Esa Tyystjärvi

”Minusta tuli skeptikko parapsykologisten kokeitteni kautta.”

SYNNYIN 61 VUOTTA SITTEN HELSINGISSÄ, kotikaupunkini on Turku. Olen filosofian tohtori biologian alalta. Urani olen tehnyt Turun yliopistossa. Harrastan sienestystä syksyisin, lumilautailua talvisin, mökillä ahertamista kesäisin ja fotosynteesitutkimusta koko ajan.

Olen julkaissut tähän mennessä yli sata tieteellistä artikkelia, ja olen yksi ”Primaarituottajien molekyylibiologian huippuyksikön” vetäjistä. Viime vuonna ilmestyi suomeksi suurelle yleisölle tarkoitettu ”Fotosynteesi”-niminen kirja (Sarvikas et al.), jonka kirjoittajaryhmää vedin.

Teen yliopisto-opettajan ja tutkijan työtä kasvibiologian alalla. Vaihdoin pääaineen aikoinaan teoreettisesta fysiikasta biologiaan, mutta työni on paljon fysiikan ja biologian sekoitusta, biofysiikkaa.

MIHIN PUU KAATUU, SIIHEN SE MAATUU

KASVOIN LÄYLIÄISISSÄ, Haapastensyrjän metsänjalostuskeskuksessa metsänhoitajaisän ja kansalaisopiston rehtori -äidin kolmesta lapsesta vanhimpana. Kirjallisuus oli kotona läsnä kaikkialla. Kirjoja luettiin, niistä puhuttiin, niitä luettiin ääneen ja runoja osattiin ulkoa. Osaan vieläkin ja olen oppinut uusia runoja aikuisena.

Äidin sosiologian opiskelutausta oli jotenkin vahvasti läsnä. Lapsuudessa innostuin Valittujen Palojen karttakirjasta. Kartat eivät niinkään minua kiinnostaneet, vaan kirjassa esitetyt ihmisrodut, eliökunnan historia, tähtitaivas ja vaikka mikä. Muistan edelleen, miten valtavan vaikutuksen Ruth Benedictin kirja ”Kulttuurin muodot” teki teini-ikäiseen. Herman Hessen ”Lasihelmipeli” iski lukioikäiseen kuin miljoona volttia. Pidän yhä itseäni etuoikeutettuna saadessani tutkijana pelata työkseni tuota arvostettua peliä. Palaan kirjan runoon ”Vaiheet” yhtä mittaa. Tuoreemmista kirjoista vaikutuksen on tehnyt Daniel Kahnemanin ”Ajattelu, nopeasti ja hitaasti”. Sen luettuaan ajattelee eri tavalla.

Kaikki isäni ja äitini lapset päätyivät kuitenkin luonnontieteen, eivät ihmistieteiden aloille. Isä ja äiti kuuluvat kirkkoon, mutta kumpaakaan ei voi uskovaiseksi sanoa. Jumalasta kuitenkin kerrottiin kansakoulussa, ja uskoinhan minä, mitä opettaja sanoi. Jumal-usko karisi kuitenkin teini-iässä suoranaisen järkeilyn, vasemmistolaisen poliittisen heräämisen ja ehkä vähän myös sananlaskujen myötä. ”Mihin puu kaatuu, siihen se maatuu.” 15 vuotta täytettyäni erosin kirkosta.

Olen ateisti, enkä usko muuhunkaan yliluonnolliseen. Jumala on paennut aukkoihin, joista se ei enää esiin ryömi. Innostun kyllä töissä helposti, mutta skeptisyys iskee usein. Vapaalla ateismini näkyy lähinnä siinä, että kirjoittelen Quoraan (yhteisöllinen kysymys-vastaus-sivusto) vastauksia kreationistien esittämiin evoluutiokysymyksiin.

AIVONI OTTIVAT VASTAAN TIETOA YLIAISTILLISIA KANAVIA MYÖTEN

OLIN NUORENA KIINNOSTUNUT parapsykologiasta, okkultismista ja muustakin rajatiedosta ja luin kaiken käsiini saamani alan kirjallisuuden. Teimme myös siskon ja naapurin lasten kanssa kokeiluja. Valmistimme Ouija-laudan, mutta jostain syystä lasi ei oikein lähtenyt koskaan liikkumaan. Ehkä joku meistä oli salaskeptikko? Pahimpia juttuja emme uskaltaneet kokeilla, sillä tiesimme kertomusperinteen kautta, miten on käynyt niille, jotka ovat laudan ääressä vaikkapa pyytäneet itse Saatanaa näyttäytymään.

Okkulttisista leikeistä sujui hyvin vain ”pirun läähätys”. Sitä leikitään yksinkertaisesti niin, että lapsijoukko juoksee ympäri taloa syyspimeällä, ja viimeisenä läähättää piru. Kannustan skeptikkoja kokeilemaan, sillä leikki toimii hyvin myös aikuisilla.

Parapsykologian harrastukseni johdatti minut kysymään itseltäni, olisiko minulla ehkä meedion kykyjä. Kirjallisuuden perusteella tajusin, että pystyn testaamaan asian yksinkertaisesti. Valmistin itselleni pakan neljänlaisia kortteja: risti, ympyrä, neliö ja kolmio. Tein kortit paksusta valkoisesta kartongista ja piirsin symbolin toiselle puolelle mustalla tussilla. Saksilla ei saa tehtaan laatua, mutta olin aktiivisesti kiinnittämättä huomiota mahdollisiin yksilöllisiin piirteisiin korttien selkämyksessä ja uskon siinä onnistuneenikin.

Sitten tein testejä, paljon testejä. Kohotin päällimmäisen kortin pakasta silmieni eteen, keskityin siihen niin kauan, että kortin sisältö ehti valua yliaistillista kanavaa myöten aivoihini, merkitsin tiedon muistiin, panin kortin edelleen selkäpuoli ylöspäin tarkastuspinoon ja jatkoin seuraavalla. Lopuksi kävin tarkastuspinon läpi.

Tulokset olivat tulevan meedionurani kannalta lupaavia, vaikkakin kaukana täydellisestä. Ilmeistä kuitenkin oli, että aivoni kykenivät ottamaan vastaan tietoa kortissa olevasta kuviosta yliaistillisia kanavia myöten, sillä keskimääräinen tulos oli selkeästi parempi kuin odotettu 25 %:n onnistumistodennäköisyys.