Kemikaalit arjessamme

Ollessani kahdeksanvuotias ostin naapurin pojalta rullafilmikameran antamalla hänelle kaikki säästämäni rahat, 152 mk (markka oli tuolloin pienin rahayksikkö). Tuo muovinen laite oli perheemme ainoa valokuvauskone ja sillä ottamiani mustavalkokuvia on yhä tallessa.

Hiljakseen sain ja hankin parempaa kalustoa, ja opettelin kehittämään filmit ja vedostamaan paperikuvia. Vuonna 1978 aloin kuvata väripositiivifilmille, diakuvia on tallessa noin 10 000. Digitaalikameroiden ja varsinkin kamerapuhelinten yleistymisen myötä kuvaus on kokenut mielessäni inflaation, joten enää kuvaan vain tarvittaessa.

Suosittelen valo- ja videokuvausta harrastukseksi nuorille: jättäkää selfiet vähemmälle ja kuvatkaa varsinkin isovanhempianne ja vanhempianne. Heistä kertovat elo- ja valokuvat ovat jo 20 vuoden kuluttua teille verrattoman arvokkaita.

Elokuvia kävin katsomassa opiskeluaikana usein. Harrastukseksi asia muuttui, kun Alfred Hitchcockin pitkään poissa julkisuudesta olleet elokuvat ”Köysi”, ”Mutta… kuka murhasi Harryn?” ja ”Vertigo – punainen kyynel” tulivat restauroituina versioina Kuopiossa olleeseen elokuvateatteri Alfaromeoon vuonna 1979. Ne nähtyäni aloin seurata elokuva-alaa tarkemmin. Tilasin ”Filmihullu”-lehden, ja vuonna 1986 kävin ensimmäisen kerran Sodankylän filmifestivaaleilla. Filmihullu tulee minulle yhä, mutta Sodankylän elokuvajuhlilla on jo liikaa väkeä. Nykyisin katselen elokuvia vain televisiosta.

”KAIKISTA USKONNOISTA PITÄISI PYRKIÄ EROON”

ENSIMMÄISET VIISI VUOTTANI KASVOIN Kiuruveden kirkonkylässä pienissä vuokra-asunnoissa. Niistä viimeinen muutettiin sittemmin autotalliksi. Syksyllä 1958 pääsimme omaan kotiin neljän kilometrin päähän keskustan vilskeestä.

Olomme olivat yhä vaatimattomat: öljylampun valossa kuunneltiin patteriradiosta keskipitkiä ja pitkiä aaltoja savusaunassa käynnin jälkeen. Sähköt saatiin taloon vasta noin viisi vuotta myöhemmin. Juokseva vesi, sisävessa sekä sähkölämmitteinen sauna tulivat muistaakseni vuonna 1968.

Olen vanhin kolmesta veljeksestä. Isäni oli keskikoulunsa kesken jättänyt rakennustyöläinen, maalari. Äiti oli välillä kaupassa myyjänä, välillä kotiäitinä. Vanhempani arvostivat tietoa, lukemista ja opiskelua. Vaikka rahaa oli niukasti, kaikki lapset saivat mennä yhteiskouluun ja edelleen lukioon ja kirjoittaa ylioppilaaksi.

Kotona ei uskonto ollut missään muodossa esillä. Keskikoulussa kieltäydyin menemästä uskontotunneille, ja opettajat hyväksyivät päätökseni varmistettuaan isältäni, että perheemme ei kuulunut mihinkään uskonnolliseen yhteisöön. Kansakoulussa kävin uskontotunneilla, ja opetus vaikutti: pikkukoululaisena uskoin, että jumala on olemassa. Sitten neuvostoliittolaiset ”Salaisuus selviää” -kirjat ja sveitsiläisen Erich von Dänikenin teokset tarjosivat jumalaa uskottavamman vaihtoehdon: tuolla jossakin on meitä korkeamman älyn edustajia, jotka UFO:istaan tarkkailevat elämäämme. Tuokin usko meni nopeasti ohi.

En ole koskaan kokenut tapahtumia, jotka olisivat vaikuttaneet yliluonnollisilta. Arvelen, että minusta ei tullut uskonnollista, koska minuun ei iskostettu uskonnollisuutta. Aikuisiällä en ole missään tilanteessa kokenut tarvetta jumal- tms. uskoon. En ole kokenut tarvetta myöskään puuttua muiden uskonnollisuuteen ennen kuin viime vuosina, kun uskonnon nimissä on tehty väkivaltaisia tekoja myös meille läheisissä maissa.

Olen alkanut ajatella, että kaikista uskonnoista pitäisi järjestelmällisesti pyrkiä eroon. Se tuskin täysin onnistuisi, mutta ehkä siten päästäisiin eroon vanhoista, vahingollisista opeista, jotka ovat rinnakkaisena säännöstönä nykyaikaisten lakien rinnalla.

”SKEPTISYYS SISÄLTYY KLIINISTEN LÄÄKETUTKIMUSTEN SUUNNITTELUUN”

SKEPTISYYTENI HERÄSI 1970-LUVULLA, kun totesin ristiriidan tieteelliseen tutkimustietoon perustuvan lääkeaineiden kehittämisen ja tuolloin julkisuuteen tulleen, vitamiinien ja hivenaineiden jättiannoksia käyttävän hoidon (nykyisin se tunnetaan antioksidanttihoitona) välillä.

Yliopistotyössä omaksuin käsityksen, että verovaroilla palkattuna tutkijana minulla on velvollisuus levittää tietoa myös yliopiston ulkopuolelle. 1980-luvun alkupuolella, kun jopa arvostetuissa sanoma- ja aikakauslehdissä julkaistiin ihmeparanemistarinoita kuin vakavasti otettavia uutisia, kirjoitin muutamia ”luonnonlääkintää” kriittisesti pohdiskelevia yleistajuisia tekstejä. Kirjoitukseni julkaistiin sensuroimatta. Itse asiassa tiedotusvälineissä suorastaan innostuttiin, kun löytyi lääkäri – peräti lääkeaineopin tutkija – joka tunsi ”vaihtoehtolääketiedettä” ja suostui sitä kommentoimaan. Yleensä lääkärit eivät aihepiiriä tunteneet eivätkä halunneet sanoa siitä mitään.

Minua pyydettiin radio- ja televisio-ohjelmiin sekä luennoijaksi yleisötilaisuuksiin ja terveydenhuollon ammattilaisten jatkokoulutusseminaareihin niin, että 2000-luvun alkupuolelle asti olin suorastaan valtakunnan skeptinen asiantuntija luonnonlääkintää eli ns. vaihtoehtolääkintää koskevissa kysymyksissä. Kirjoitin aihepiiristä kymmeniä artikkeleita ja yhdessä Syöpäjärjestöjen ylilääkäri Harri Vertion kanssa kirjan ”Lääketieteen näkökulma – syövän vaihtoehtohoidot”, joka julkaistiin (Kustannus Oy Duodecim) vuonna 1995.

Sattumoisin juuri vuonna 1995 Suomalaisen lääkäriseura Duodecimin sanakilpailussa termi ”uskomuslääkintä” voitti, kun etsittiin korvaavaa sanaa termille

”vaihtoehtolääkintä”. Sana kuvaakin uskomuksiin perustuvaa lääkintää paremmin kuin käännöslaina vaihtoehtolääkintä. Kai jopa liian hyvin, sillä uskomuslääkinnän harjoittajat pitävät termiä herjaavana. He haluavat, että heidän lukemattomat terapiansa otettaisiin vakavasti ja niitä pidettäisiin tietoon, suorastaan tieteeseen perustuvina. Jos ei oikeaan tieteeseen, niin edes vaihtoehtolääketieteeseen.

Olen varsinkin uskomuslääkinnän ilmiöitä kommentoidessani usein korostanut, että tutkittaessa tieteellisesti uuden lääkeaineen tehoa ja turvallisuutta lähdetään skeptisestä asenteesta: lääke oletetaan tehottomaksi ja vaaralliseksi. Vasta jos tutkimustulokset kumoavat nuo ennakkoolettamukset, otetaan lääkeaine hoitokäyttöön.

Skeptisyys sisältyy muutenkin kliinisten lääketutkimusten suunnitteluun. Tutkijat tietävät, että heidän ei kannata luottaa itseensä liikaa, sillä mm. ennakko-odotukset ja -toiveet vaikuttavat tulosten kirjaamiseen, tulkintaan ja laskentaan. Siksi tarvitaan kaksoissokkoutettua koejärjestelyä.

Julkinen esiintyminen tutkijana, joka ei usko uskomuslääkintään, heijastui myös yksityiselämääni. Yhtäältä sain tukea ja kiitosta tutkijapiireistä; sieltä tuli uusia tuttavuuksia myös muilta tieteenaloilta kuin lääketieteestä. Samoin sain niistä skeptikoista, jotka eivät olleet tutkijoita, pitkäaikaisia tuttuja, ystäviäkin. Antoisaa, vuosikausia kestänyttä yhteydenpitoa syntyi myös muutamien sellaisten ihmisten kanssa, joita voi pitää jonkin huuhaa-opin kannattajina.

Toisaalta kävi niin, että minulle kehitettiin kiihkoilevan tiedeuskovaisen imago. Vaikka kirjoituksissani ja luennnoillani esitin vain tosiseikkoja esim. lääkevalmisteita ja lääkkeitä muistuttavia luontaistuotteita koskevien vaatimusten välisistä eroista ja pohdiskeluja mm. luontaistuotekaupan taustoista, minun väitettiin aina suhtautuvan aggressiivisen kielteisesti kaikkeen, mikä ei ollut ns. koululääketieteen piirissä.

Ilmeisesti tuo ”luonnemurha” onnistui, sillä nimeni oli erään luontaistuotealan edustajan kertoman mukaan pahin kirosana alan piirissä. Eräässä luentotilaisuudessa alan kauppiaita, pienyrittäjiä, tuli esitykseni jälkeen keskustelemaan kanssani. Keskustelun lopuksi he kertoivat yllättyneensä, kun minä olinkin ihan normaali ihminen, jonka kanssa voi rauhallisesti keskustella lääkinnän kysymyksistä.

”TIEDON VÄLITTÄMINEN ON TÄRKEINTÄ”

USKOMUSLÄÄKINTÄÄ koskevat kirjoitukseni saivat vuonna 1990 Skepsis ry:n puheenjohtaja Nils Mustelinin kutsumaan minut yhdistyksen kokoukseen puhumaan biogeneraattorista (ks. ”Lääketieteen pieni ihme, biogeneraattori! Eli miten myydä huuhaahoitoa vakuuttavasti”, Skeptikko 9: 7-14, 1990). Vuonna 1996 toimin Skepsiksen tieteellisen neuvottelukunnan puheenjohtajana, ja kuulun neuvottelukuntaan edelleen. Neuvottelukunta on käsittääkseni aina ollut hiljainen. Ehkä sen tärkein tehtävä on viestittää ja vahvistaa nimiluettelollaan, että yhdistys toimii tieteen perustalta. Neuvottelukunnan jäsenet myös ilmaisevat jäsenyydellään, että he ovat käytettävissä, jos johonkin Skepsis ry:n toimintaan liittyvään asiakysymykseen tarvitaan tutkijan näkemystä. En odota siltä enempää.

En odota myöskään Skepsikseltä nykyistä enempää, vaan osoitan runsaat kiitokset yhdistyksen aktiiveille. Heidän ansiostaan Skepsis on vakiinnuttanut asemansa suomalaisessa kulttuurissa. Näkyvyyttä ja kuuluvuutta on yhdistys saanut televisiossa ja radiossa mukavasti, ja Skeptikko-lehti on erinomainen. Skepsiksen tiedotus ja osallistuminen julkiseen keskusteluun on ollut asiallista ja välillä myös hauskaa. Niinpä huuhaa-bisneksen edustajien yritykset mustata yhdistyksen mainetta ovat jääneet tehottomiksi. Jatketaan samaan malliin.

Tällä hetkellä pahempaa kuin jokin yksittäinen huuhaa-uskomus on varsinkin aikakauslehtien jo pitkään levittämä oppi, jonka mukaan tärkeintä päätöksenteossa ja elämässä yleensä ovat tunteet. Tieto on vähemmän arvokasta, ja sen hankkiminen on työlästä. ”Fiilispohjalta” muka voi päättää tärkeistäkin asioista. Kun ihmiset on opetettu luottamaan ensi sijassa tunteisiinsa, ovat he esiintymistaitoisten ihmisten, mainonnan, propagandan ja karismaattisten huijareiden johdateltavissa.

Eikä siinä vielä kaikki: tietoon tukeutuva ja tutkimusnäyttöä vaativa ihminen on tuon opin mukaan tunnekylmä. Sen sijaan aidon, inhimillisen ihmisen tunnistaa siitä, että hän liikuttuu nopeasti kyyneliin. Ainakin jos kamera on paikalla. Joko somessa on kyynel-selfieitä?

Itse pidän skeptikkona tärkeimpänä tiedon välittämistä, vähemmän tärkeänä uskomusten kimppuun käymistä. Tosin uskomusten riivaamat eivät näe eroa noiden kahden asian välillä.

Kirjat ovat tärkeitä, mutta tokkopa mikään kirja on antanut sillä tavalla suuntaa elämälleni kuin esimerkiksi Raamattu ja Koraani ovat antaneet joillekin. On varmaan hyvä, ettei näin ole, sillä ei kirjoja pidä ottaa liian vakavasti. Arvokas on ollut se kirja, joka sai minut kuulemma jo nelivuotiaana oivaltamaan, miten luetaan. Se saattoi olla aapinen.

Tärkeitä ovat olleet myös ne oppikirjat, joiden avulla pääsin ammattiini ja sain (maailman mitassa poikkeuksellisen hyvin) turvatun toimeentulon ja kiinnostavia töitä. Tätä mieltä oppikirjoista ovat monet muutkin: kielialueemme pienuudesta huolimatta suomeksi tehdään paljon hyviä oppikirjoja, vaikka niiden kirjoittajat saavat vain pienen rahallisen korvauksen työstään.

Ihminen, joka on tehnyt minuun vaikutuksen, on Yrjö Kallinen (1886-1976). Hän oli mm. pasifisti, osuuskauppamies, työväenliikkeen aktivisti ja etevä puhuja. Hän oli myös teosofi, mutta Kallisen tapauksessa se ei häiritse.

”PAHIMPIA OVAT LÄÄKÄRIKOULUTUKSEN SAANEET USKOMUSBISNEKSEN HARJOITTAJAT”

OLEN VETÄNYT VIIME VUODET MATALAA PROFIILIA, koska julkisuus kävi aikanaan rasittavaksi mm. uskomusbisneksen edustajien käytöksen takia. Kun kerroin esim. uskomushoitojen haitoista tai niitä koskevan tutkimusnäytön puutteesta, uskomusbisneksen puolelta tuli henkilökohtaisuuksiin menevää mustamaalausta ja uhkauksia oikeuteen haastamisesta ja työpaikan menettämisestä.

Oli vastenmielistä joutua tekemisiin elinkeinon kanssa, jonka näkyvimmät edustajat käyttäytyivät huonommin kuin nettipalstojen nimettömät räyhääjät nyt 20-30 vuotta myöhemmin. Pahimpia olivat, ja ovat yhä, lääkärikoulutuksen saaneet uskomusbisneksen harjoittajat.

Radio- tai televisio-ohjelmaan osallistuminen tarkoitti useimmiten työ- tai vapaapäivän uhraamista ilman korvausta. Tasapuolisuuden nimissä ohjelmiin pyydettiin usein myös uskomuslääkinnän edustaja. Hän tuli mielellään, koska näin hän sai palvelujensa ja tuotteidensa myyntiä edistävää julkisuutta. Minä en myynyt mitään, ja minulle julkisuus oli enemmän haitta kuin palkkio.

Oma riesansa oli siitä, että yleensä toimittajat odottivat minun tulevan Helsinkiin haastateltavaksi. He katsoivat, että minun on helpompi käydä Helsingissä kuin heidän Kuopiossa. Jotkut taitavat uskoa yhä, että Kuopiosta on lyhyempi matka Helsinkiin kuin Helsingistä Kuopioon.

Toisin sanottuna yksi syy matalaan profiiliin on mukavuudenhaluni. Muut tekevät nykyisin likaisen työn. Se on tärkeää, ja tarvitaan eri rekistereillä viestittäviä skeptikkoja: hillityn asiallisia ja niitä, jotka sanovat rumankin sanan (esim. puoskari) niin kuin se on. Mutta aina tieteelliseen tietoon perustuvasti.

Toinen syy on vallalla oleva kärjistävä ilmapiiri, jossa tietoakin pidetään mielipiteenä ja jokaiselta odotetaan mielipidettä. En halua julistaa mielipiteitäni. Useimmista asioista minulla ei edes ole mielipidettä.

”VALVONNASTA VAPAALLE LINJALLE ON POLIITTISTA TUKEA”

OLIN MUKANA ”puoskarilakikomiteassa” 2008-2009. Suunnitteilla oli laki, jolla oli tarkoitus rajata uskomushoitojen antamista. Lain valmistelusta luovuttiin lopulta. Pääsyy työryhmän esittämän pienen lakimuutoksen toteuttamatta jättämiseen oli uskomuslääkinnän harjoittajien vastustus. He eivät halua sääntelyä eikä valvontaa, vaikka toisin julkisuudessa saattavat väittää. Samoin he ovat oppineet kutsumaan hoitojaan täydentäviksi hoidoiksi, vaikka he usein tarjoavat niitä muka paremmiksi vaihtoehdoiksi lääketieteeseen perustuville hoidoille.

Valvonnasta ja rajoituksista vapaalle linjalle on myös poliittista tukea. Näin on mm. siksi, että uskomuslääkintä tarjoaa työpaikkoja, varsinkin yritystoiminnan mahdollisuuksia, ilman että yhteiskunnan pitäisi sijoittaa siihen voimavarojaan. Uskomusterapeutin töihin kun voi ruveta kuka tahansa ja milloin tahansa. Lisäksi päättäjissäkin on niitä, jotka uskovat uskomuslääkinnän lupauksiin.

On hankalaa saada otetta elinkeinosta, jonka käyttämien käsitteiden määrittely vaikuttaa mahdottomalta ja joka on päästetty kasvamaan ilman valvontaa suorastaan rinnakkaiseksi terveydenhuoltojärjestelmäksi.

”TÄSSÄ ON TAPAHTUNUT JOTAIN TODELLA PAHAA”

TÄSSÄ ELÄMÄNVAIHEESSA en enää suunnittele suuria. Ihastelen varsinkin lasten ja nuorten kasvua ja kehitystä. Kiinnostuneena seurailen ja koetan ymmärtää elämää, joka vielä jatkuu ilman monia, aikoinaan siihen niin olennaisina kuuluneita ihmisiä.

Pienistä suunnitelmista mainittakoon, että kun tämän haastattelun kysymykset tulivat minulle, olin suunnittelemassa moottoripyöräretkeä Venäjälle, Arkangelin ja Vologdan alueelle. Retki toteutui 8.-13.9. ja oli antoisa. Toivottavasti jatkossakin saan järjestymään vastaavia.

Ajelu laajan Venäjän ruuhkattomilla ja loputtoman tuntuisilla teillä käy meditaatiosta, ja pikkuteiden epätasaisuus antaa fysioterapeuttista käsittelyä kirjoitustyön rappeuttamalle selälleni. Venäläisissä pikkukaupungeissa viehättää varsinkin vanha arkkitehtuuri. Kirkkoja on siellä paljon – en tiedä, voimistaako vai heikentääkö niiden näkeminen toivettani uskonnottomasta maailmasta.

Minulle täydellisen maailman tärkein edellytys olisi, ettei tarvitsisi surra kasvillisuuden ja eläimistön häviämistä yhden eläinlajin kohtuuttoman runsastumisen takia.

Elisabeth Rehn ihmetteli 11.9. Helsingin Sanomien haastattelussa sitä, miten ihmiset kulkevat ympärilleen katsomatta, koska he tuijottavat kädessään olevaa kännykkää. Hän sanoi: ”Tässä on tapahtunut jotain todella pahaa.” Minuakin tuo ilmiö huolestuttaa. Varsinkin nuoriin ihmisiin on älypuhelimien ja sosiaalisen median avulla saatu yhteys, jonka merkitystä ei vielä ymmärretä.

Katujen älypuhelinzombiet eivät heiluta lippuja, mutta silti he tuovat vuosikymmenten takaa mieleeni marssivat joukot, joissa kaikilla yksilöillä oli sama fokus. Toivottavasti tuo on vain aivojeni harha-assosiaatio. Korvataan se muistikuvalla elokuvasta ”Fahrenheit 451”, missä ihmiset kuljeskelevat ympärilleen katsomatta, koska he lukevat kirjaa. Tai ei sittenkään, kyseiset kirjathan on määrätty hävitettäviksi ja ne on pakko oppia ulkoa, jottei tieto häviäisi. Älypuhelinaddiktit uskovat voivansa vapaasti valita, mitä he ottavat käteensä.

Elämän tarkoitus on elämän jatkuminen, sillä useissa eliölajeissa, ehkä kaikissa, olen näkevinäni tiedostamattoman pyrkimyksen pitää oma laji hengissä. Muu taitaa olla sivutuotetta, ja siinä riittää ihmettelemistä. Jos malttaa nostaa katseensa älypuhelimesta.

vuonna 2015 Kemikaaliviestintää Suunnattiin*** tukesin Johdolla Erityisesti Nuorisolle. Kampanjan keulahahmona Oli ”kukkahattutäti”, Joka Kierteli vuoden Aikana Kouluissa, Messuilla, Festivaaleilla Ja ***oli Aktiivinen Sosiaalisen Median Kanavissa.

Turvallisuus- ja kemikaalivirasto Tukesin viestintäjohtaja

Johanna Salomaa-Valkamo kertoi Skepsikselle Tieteiden talolla

lokakuussa Helsingissä, miksi kemikaalit huolestuttavat ihmisiä

ja miten niistä pitäisi viestiä.

SUOMEEN tuodaan tai täällä valmistetaan yli 30 000:ta vaaralliseksi luokiteltua valmistetta, jotka sisältävät yli 5000:ta vaaralliseksi luokiteltua ainetta. Monia näistä löytyy tavallisista, jokapäiväisistä tuotteistamme. - Kemikaalikysymyksissä sekä yritysten että kuluttajien tiedon tarve on valtava. Uusien kemikaalien terveysja ympäristövaikutuksia ei ole aina tutkittu riittävästi. Myöskään pitkään käytössä olleiden kemikaalien vaikutuksia ei välttämättä tunneta, Johanna Salomaa-Valkamo kertoi Tieteiden talolla.

Salomaa-Valkamo tietää, että kemikaaliriskejä usein vähätellään: käyttöohjeita ei lueta tai noudateta, varoitusmerkintöjä ei tunneta tai niistä ei välitetä. Kemikaaleihin liittyy myös paljon turhiakin pelkoja.

• Kemikaalivaara ei näy ulospäin, kemikaaleihin liittyvä tieto on luonteeltaan tieteellistä ja vaikeaselkoista, kemikaalien nimetkin lähes mahdottomia. Määrät ja pitoisuudet eivät avaudu maallikolle helposti, joten on vaikea arvioida, paljon oikeasti on paljon tai liikaa. Jo sen ymmärtäminen, mikä kemikaali on, ei ole itsestään selvää monille.

Kemikaaleista puhuttaessa yksi hämmentävä seikka on, että arkikielessä vaaran ja riskin käsitteet usein sekoittuvat. Monilla hyödyllisillä ja välttämättömilläkin kemikaaleilla voi olla erilaisia vaaraominaisuuksia, kuten kyky aiheuttaa syöpää. Kuinka iso riski kemikaalista aiheutuu, riippuu kuitenkin altistuksesta ja vielä aineelle ominaisesta riippuvuudesta annoksesta. Ihminen on oppinut elämään ja toimimaan turvallisesti monien vaarallisten kemikaalien kanssa. Esimerkiksi autojen tankkauksessa käytettävät polttoaineet ovat todella vaarallisia, mutta niiden kanssa olemme oppineet elämään ilman ongelmia.

• Ei pitäisi puhua niinkään siitä, onko joku aine myrkyllinen vai ei – ja kuinka myrkyllinen aine on, vaan pikemminkin siitä, kuinka suuri saatu annos on verrattuna myrkylliseen annokseen, Salomaa-Valkamo sanoi.

KEMIKAALIVIESTINTÄSUUNNITELMA LINJAA PERUSASIAT

KEMIKAALIVIESTINTÄ pohdituttaa paljon myös viranomaisia. Vaikka valvonnan keinoin markkinoilta pyritään poistamaan haitallisimmat tuotteet, iso osa kemikaaliturvallisuudesta jää myös käyttäjän harteille. Omilla valinnoillaan voi vaikuttaa itsensä, lähiympäristönsä ja elinympäristönsä kemikaalialtistumiseen. Viranomaisen viesti on, että kaikenlaista kemikaalien turhaa käyttöä kannattaa välttää. Myös tuotteiden välillä on eroja, ja kemikaalitietoinen kuluttaja osaa tehdä valintoja myös ostoksilla ollessaan.

Suomeen valmisteltiin Tukesin johdolla kansallinen kemikaaliviestintäsuunnitelma vuonna 2013. Sen tavoitteena oli lisätä ihmisten kemikaalitietoisuutta ja kuluttajien taitoa käyttää kemikaaleja turvallisemmin. Suunnitelmassa linjattiin kemikaaliviestinnän pääkohderyhmät, perusviestit, periaatteet sekä viestinnän kanavia ja keinoja.

• Vuoteen 2020 ulottuvassa ohjelmassa on pyritty löytämään kemikaaliturvallisuuden kannalta tärkeitä kohderyhmiä, ja kiinnittämään viestinnässä huomiota erityisesti niihin. Vuonna 2014 panostimme lapsiperheisiin, vuonna 2015 nuoriin ja tänä ja ensi vuonna keskitymme erityisesti rakentamisen kemikaaleihin.

Suunnitelmassa linjataan mm. että kemikaaliviestinnän tulee olla selkeää ja kohderyhmien mukaan räätälöityä, nopeaa ja avointa. Viestinnässä pyritään ohjaavuuteen niin, että jos kemikaaleihin liittyvistä riskeistä kerrotaan, samalla annetaan myös neuvoja ja toimintaohjeita siitä, miten näitä riskejä voidaan vähentää tai välttää.

KEMIKAALIT HUOLESTUTTAVAT JOKA VIIDETTÄ

TUKES teetti kaksi vuotta sitten kyselytutkimuksen, jonka mukaan joka viides suomalainen ilmoitti olevansa vähintään melko huolestunut kemikaaleille altistumisesta jokapäiväisessä elämässään. Naisia, keski-ikäisiä ja pääkaupunkiseudulla asuvia asia huolestutti hieman muita enemmän.

Tutkimus on tarkoitus uusia vuoden 2017 alussa ja selvittää, miten tilanne on viime aikoina muuttunut.

Viime aikoina kemikaaliasiat ovat Suomessakin nousseet median ja julkisen keskustelun aiheeksi aiempaa enemmän. Kemikaaleista puhuvat monet eri tahot ja keskenään varsin ristiriitaisesti. Tavallisen kuluttajan ja kansalaisen onkin joskus vaikea valita, kenen viestiä pitäisi uskoa. - Viranomaisten, totta kai, Salomaa-Valkamo totesi. Hänen mukaansa Euroopassa on maailmankin mittakaavassa varsin tiukka kemikaalilainsäädäntö, minkä ansiosta kuluttajat voivat tehdä ostovalintojaan melko turvallisin mielin.

KEMIKAALIT AIEMPAA USEAMMIN HUOMION KOHTEENA

KEMIKAALIASIAT ovat viime vuosien aikana alkaneet aiempaa enemmän kiinnostaa myös Suomessa: kemikaaliaiheiset blogit ovat lisänneet suosiotaan ja kemikaalit ovat säännöllisesti nousseet myös mediassa huomion kohteeksi.

Pari vuotta sitten keskusteltiin polyheksametyleeniguanidihydrokloridista (PHMG), jota käytettiin desinfiointiaineissa ja mm. asuntojen homekäsittelyissä. Aine oli päätynyt EU:n riskinarvioprosessissa kiellettyjen aineiden listalle, ja ihmiset huolestuivat sen käytön vaikutuksista terveyteen. Toinen guaniidiyhdiste, PHMB, taas pääsi tänä vuonna julkisuuteen kosmetiikassa käytettynä säilöntäaineena.

Paljon keskustelua on herättänyt myös rikkakasvien torjuntaan käytetty glyfosaatti, jonka käytön turvallisuudesta on keskusteltu muutaman viime vuoden aikana. EU päätti tänä vuonna kieltää tietyt glyfosaattivalmisteet, jotka sisältävät haitallisena pidettyä POEA-apuainetta.

Kasvinsuojeluaineista keskustelussa ovat olleet myös mehiläiskuolemiin yhdistetyt neonikotinoidit, joilla peitataan öljykasvien siemeniä.

• Kokemustemme perusteella uskon, että kemikaalitietoisuuden paraneminen kehittää myös lukutaitoa kemikaalikohuissa ja auttaa suhteuttamaan niitä. Nopeasti keskusteluun nousevat kemikaaliasiat edellyttävät meiltä viranomaisilta kykyä toimia ja viestiä nopeasti, avoimesti ja selkeästi. Keskustelua on lisäksi käytävä siellä, missä kansalaisetkin ovat, ja mm. sosiaalisen median kanavat ovat tässä tärkeitä.

TULEVIA HAASTEITA

KEMIKAALIASIOIDEN PARISSA riittää haasteita jatkossakin. Kemikaalien yhteisvaikutukset, nanoteknologia ja hormonihäirikkökemikaalit ovat tutkijoiden huomion keskipisteessä. Arkielämässä kemikaaliturvallisuuden kannalta merkittäviä ilmiöitä ovat mm. verkkokaupan lisääntyminen ja mahdolliset EU:n ulkopuolelta tulevat ongelmalliset tuotteet. Kiertotalous, tavaroiden uudelleenkäyttäminen ja ”tuunaaminen” voivat myös tuoda uudenlaisia turvallisuusriskejä, myös kemikaaliasioissa.

• Tuotteita tulisi pääsääntöisesti käyttää alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan. Esimerkiksi tuotteet, joita ei ole alunperin suunniteltu sisätiloihin, kuten osa kuormalavoista, voivat sisältää haitallisia kemikaaleja. Autonrenkaista ei pidä rakentaa koruja, Salomaa- Valkamo sanoi.

Tukes valvoo ja edistää kemikaaliturvallisuutta sekä kasvinsuojeluaineiden turvallisuutta ja laatua, ja toimii EU:n REACH-ja CLP-asetusten mukaisena toimivaltaisena viranomaisena ja ylläpitää kemikaalineuvontapalvelua. Tukes myös ylläpitää kemikaalien tuoterekisteriä (KETU) ja vastaa myös kasvinsuojeluaineiden ja biosidien hyväksymisestä. Sen tärkeä tehtävä on myös ohjata, neuvoa ja viestiä kemikaalilainsäädännöstä yrityksille ja kemikaaliturvallisuudesta kuluttajille.

tavallisen Kuluttajan Ja Kansalaisen On Joskus Vai-*** kea Valita, Kenen Kemikaalista Puhuvan Viestiä Pi- täisi Uskoa. ”viranomaisten, Totta Kai”, Johanna ***salomaa-valkamo Toteaa.