydelle. Sankari toimii, ei ajattele. Koska tavoitteita ei voida johtaa todellisuudesta, ei voida pitävästi väittää, että massamurha tai erakkoelämä olisivat huonompia tavoitteita kuin kuuliaisen kansalaisen tai yhteiskunnallisen menestyksen tavoitteet, miten ne ikinä määritelläänkään (historiallisesti ja kulttuurisesti muuten hyvin vaihtelevasti).

Ihmisyhteisöt eivät tietenkään voi toimia tältä pohjalta, vaan pitää olla joukko sääntöjä, eikä anarkismikaan ole realistinen vaihtoehto, jos ihminen mielii elää pitkään ja terveenä, ainakaan näkyvänä elämäntapana tai korkean sosiaaliturvan alueiden ulkopuolella.

Järjettömyyksistä neljäs koskee ihmisen järjellisyys- ja oikeellisuuskuvitelmia, joista lienee hyötyä elämän mielekkääksi kokemisen kannalta. Ihmismieli, älykkäimmän ja sivistyneimmän (nämä toki keksittyjä käsitteitä) yksilönkin, sisältää korkeintaan muutamia logiikan ja ymmärryksen saarekkeita lopun ollessa sekavaa ja opittua hölynpölyä ja

TIEDON MÄÄRITELMÄNÄ tunnetaan Platonin ”Theaitetoksen” tekstistä muokattu lause: ”Tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus” (1999 III, 342/202c). Hyvin perusteltu uskomus ei siis ole tietoa, ellei se ole tosi. Miten sitten voimme tietää, onko se tosi?

Uskoa horoskooppeihin perustellaan induktiivistisesti, kokemuksilla monien ennustusten osumisesta kohdalleen (vrt. Popper 1963/1995, 256). Kokemukset tukevat uskomusta. Sitä kumoavia kokemuksia ei mielellään uskota. Jos uskomme, että korpit ovat mustia, emme voisi edes havaita muun väristä korppia (vrt. Kuhn 1962/1994, 37). Sellainen olisi vain tunnistamaton lentävä otus. Uskomuksen voi kumota vain toinen uskomus. Emme tarvitse tietoa. Meidän ei tarvitse käydä tarkistamassa kaikkien korppien väriä, vaan noudatamme tieteen käytäntöä tyytyä osittaiseen induktioon.

Jos naapurin lapset ovat kesyttäneet korpin poikasen, ja antaneet sille nimen Kalle, päättelemme sen olevan musta seuraavasti: ”Korpit ovat mustia, Kalle on korppi, siispä Kalle on musta.” Tätä päättelyä sanotaan deduktioksi. Sitä tiedekin käyttää.

Miten tosi sitten voidaan todentaa? Konstruktivistisen tiedonkäsityksen mukaan ”ei ole mitään tapaa arvioida tieteellisen tiedon objektiivista pätevyyttä” (https:// www.apowiki.fi/wiki/Konstruktivistinen_tietoteoria). Instrumentalistisen käsityksen mukaan tieteellisen tiehokemaa. Kun tähän vielä yhdistää etiikan mielivaltaisuuden, pitäisi olla selvää, että ihmiskunta on hullujenhuone.

Kuitenkin jokaisen yhteiskunnan, uskontokunnan ja poliittisen puolueen, usein tutkimusalankin, edustaja kokee – näiden välisistä usein räikeistä ristiriidoista huolimatta – juuri hänen edustavan oikeaa ajattelutapaa. On tilastollisesti ja tieteellisen menetelmän näkökulmasta mahdottomuus, että tämä pitäisi paikkaansa, kun kyse on tosiasiaväittämistä. Kun kyse on taas etiikkaa ja ihmisen käsityskyvyn suhteellisuutta koskevista näkökulmista, oikeassa olemisesta ei voida alkuunkaan puhua tai se on vain suhteellista.

Mihin tällaista ajatuskulkua käyvä skeptikko voi sitten uskoa ja tarttua? Älyllinen rehellisyys vaatii tunnustamaan, että koko kysymyksenasettelu on mieletön. Mainituista ristiriidoista ja järjettömyyksistä ei voi päästä eroon, joten objektiivista vastausta ei ole. Palkkana avuttomuutensa myöntämisestä skeptikko saa tarkastella asioita rehellisesti, ehkä jopa nauttia siitä, että hänen ei tarvitse pakottaa kysymyksilleen vastauksia.

don arvoa ei mitata sen totena olemisella, vaan sen selitys- ja ennustuskyvyllä. Pragmatistisen fallibilismin mukaan ”saatavillamme ei koskaan ole varmaa, erehtymätöntä tietoa” (http://filosofia.fi/node/2409). Totuutta ei edes tavoitella, jos ”paradigma rohkaisee pelaamaan väärin” (Bohm 1987/1992,66).

Skeptikot ovat perinteisesti kiistäneet kokonaan tiedon mahdollisuuden, tuomiten myös induktion ja deduktion pätevyyden. Kausaliteetin kritiikissään David Hume totesi, että kaikki tulevaisuutta koskevat väitteet perustuvat induktioon (Nordin 1995/1990, 294). Skeptisismin perustajaksi luettu, asioiden tavoittamattomuutta opettanut Pyrrhon (n. 300 eaa) ei luottanut edes omiin aisteihinsa (Diogenes 2003,351).

Konstruktivismi näkee tieteellisen tiedon ideologisen ja uskonnollisen luonteen. Uskomme jo pimeään aineeseen, koska se voidaan perustella, olipa sitä tai ei. Perustelemme sitä samoilla uskomuksilla, joita tukemaan se tarvitaan. Uskomustalous tarvitsee myös pimeää.

Sokrates tiesi, ettei hän tiedä (Apologia 1977, 14/21d). Tiedon mahdollisuuden kieltäminen näyttää tulevan platonilaistyyppisestä toden vaatimuksesta. Skeptisismin uskomus, ettei meillä ole tietoa, vaikuttaa hyvin perustellulta. Onko se tosi – ketä kiinnostaa!

Johannes Cairns

kirjoituksen Otsikko On Käännös Voltairen Kirjeestä preussin Prinssi Frederik Ii Suurelle 28. Marraskuuta 1770. Teoksessa: M. Palissot (toim.). 1802. Oeuvres de Voltaire: Lettres Choisies Du Roi De Prusse Et De M. de Voltaire, Tome Ii. Pariisi: Chez Baudoiun.