Epäily ei ole miellyttävä tila, mutta varmuus on järjetön

KAIKKI ALKOI ALKURÄJÄHDYKSESTÄ nelisentoista miljardia vuotta sitten, vai alkoiko? Entä multiversumi ja moniräjähdyshypoteesi? Yhtä kaikki nyt vaikuttaa, että alkeishiukkaset, joita ihmismielellä on vaikeuksia käsittää, sinkosivat pois räjähdyksen keskipisteestä ja asettuivat hiukan epätasaisesti syntyneeseen tilaan. Gravitaation voimasta toisiaan lähempänä olevat hiukkaset lähentyivät entisestään, kunnes syntyi hiukkasryppäitä, jotka painautuivat tähdiksi. Tähtien ytimissä muodostuivat kevyet alkuaineet, ja ydinten koostumuksen muuttuessa yhä raskaammiksi tähdet räjähtivät. Räjähdysenergia johti raskaiden alkuaineiden syntyyn, ja räjähdyskappaleiden sinkoillessa avaruudessa muodostui maan kaltaisia planeettoja.

Maa syntyi 4,5 miljardia vuotta sitten ja replikoituvat hiilipohjaiset nukleiinihappoproteiinikompleksit, ”elämä”, nelisen miljardia vuotta sitten. Miljardien vuosien saatossa replikoituvat molekyylit, replikonit, kehittivät ympärilleen kaikenlaisia rakenteita ja rakenteet nielivät toisiaan ja replikonit sulautuivat toisiinsa vaihtelevilla tavoin ja osasta uudenlaisia rakenteita tuli autonomisia, kun taas toiset menettivät itsenäisyytensä. Näin esisolujen leikki tuotti tuman, viherhiukkasen, mitokondrion ja monisoluisuuden, mahdollisesti viruksetkin.

Rakenteiden moninaiset vuorovaikutukset muodostivat uuden rakenteiden muuttumista, ”evoluutiota”, ohjaavan tason. Toisenvaraisuuden kerrokset, saalistus, loisiminen ja lukuisat muut, milloin enemmän, milloin vähemmän sopuisan yhteiselon muodot vuoropuhelivat solunsisäisten molekyyliverkostojen mahdollistamien toimintojen kanssa, ja “elämä” moninaistui, ei ihmiseen saakka (prosessilla ei ole päämäärää, ja on mielivaltaista arvottaa tietty kehitys toista paremmaksi) vaan ihmisen käsittäen.

Hermojärjestelmälliset rakenteet, eläimet, tuottivat solujen välillä kulkevia sähköimpulsseja, joiden avulla saattoi havainnoida monenlaisia ympäristötekijöitä ja reagoida niihin, mikä paransi replikointitodennäköisyyttä. Aistien joukossa syntyi ajattelu, kyky arvioida paras tapa reagoida aistihavaintoihin. Näin aistivasta yksiköstä tuli minuus, joka kokee maailmaa, aistiensa toki määrittämissä rajoissa. Kieltä käytettiin arvioiden välittämiseksi lähireplikoneille, ”sukulaisille”, tai omaa replikoitumista muuten edistäville rakenteille. Omaksuttujen uskomusten ja käytöstapojen välittäminen sukupolvelta toiselle, ”kulttuuri”, toimi samoin.

Eläinten joukossa ihminen kykeni näillä – ei-lajispesifeillä – avuillaan leviämään Afrikasta n. 50 000 vuotta sitten ympäri maapalloa osatessaan hyödyntää kulloinkin saatavilla olevia raaka-aineita ravinnoksi sekä elinsuojien (vaatteiden ja rakennusten) muodostamiseksi ei-optimaalisia lämpötiloja ja muita olosuhteita vastaan. Ei ole syytä unohtaa, että monilla muilla rakenteilla on myös laaja levinneisyys monenlaisten evolutiivisten innovaatioiden seurauksena. Ihminen on erityinen vain halutessaan nähdä itsensä sellaisena. Näin saavutaan nykysivilisaatioon, jossa ihminen – jolla on tämä hermostollinen itseyden harha – on keksinyt kaikenlaista terveydenhuollosta teknologiaan reflektiiivisen ajattelukykynsä ansiosta, jonka sivutuotteita tosin ovat sisäiset ristiriidat ja monet mielenterveysongelmat, eivätkä keksinnötkään välttämättä johda suurempaan hyvinvointiin, riippuen tietysti siitä, miten hyvinvointi määritellään.

Näin syntynyt ihmiskokemus on kummallinen ilmestys. Ensinnäkin on mahdotonta järjellä päätellä, onko tämä juuri kuvattu havaittu maailma objektiivinen olento vai silkkaa hallusinaatiota, vaikka jälkimmäiseen ei ole mitään erityssyytä uskoa. Onko ihminen sittenkin unta näkevä galaktinen norsu tai laitteisiin kytketty energiantuottoväline, jonka todellisuus on simulaatio? Ja sitä rataa. Toiseksi, vaikka hyväksytään objektiivinen todellisuus, ei aistien, kielen ja kuvittelukyvyn rajoitteita voi kieltää, vaan on pakko tunnustaa ongelma siitä, missä ne kulkevat ja miten subjektiivista objektiivisuus itse asiassa on. Onko kaikki vain mieltä, niin kuin eräs buddhalaiskoulukunta argumentoi; onko kokemus kommunikaatiosta vain subjektiivinen kollektiivisuuden harha, kuten kognitiivisesta näkökulmasta voi spekuloida; onko osa perustavina pidetyistä kokemuksen ulottuvuuksista kulttuurin säätelemiä? Ja niin edespäin.

Mannermaisen filosofian hölmöläiset irrottivat itsensä empiriasta todetessaan kaiken tiedon ja kielen olevan suhteellista rakennetta, mutta vaikka he ovat ilmeisen väärässä, objektiivisuudesta on vaikea saada otetta. Mitä ovat aika ja avaruus, aine ja energia – missä mielessä ne määrittävät toisiaan, keskinäisolevat – millaisia ovat pienimmät hiukkaset ja galaksikunnat, entä maailmankaikkeuden perustavat voimat? Miten täsmällisesti näitä voidaan kuvata kielellä ja matemaattisilla symboleilla? Kuinka paljon ihmisen rajoittuneisuus vääristää käsityskykyä?

Tässä liikutaan vielä helpoissa asioissa, sillä kolmantena järjettömyytenä on etiikka, jonka varassa jokaisen on elettävä, halusipa tai ei, ja jota ei pidä sekoittaman tosiasioihin, mikä on hankalaa ja harvinaista. Deskription ja preskription ero. Sanotaan, että tieteentekijöiden pitäisi ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin ja vaikuttaa päätöksentekoon. Tuskin kovinkaan moni ihminen pitäisi valistunutta kansanedustajaa huonompana kuin valistumatonta. Etiikasta tekee kuitenkin kaistapäistä sen pohjimmainen mielivaltaisuus, eikä ole siksi mitenkään itses-