Kirjat · Skeptikko 4/2018
Väärin haudattu sotamies
Queer-teoria on siis sallinut itselleen etuajo-oikeuden olla välittämättä tutkimuksen eettisistä pelisäännöistä.
Tiede toki myöntää, että lajien ja ihmispopulaatioiden vertailusta saadut tulokset voivat olla virheellisiä. Tiede on pitävämpien todisteiden edessä myös valmis muuttamaan kantansa. Todisteina tulee kuitenkin esittää muutakin kuin Rossin ja Karkulehdon lainaaman Judith Butlerin sekavuuksia [2] tai queer-tutkijan itsetutkiskelua. Mikäli queer-teoreetikot haluavat tulla otetuiksi tieteilijöinä vakavasti, vähimmillään heidän tulisi kertoa, millainen tutkimustulos saisi heidät muuttamaan kantansa. Jos queer-teoria on jo etukäteen määrännyt tietyt päätelmät, kuten pelkään, kyse ei ole tieteestä. (Rossi ja Karkulehto voisivat lisäksi kertoa, miten he selittävät sitä monessa viimeaikaisessa tutkimuksessa tehtyä havaintoa, että tasa-arvoisemmissa yhteiskunnissa sukupuolierot ovat suurempia.)
BIOLOGIA EI OIKEUTA SYRJINTÄÄ
SEKSUAALIVÄHEMMISTÖJEN SYRJINTÄ ON VÄÄRIN, sanoipa biologia seksuaalisuudesta mitä tahansa. Yksilöä kunnioittava käyttäytyminen ja lainsäädäntö eivät siis riipu siitä, onko sukupuoli kaksijakoinen vai jonkinlainen (performatiivinen) jatkumo. Syrjimättömyyden periaate ei myöskään ole kiinni siitä, kuinka yleinen tai harvinainen mikäkin sukupuolisuuden muoto on. Syrjinnän kannalta Rossin ja Karkulehdon näkemyksillä ei toisin sanoen ole merkitystä. He voisivat huoletta myöntää, että ajatus sukupuolen performatiivisesta muotoutumisesta on virheellinen.
Biologisesti sukupuoli on kaksijakoinen – koiras tuottaa pieniä sukusoluja, naaras isoja – ja se näkyy, kuten todettua, erityisesti lisääntymiskäyttäytymisessä. Näin on linnuilla, kasveilla, kaloilla, matelijoilla, hyönteisillä ja myös meillä nisäkkäillä. (Joillakin kalalajeilla sukupuoli vaihtuu yksilön kasvaessa; pienen yksilön kannattaa tuottaa pieniä sukusoluja eli olla koiras ja suuren yksilön kannattaa tuottaa suurempia ja kalliimpia sukusoluja eli olla naaras. Monet kasvit, joukko selkärangattomia ja jopa jotkin liskolajit pystyvät myös lisääntymään partenogeneettisesti eli ilman sukusolun hedelmöitymistä.)
Joskus uskonnolliset konservatiivit yrittävät oikeuttaa homoseksuaalien syrjintää sillä, että sukupuoli on kaksijakoinen. Marraskuussa 2018 kirkon piirissä jopa väiteltiin siitä, saako seksuaalista tasa-arvoa ajavan yhdistyksen edustaja vierailla rippileirillä. Konservatiivit ovat oikeassa väittäessään, että menestyksekäs suvunjatkaminen edellyttää ihmisellä kahta sukupuolta. Ihmisen muinaisessa evoluutioympäristössä koiras ja naaras myös muodostivat usein pitkäaikaisen parisuhteen. Nämä seikat eivät kuitenkaan kerro, miten meidän nykypäivänä tulee avioliittoihin tai seksuaalivähemmistöihin suhtautua. Syrjintää puolustava konservatiivi sortuu päättelyvirheeseen.
Konservatiivin kankeat yritykset hyväksikäyttää biologiaa eivät toisin sanoen ole pätevä peruste hylätä biologiaa. Asia on täsmälleen päinvastoin: biologian ja tieteen parempi tuntemus auttaisi ymmärtämään, että uskonnollinen konservatismi tai mikään muukaan poliittinen suuntaus, syrjinnästä puhumattakaan, ei voi saada tieteeltä tukea. Hihhulismia ei tule korvata toisenlaisella, yhtä tiedevastaisella hihhulismilla.
Joillakin biologisilla tosiseikoilla saattaa toki olla kielteisiä seurauksia, mikäli laajat kansanjoukot tulevat kyseisistä faktoista tietoisiksi. Tutkija itsekin saattaa pelästyä saamiaan tuloksia. Älykkyystutkijoiden parissa kulkee esimerkiksi anekdootteja siitä, että osa rotujen välisistä kyvykkyyseroista on yhteiskunnallisten seurausten pelossa jätetty raportoimatta. Konkreettisempia esimerkkejä löytyy ravitsemus- ja lääketieteistä. Oletetaan, että epidemiologi on havainnut punaviinin kohtuukäytön lisäävän terveyttä. Tiedon leviämisellä saattaisi olla merkittäviä haittoja alkoholismiin taipuvaisille yksilöille ja tätä kautta koko kansanterveydelle.
On siis mahdollista, että jos sukupuolisia ennakkoluuloja tukevat tutkimustulokset tulevat julkisiksi, ihmiset rohkaistuvat toimimaan ennakkoluulojensa mukaisesti. Ehkä he alkavat kuvitella, että muutkin toimivat siten. Valtaosa ihmisistä ei kenties kykene sellaiseen selkeään ajatteluun, jossa ”vaarallinen” ajatus hyväksytään ajatuksena ilman sen tuomia haittavaikutuksia.
Edellä mainitut seikat tulee tiedeviestinnässä huomioida, mutta ne eivät ole pätevä syy vääristellä tai peitellä tutkimustuloksia. Sukupuolierojen selittäminen kuuluu tieteen tehtäviin siitä huolimatta, että selityksillä voi olla moraalisia ja poliittisia seurauksia. Tässä tapauksessa geeneihin ja luonnonvalintaan perustuva selitys tosin on luultavimmin vapauttavaa. Sen mukaan sukupuolierot tai seksuaalinen suuntautuminen eivät esimerkiksi ole kenenkään syy. Äitejä tai isiä ei siis voida syyllistää siitä, että he olisivat luoneet lapsilleen epäsuotuisan kasvuympäristön.
Olipa biologisista tutkimustuloksista millaisia seurauksia tahansa, seksististä determinismiä voidaan vastustaa nimenomaan tosiasioilla: nainen voi menestyä korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa, mies voi olla empaattinen lähihoitaja, sateenkaariperhe voi luoda lapselle turvallisen kasvuympäristön ja niin edelleen. Vaientamispyrkimyksillä tai tieteen mustamaalaamisella on myös harvoin toivottuja vaikutuksia.
Ainoa oikea tapa suhtautua ihmisten esittämiin väitteisiin on todisteiden ja perusteluiden punnitseminen mahdollisimman laajasti ja epädogmaattisesti. Tässä kohdin pessimismini pääsee toisinaan valloilleen: koska vuoropuheluun kannustava viesti ei ole saavuttanut queer-tutkijoita, jotka sentään toimivat akatemian uteliaassa ilmapiirissä, miten ”tavalliset ihmiset” pystytään rokottamaan dogmaattisuutta ja vaientamismielialaa vastaan?
OPPIMINEN VAATII VAISTOJA
KÄRJISTÄEN SANOTTUNA queer-teoria ei pidä ihmistä biologisena olentona: ihmisyksilö tulee maailmaan vailla myötäsyntyisiä valmiuksia, toisin kuin kaikilla muilla lajeilla. Tähän tyhjä taulu -harhaan on uskottu muissakin ihmistieteissä, mutta 2000-luvulla se on viety pisimmälle juuri queer-teoriassa. Monissa ihmistieteissä myös kasvatustapojen merkitystä on vahvasti liioiteltu.
Verrattuna muihin lajeihin ihminen toki on opittujen performanssien mestari. Tämä ei kuitenkaan poista monimutkaisten vaistojen ja myötäsyntyisten tunnevalmiuksien merkitystä. Oppiminen ei edes olisi mahdollista ilman suurta joukkoa ohjeita siitä, minkälaisiin asioihin yksilön pitää keskittyä. Eli vaikka luonnonvalinta olisi onnistunut rakentamaan yleisälykkään oppimis- ja matkimiskoneen, ilman mutkikkaita rajoituksia tuon koneen laskentateho ja toimintakyky lamaantuisivat nopeasti. Yleisoppijalla kun olisi rajattomasti mahdollisuuksia tallentaa asioiden välisiä yhteyksiä.
Käytännönläheisempi syy ihmismielen myötäsyntyisiin valmiuksiin on se, että yksittäisten ihmisten intressit ovat harvoin identtisiä. Tämä tekee mielen joustavuudesta kaksiteräisen miekan. Mitä enemmän yksilö pystyy oppimaan, sitä enemmän se voi hyötyä lajitoveriensa kokemuksista. Mutta samalla sillä on suurempi riski tulla lajitoveriensa hyväksikäyttämäksi. Vastaavasti mitä suurempi on organismin kyky omaksua kielellisiä moraalisääntöjä, sitä enemmän viisautta se pystyy sisäistämään. Mutta samalla se on vaarassa omaksua haitallista taikauskoa ja propagandaa.
Siksi luonnonvalinta on karsinut liian helposti muovautuvia ja manipuloitavia yksilöitä. Emme ole sellaisten jälkeläisiä, joita muut pystyivät loputtomasti käyttämään hyväksi. Ihminen ei ole passiivinen kulkuneuvo, jonka avulla käyttäytymistavat ja sukupuolten valtasuhteet jatkavat olemassaoloaan. Sen sijaan evolutiivisesti kehittynyt ihmisluonto on aktiivisesti rakentamassa kaikkia kulttuurisia tapoja, etenkin parisuhteita ja perheitä.
Evolutiivisesti kehittyneet tunnereaktiot ja psykologiset valmiudet eivät tietenkään selitä kaikkia sosiaalisia/ kulttuurisia ilmiöitä. Aivan kuten ”hiilitiede” tarvitsee orgaanisen kemian lakeja, joidenkin sosiaalisten ilmiöiden selittäminen tarvitsee erillisiä periaatteita. Biologia ja evoluutio eivät näin ollen poista tarvetta yhteiskuntatieteille. On myös suotavaa, että osa tutkijoista keskittyy ihmislajin käyttäytymiseen, aivan kuten kemiassa joku keskittyy alkuaine hiilen ominaisuuksiin. Mutta samalla mikään orgaanisessa kemiassa ei saa olla ristiriidassa kemian ja fysiikan yleisten periaatteiden kanssa. Vastaava pätee ihmiseen: ihmistieteiden on oltava johdonmukaisia empiiristen ja universaaliksi havaittujen tosiasioiden kanssa. Tässä queer-teoreettiset performatiivit epäonnistuvat.
Queer-teoreetikko voisi väittää vastaan, että ihminen on lajina ainutlaatuinen. Tässä hän on oikeassa. Mutta jos eläinlajin ainutlaatuisuus vaatisi aina oman itsenäisen tieteenalansa, meillä olisi yhtä monta alaa kuin meillä on lajejakin. Biologia on kuitenkin kaikkia elollisia olentoja, myös ihmistä ja hänen kulttuuriaan ja seksuaalisuuttaan koskeva kattotiede. Siksi Queer-teoreetikoiden tulee tuntea teoriat luonnonvalinnasta ja seksuaalivalinnasta, aivan kuten kemistin tulee tuntea fysiikan atomiteoria.
ONKO YLIOPISTO OIKEA PAIKKA QUEER-TEORIALLE?
LISÄONGELMA queer-teoriassa ja laajemmin sukupuolentutkimuksessa on havaintojen ja tutkimustulosten politisoiminen. Joidenkin alan tutkijoiden mukaan koko ”länsimainen” tiede on lähinnä arvosidonnaisia diskursseja. Erityisesti käyttäytymispiirteiden evolutiivinen selittäminen on nähty poliittisena ja jopa syrjivänä muotivirtauksena. Erään sukupuolentutkimuksen väitöskirjan päälöydös esimerkiksi on, että evoluutiobiologiasta kirjoittaminen on vain symbolista tarinointia, jolla pyritään rauhoittelemaan lisääntymiseen liittyviä pelkoja. [3] Queer-tutkija Tuula Juvonen on yhtä erheellisesti väittänyt, että Darwinin kehittämä seksuaalivalinnan teoria olisi vain elitistinen heteromiesten narratiivi.
Darwin toki kuului aikansa varakkaaseen ja valistuneeseen eliittiin. Siinä mielessä Juvonen on oikeassa. Darwinin teorioiden selitysvoiman kannalta se on kuitenkin yhdentekevää. Ei ole merkitystä, oliko Darwin homo vai hetero tai syrjäytynyt vai eliittiä. Vastaava riippumattomuus tutkijan henkilökohtaisista ominaisuuksista koskee kaikkia tieteellisiä teorioita. Juvonen on väärässä myös seksuaalivalinnan miehisyydestä: Darwinin teorian mukaan nimenomaan naaraan tekemät valinnat ovat olleet ja edelleen ovat evolutiivisesti merkittäviä. Siksi teoriaa myös vastustettiin aikanaan.
Hyvät tarkoitukset ovat queer-teoriankin tapauksessa kääntyneet itseään vastaan. Houkuttelemalla opiskelijoita turhanaikaiseen sanataiteiluun alan teoreetikot ovat pilanneet vähemmistöjen mahdollisuuksia menestyä oikeissa tieteissä – niissä, joissa seksuaalisella suuntautumisella tai sukupuoli-identiteetillä ei ole merkitystä. Queerteoreettinen kielilläpuhuminen ei siis tue nuoren homo-, bi- tai aseksuaalin henkistä/tiedollista kasvua.
Miksi epätieteellisyyttä ja tieteen politisointia sitten siedetään yliopistolla? Miksi tieteen tapa korjata itseään ei ole toiminut? Tärkeimmät syyt ovat seuraavia. Ensinnäkin, kyseinen teoria on marginaalisessa asemassa. Queerteorian ajatukset yksilönkehityksestä kohtaisivat voimakkaampaa vastustusta, jos teorialla olisi enemmän kannatusta. Toisaalta se, että tällainen lähes kreationistinen ajattelu menee pedagogiaoppaan toimittajilta ja kustantajalta läpi, kertoo, että hölynpöly on saavuttanut joissakin piireissä vahvan aseman. Yksimielisyys asioista, joille ei ole tieteellistä näyttöä, voikin jatkua tiettyjen psykologisten ja sosiologisten prosessien kautta pitkään, kenties ikuisesti.
Toinen syy on se edellä mainittu seikka, että queer-teoreetikot pyrkivät performatiiveillaan moraalisesti oikeamielisiin tavoitteisiin, lähinnä syrjinnän vähenemiseen. Tällaisen teorian kriitikko on vaarassa leimautua homo- ja transkammoiseksi hirvitykseksi. Yliopistoväki ymmärrettävästi haluaa sitä välttää. Osa yliopistolaisista luultavasti myös tunnistaa, että queer-teoreetikot ovat uskonnonkaltaisen ideologian tai fanatismin uhreja. Queer-tutkijoiden kollegat saattavatkin jättää kritiikin antamatta vain hienotunteisuuttaan. Kolmas syy suuntauksen akateemisuuteen on se, että biologeilla ja psykologeilla – vaikka he olisivatkin uhmakkaita ja haastavia – on niin kiire. He eivät omien tutkimustensa ohessa ennätä perehtyä siihen, mitä ihmistieteiden marginaalissa lajistamme sanotaan.
Queer-teorian tapa vuodesta toiseen sivuuttaa muiden alojen olennaisia löydöksiä ei kuulu hyviin tieteellisiin tapoihin. Lähtöpasseja yliopistolta ei kuitenkaan ole näkyvissä, edellä mainituista syistä johtuen. Tieteellisessä mielessä tilanne on kiusallinen. Suuntaus nakertaa tieteen ja yliopiston uskottavuutta, tuhlaa tutkimusvaroja ja johtaa nuorisoa harhaan. Lisäksi queer-teoria haittaa seksuaalivähemmistöjä koskevaa tutkimusta, joka on itsessäänkin kiinnostavaa, ilman sensationalistisia humpuukiväitteitä. Myös maailmanparantaminen onnistuu parhaiten syitä ja seurauksia ymmärtämällä, ei toiveajattelulla.
Se toki myönnettäköön, että yhteiskuntarauhan kannalta saattaa olla hyvä, että queer-teoria on päästetty akatemian reunamille. Näin ajatukset ihmisen vapaasta muokattavuudesta, jotka ovat aina olleet totalitarististen ideologioiden suosiossa, säilyvät edes jotenkin kontrollissa. Lainaus Noam Chomskylta on paikallaan:
Puhun ihmisluonnosta, mutta en kovin monimutkaisista syistä. Teen niin, koska en ole imbesilli, enkä usko, että muidenkaan pitäisi langeta tähän kulttuurin syöttämään idioottimaisuuteen… Intellektuelleille on sopivaa uskoa, että ihmisillä ei ole ”luontoa” ja että he ovat täysin muovailtavissa. Tämä poistaa kaikki moraaliset esteet manipuloinnilta ja kontrolloinnilta… Ei ole ainoastaan selvää, että psykologisissa kuten kaikissa muissakin ominaisuuksissa on merkittäviä geneettisiä tekijöitä, vaan meidän tulisi myös ilahtua tuosta tiedosta…
Totalitarististen höyrypäiden harmiksi ihminen ei ole muovailuvahaa.
ALAVIITTEET
[1] Laukkanen, A. ym. toim. (2018): Feministisen pedagogiikan ABC. Vastapaino. Tampere.
[2] Alla on muutama ote Judith Butlerin Hankala sukupuoli -kirjasta (suom. Tuija Pulkkinen & Leena-Maija Rossi, Gaudeamus). Teos on kurssikirjana tai oheislukemistona useammassa suomalaisessa yliopistossa. Tässä yhteydessä ei voitane liikaa korostaa, että seksuaalisen tasa-arvon vaaliminen ei edellytä näennäissyvällisen palturipuheen omaksumista.
”Sosiaalinen sukupuoli on monimutkainen asia, jonka kokonaisuus lykkääntyy jatkuvasti: se ei ole koskaan täydellisesti sitä, mitä se on jonain tiettynä ajankohtana… Se on avoin yhteenliittymä, joka sallii monenlaiset lähestymiset ja erkaantumiset olematta kuuliainen määritelmällä tavoitellun sulkeuman normatiiviselle päämäärälle.”
”Jos oletetaan biseksuaalisuus tai homoseksuaalisuus kulttuuria edeltäväksi ja sitten sijoitetaan tuo ’edeltävyys’ esidiskursiivisen kumouksen lähteeksi, kielletään itse asiassa kulttuurin sisältä käsin juuri se sama kumous, jota sekä puolustetaan että jolta puolustaudutaan.”
”Se sukupuolittunut minä tai pysyvä substanssi on siis muodostettu säätelemällä ominaisuuksia kulttuurisesti vakiinnutettujen koherenttiuden sääntöjen mukaan. Tästä seuraa, että tuotoksen kuvitteellisuus paljastuu, jos attribuuteilla pelataan sääntöjen vastaisesti sopeutumatta perussubstantiivien ja näille alisteisten adjektiivien valmiiseen kaavaan. On tietenkin aina mahdollista väittää, että poikkeavat adjektiivit toimivat takautuvasti määrittäen uudelleen niitä substantiivisia identiteettejä, joita niiden sanotaan muotoilevan. Näin nämä adjektiivit laajentavat sosiaalisen sukupuolen substantiivisia kategorioita: niihin sisällytetään aiemmin pois suljettuja mahdollisuuksia. Mutta jos nämä substanssit ovat vain satunnaisesti ominaisuuksien sääntelyllä luotuja yhtenäisyyksiä, näyttäisi siltä, että itse substanssien ontologia ei ole ainoastaan keinotekoinen vaan myös täysin tarpeeton.”
”Vaikka kielen kollektiivisesti Symboliseksi ymmärretyt rakenteet pitävät yllä ontologista vakautta riippumatta niistä erilaisista puhuvista subjekteista, joiden kautta ne toimivat, Laki lujittaa itseään ja yksilöityy joka kerta lapsen astuessa sisään kulttuuriin. Puhe syntyy ainoastaan tyydyttämättömyyden ehdoilla, ja tämä tyydyttämättömyys vakiinnutetaan insestin kiellolla… Jos insestitabu sääntelee erillisten sukupuoli-identiteettien tuotantoa ja jos tuo tuotanto edellyttää sekä heteroseksuaalisuuden kieltämistä että luvallistamista, niin homoseksuaalisuus näyttäytyy haluna, joka on tuotettava, jotta se voisi pysyä tukahdutettuna. Toisin sanoen heteroseksuaalisuuden säilyminen sellaisena erityisenä sosiaalisena muotona kuin se on vaatii ymmärrettävää ajatusta homoseksuaalisuudesta, ja samalla se edellyttää myös tuon ajatuksen kieltoa tehden siitä kulttuurisesti käsittämättömän.” (korostus alkuperäinen)
[3] Kyseinen väitöstyö käsittelee populaareja evoluutiokirjoja (Venla Oikkonen 2010). Työn tiivistelmässä on tragikoomisia piirteitä, esimerkiksi seuraavasti: ”Koska evoluutiokertomuksen symbolinen jatkuminen riippuu lisääntymisen ja sitä kautta tekstuaalisen uusintamisen onnistumisesta, evoluutiokertomusta varjostaa jatkuva epäonnistumisen mahdollisuus. Tätä kerronnan epävarmuutta evoluutiokertomukset pyrkivät rauhoittelemaan.” Oikkosen mukaan ”nykyinen evoluutiopuhe korostaa reproduktion ymmärrettynä niin seksuaalisena lisääntymisenä kuin kerronnallisena uusintamisena roolia darwinilaisessa evoluutioteoriassa”, mikä puolestaan ”tuottaa kertomuksen logiikan, jossa halu lisääntyä näyttäytyy evoluutiota ajavana voimana ja lisääntymiseen tähtäävä akti evoluutiokertomuksen liikkeessä pitävänä loputtomasti toistuvana tapahtumana”. Oikkosen ajatukset ovat vaikeaselkoisia. Hän näyttää tarkastelevan evoluutiota jollakin asiaankuulumattomalla symbolitasolla. Muutoin on vaikea selittää hänen vihjailuaan, että lisääntyminen ei ohjaisi evoluutiota. Tämä sukupuolentutkimuksen väitös arvioitiin laudaturin arvoiseksi, tekijä sai väitöksen jälkeiselle tutkimukselle rahoitusta yli 25 000 euroa ja väitöksen hyväksyneet istuvat edelleen korkeissa akateemisissa viroissaan. Difficile est saturam non scribere.
KIRJAT
Vladimir Heiskanen
ERINOMAINEN PUHEENVUORO RAVITSEMUSKESKUSTELUUN
Reijo Laatikainen: Pötyä pöydässä. Älä usko kaikkea, mitä ravinnosta sanotaan. Kirjapaja, 2018.
VIIMEISET VIISI VUOTTA ovat olleet terveysasioista kiinnostuneille skeptikolle mielenkiintoista aikaa. Sosiaalisen median yleistymiseen 2000-luvulla on liittynyt laajamittainen lääke- ja ravitsemustieteen yleisiä näkemyksiä vastustavan uskomustiedon tulva, jonka oikominen asiantuntijoiden toimesta näytti alun perin lähes mahdottomalta tehtävältä. Kuitenkin nyt 2010-luvun aikana sosiaalisessa mediassa on viimein tullut esiin suuri joukko skeptisiä kirjoittajia, jotka ovat tarttuneet näihin vaihtoehtonäkemyksiin kansankielisesti ja kriittisellä otteella.
Yhdysvaltojen puolella skeptisten kirjoittajien joukkoa edustavat muun muassa Stephan Guyenet, Ben Goldacre, Edzard Ernst ja Seth Yoder. Suomessa taasen etulinjaa pitävät Juhani Knuuti, Reijo Laatikainen, Juha Hulmi ja Pauli Ohukainen. Tällä hetkellä Suomessa myös tavoitellaan opiskelijalähtöistä faktantarkastustoimintaa Vastalääke ry:n kautta.
Pidemmän aikaa kotimaista ravitsemuskeskustelua seuranneet eivät ole voineet välttyä ravitsemusterapeutti, tohtori Reijo Laatikaisen Pronutritionist-blogilta. Vuonna 2008 bloginsa aloittanut Laatikainen on ehtinyt julkaista vuosikymmenessä yli 500 ravitsemusaiheista blogitekstiä, joissa käsitellään ansiokkaasti useimpia kotimaisen terveyskeskustelun kuumia puheenaiheita. Kirjoitukset ovat tunnusomaisesti kohtuullisen kansankielisiä, mutta samalla myös tieteellisestä näkökulmasta huolellisesti laadittuja.
Laatikaisen työ on ollut tärkeä palvelus koko kotimaiselle ravitsemustieteen keskustelulle, mikä onkin noteerattu muun muassa Ravitsemuksen Tutkimussäätiön myöntämän tunnustuspalkinnon muodossa. Pronutritionistblogin lisäksi Laatikainen päivystää myös Twitterin puolella ja on kirjoittanut muutaman tietokirjankin.
Laatikaisen uusi kirja ”Pötyä pöydässä” käsittelee ilmiötä, jossa ravitsemustutkija näkee ravitsemustieteen tutkimuskentän pääsääntöisesti johdonmukaisena, mutta samalla uutismediat ja somekansa levittävät jatkuvasti räikeitä mielikuvia siitä, kuinka ravitsemustiede olisi ristiriitoja ja erimielisyyksiä täynnä – eikä asiantuntijoihin voisi luottaa.
Viime aikoina on ollut trendikästä ravitsemussuositusten tyrmääminen epäterveellisinä ja muiden vaihtoehtojen tarjoaminen tilalle. Vaihtoehtoisten valintojen kirjo on laaja ja käsittää muun muassa karppauksen, paleodieetin, gluteenittomuuden, pH-dieetin, veriryhmädieetin, detox-kuurit sekä eläinrasvaa, kookosöljyä, intiaanisokeria ja vuorisuolaa.
Laatikainen tarkastelee huolellisen esseemäisesti näitä vaihtoehtoisia terveysnäkemyksiä ja selittää kansanomaisesti, millaisia väärinkäsityksiä niiden taustalla usein on.
Monissa tapauksissa vaihtoehtokäsitysten taustalla on kyse perusbiologian, tutkimustulosten tai ravintoainesisältöjen selkeistä väärinymmärryksistä.
Kirjassa käydään läpi laaja kirjo usein kuultuja väitteitä koskien sokeria, suolaa, maitoa, viljoja ja muita yleisimpiä ruoka-aineryhmiä. Laatikainen tyrmää esimerkiksi puheet vuorisuolan suuresta mineraalipitoisuudesta selostamalla, että tätä suolaa pitäisi syödä yli 120 grammaa päivässä saadakseen edes puolet päivittäisestä magnesiumin tai kalsiumin tarpeesta. Tai kun sokerin väitetään aiheuttavan lapsille sokerihumalaa, Laatikainen selventää, ettei tätä käsitystä ole kyetty todentamaan lukuisissakaan tutkimuksissa, ja että psykologian tutkimusten mukaan kyse voi olla ennemminkin lasten vanhempien odotuksista.
Kirjassaan Laatikainen nostaa lainauksia käyttäen esille sen, kuinka absurdeilla ilmaisuilla uutismediat ja terveyskirjailijat markkinoivat näkemyksiään. ”Professori: Purkillisessa jogurttia enemmän syöpää aiheuttavaa ainetta kuin useassa tupakassa” (mtvuutiset.fi, 9.1.2016). ”Amerikkalaiset tutkijat ovat todenneet sokerin olevan yhtä vahingollinen aine ihmisten terveydelle kuin tupakka ja alkoholi ovat.” (Kauppalehti, 2.2.2012). ”Antti Heikkilä: Voi ja makkara ovat terveellisiä!” (Studio55.fi, 21.2.2010). ”Rasvattomassa maidossa ei ole enää mitään ravinteita jäljellä” (Parantavat rasvat -kirja, Gummerus, 2011).
Kirjansa lopussa Laatikainen avaa lyhyesti keinoja tieteelliseen ajatteluun ja pötyjuttujen tunnistamiseen. Tässä nostetaan esille muun muassa näytönastehierarkia, Finelitietokannan käyttö sekä pötypuheen tyypilliset retoriset piirteet. Kirja päättyy lyhyeeseen terveellisen ruokavalion ohjeistukseen.
Pötyä pöydässä on kirjana erinomainen puheenvuoro nykyiseen kotimaiseen ravitsemuskeskusteluun. Kirja ei rönsyile, vaan keskittyy tiukasti otsikkonsa määrittelemään aiheeseen. Lopputuloksena on kevyt ja mukaansatempaava teos, jota ainakin itse voin suositella niin ravintoasioista kiinnostuneelle maallikolle kuin tiedeihmisellekin.
Toivottavasti jatkossa muutkin ammattilaiset osallistuvat tällä tavoin terveysväitteiden faktantarkastamiseen. Kuten Laatikainen mainitsee kirjassaan, asiat kyllä menevät parempaan suuntaan, kunhan vain keskustelua epäkohdista käydään:
”Me too -kampanja osoitti, miten hiljaisuuden rikkominen ja asioiden laajamittainen esilletuonti muuttaa epäkohtia. Asiantuntijoiden tulisi ottaa tämä ohjenuorakseen ja hylätä vaikeneminen ja hiljainen asioiden seurailu. Pötypuheet pitää ampua joukolla alas ennen kuin ne alkavat tehdä laajamittaista vahinkoa yhteiskunnassa.”
KIRJAT
KAIKKIA VOIDAAN HUIJATA JOSKUS JA KAIKKI HUIJAAVAT JOSKUS
Pete Poskiparta, Jose Ahonen: Huijauksen anatomia. Kuinka meitä huijataan? Readme.fi, 2018
SKEPTIKKO-LEHTEÄ on taitettu Tampereen seudun Työllistämisyhdistys Etappi ry:n Mediapajassa vuodesta 2008 asti. Mediapajan työnohjaajana toimi tuolloin muuan Jose Ahonen, josta myöhemmin tuli täysipäiväinen taikuri ja mentalisti. Vuonna 2009 Jose Ahonen haastatteli mentalisti Pete Poskipartaa ja kirjoitti hänestä artikkelin Skeptikkolehteen. Myös Pete Poskiparta on avustanut Skeptikkoa. Sekä Ahonen että Poskiparta ovat myös esiintyneet ja luennoinneet Skepsiksen tilaisuuksissa. Nyt nämä rehelliset huijarit ovat kirjoittaneet kirjan ”Huijauksen anatomia”.
Kirjan takakansi lupaa, että ”tämän kirjan luettuasi sinua on ainakin piirun verran vaikeampi huijata”. Tämä pitää varmasti paikkansa. ”Rankasti yleistäen huijauksen toimintamekanismi perustuu huijattavan luottamukseen huijaria kohtaan. Huijarit taas pääsääntöisesti käyttävät kolmea yksinkertaista menetelmää, joilla voittavat huijattavan puolelleen. Nämä menetelmät ovat kiire, kehu ja auktoriteettiin vetoaminen.” Huijauksen kohteen parhaat keinot ovatkin maltti, järki ja statuksen laskeminen eli myöntyminen sille, että nyt en ymmärrä riittävästi, joten otan asiasta ensin selvää ja allekirjoitan vasta sitten.
Poskiparta ja Ahonen haastattelevat kirjassa mm. myös Skepsikselle tuttua psykiatri Hannu Lauermaa, joka on Psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri ja dosentti Saramäen vankilassa Turussa.
”Käymämme keskustelun perusteella voimme yhteenvetona todeta, että huijaaminen on sekä luonnossa että ihmisten keskuudessa yleinen ja pysyvä ilmiö. Sen toimintamekanismit ovat monenlaiset eikä täyttä immuniteettia voi saavuttaa sen kummemmin terveellä järjellä, älykkyydellä kuin yleisellä valppaudellakaan. Sen sijaan kaikki edellä mainitut eivät ainakaan helpota huijarin työtä ja kun tähän lisätään ympäristön tuki eli hyvät perhesiteet, ystävät ja tuttavat, joilta kysyä silloin, kun itsestä tuntuu, että on ajautumassa supertuottoja lupaavaan myyntiorganisaatioon, uutta ja parempaa elämää tarjoavaan lahkoon tai järjestelemässä raha-asioita uudestaan ennestään tuntemattoman toimijan kanssa, niin on melko hyvin turvassa.”
Hannu Lauerma toteaa kirjassa, että huijauksista monet jäisivät toteutumatta, jos huijattavat muistaisivat vanhan viisauden ”jos se on liian hyvää ollakseen totta, se ei ole totta”.
Nykyään huijaamisen rima on laskenut. Vielä ennen puhelimien yleistymistä huijareiden piti usein tavata huijattavat kasvotusten, joka vaati tietynlaista luonnetta ja tunnekylmyyttä. Kun puhelimet yleistyivät, myös puhelimitse tehdyt huijaukset yleistyivät. Rima laski, sillä huijarille riitti, että puhui huijattavan kanssa, mutta hän ei välttämättä joutunut koskaan kohtaamaan uhria kasvotusten. Sitten tuli internet ja enää ei tarvinnut edes puhua.
Paksuimmillaan pajunköysi on Ahosen ja Poskiparran mukaan silloin, kun erilaisia vaihtoehto- ja uskomushoitoja sekä muuta hömppää myydään tieteellisin tai tieteellisiltä kuulostavin termein.
”Maailma on täynnä ihmesalvaa, kaiken hoitavaa öljyä ja yrttiä, joista jokaisen tehosta tuntuu löytyvän tutkimustuloksia. Lähes aina nämä tutkimukset ovat kaikkea muuta kuin tieteellisin menetelmin toteutettuja. Ongelma tuleekin usein siitä, että ihmiset eivät jaksa perehtyä asiaan ja luottavat sokeasti kerrottuihin tutkimustuloksiin, vaikka ne olisi saatu vain asiakaskyselyllä.”
Varsinkin uskomushoitoja myydään usein kokemusasiantuntemuksella eli sillä, että ihmiset kertovat kuinka ovat saaneet avun juuri tällä ihmepillerillä tai energiahoidolla. ”Kokemus voikin olla hyvin aito eikä näitä kokemuksia jakavia voi automaattisesti syyttää huijaamisesta.”
Mentalistit muistuttavat myös, että skeptikot ovat ympäri maailmaa – myös Suomessa – yrittäneet joukkoitsemurhaa syömällä homeopaattisia unilääkkeitä purkkikaupalla. ”Yksikään ei kuollut eikä edes nukahtanut ennen kuin illalla normaaliin nukkumaanmenoaikaan. Jano oli kuulemma monella kova, mutta sitähän runsaan sokerin syönti teettää.”
Poskiparta ja Ahonen varoittavat pitkin kirjaa luottamasta auktoriteetteihin liikaa, mutta vetoavat kirjan lopussa kuitenkin sellaisiin. ”Ero on kuitenkin siinä, että kyse ei ole tässä pelkästään auktoriteetista vaan tutkitusta tiedosta, sen analysoinnista ja julki tuomisesta. Kaikki tieto ei ole yhtä luotettavaa tai arvokasta. Tieto joko on tutkittua, perusteltua tai sitten ei ole.”
Kirjasta löytyy uutta asiaa jopa hardcore-skeptikolle, eli tietysti suosittelen sitä Skeptikon tilaajille. Kirjan lukemisen jälkeen voi silti joutua huijatuksi – niin käy aina silloin tällöin kaikille, jopa kirjan kirjoittajille. Näin voi käydä myös muille skeptikolle. Silloin on hyvä muistaa, että huijatuksi tuleminen ei ole merkki tyhmyydestä vaan enemmänkin huonosta tuurista ja huijarille suotuisista olosuhteista.
”Kaikkia voidaan huijata joskus ja kaikki huijaavat joskus, mutta niin kauan kuin suurin osa ihmisistä pyrkii rehellisyyteen ja vastuullisuuteen, olemme oikealla tiellä.”
KIRJAT
TAHDONVOIMALLA PYSTYI VOITTAMAAN HARHANÄYN
Riku Kauhanen: Väärin haudattu sotamies. Kummitustarinoita Suomen taistelukentiltä. Atena, 2018
RIKU KAUHANEN KERTOO, että kummitustarinat ovat folkloren tieteellisen jaottelun perusteella uskomustarinoita, joita on kerätty pitkään erilaisiin muistitietoa kokoaviin arkistoihin. Suomalaiset sotien kummitustarinat liittyvät ensisijaisesti taistelupaikkojen sekä taistelussa vangituiksi saatujen teloituspaikkojen lähelle tehtyihin hautauksiin. On mahdollista, että jotkin kauhutarinat on kerrottu hyväuskoisille kummituksennäkijöille naureskellen eikä suinkaan kauhusta väristen.
Ensimmäiset tunnistettavasti tiettyyn sotaan liitetyt kummitustarinat ovat nuijasodasta (1596-1597). Valtaosa suomalaista sotaa käsittelevistä kummitustarinoista liitetään suureen Pohjan sotaan (1700-1721) ja venäläismiehityksen aikaan eli isoonvihaan (1713-1721). Toisinaan kertomuksissa esiintyvä aave tuntuu olevan kertojan tekemä lisäys ja tarinan ”parannus” ja kehämainen todiste siitä, että kauhutarina on tosi: eihän paikalla kummittelisi, jos tarina ei olisi tosi.
Venäjän ja Ruotsin käymään Hattujen sotaan (1741- 1743) ei ole juuri liitetty tarinoita niin kuin ei myöskään Kustaan sotaan (1788-1790).
Isonvihan lisäksi luultavasti vain vuoden 1918 tapahtumista on kerrottu yhtä paljon kummitustarinoita. Tammikuusta toukokuuhun käydystä Suomen sisällissodasta syntyi valtava määrä niin keksittyjä kuin todellisiin tapahtumiin perustuvia tarinoita. Monissa tarinoissa on selkeitä yhtäläisyyksiä isonvihan tarinoihin. Huomattavan suuri enemmistö vuoden 1918 kummitustarinoista liittyy teloitettujen, etenkin surmattujen punaisten, hautapaikkoihin. Yleensä kummittelun motiivina on se, että kuollutta ei ole siunattu.
Taisteluiden seurauksena useissa Tampereen rakennuksissa näkyy edelleen luodinreikiä ja sirpaleiden jättämiä koloja, ja monissa väitetään myös kummittelevan.
”Esimerkiksi Tampereen teatterissa on oma kotikummitus, jota on arveltu teatterin alakerrassa tai portaikossa surmansa saaneeksi nuoreksi punakaartilaiseksi.”
Talvi- ja jatkosodan aikaan liittyy hämmentävän vähän kertomuksia kummituksista. Yliluonnollisia kokemuksia on kertynyt arkistoon runsaasti, mutta yleensä ne ovat enteitä ja unia kuolemasta, rauhantulosta tai varoituksia kohdalle osuvasta pommista tai kranaatista.
Pia Virtakallio oli kutsuilla Helsingissä 12.2.1977, kun hän näki vanhemman naisen tulevan sisään hurjasta pakkasesta ilman päällystakkia. Naisella oli vain vanhanaikainenm mekko. Nainen meni hiljaa istumaan huoneen nurkkaan. Kukaan Piaa lukuunottamatta ei näyttänyt huomaavan naista. Myöhemmin Pia tarkisti vieraslistan, mutta siinä ei ollut hänelle tuntemattomia nimiä. Vuosien kuluttua Pia luki taiteilijasta, joka oli asunut huoneistossa, jossa kutsut pidettiin. Taiteilija oli kuollut pommituksissa toisen maailmansodan aikana. Valokuvasta Pia tunnisti salaperäisen vieraan.
Edellinen tarina löytyy lapsille tarkoitetusta kirjasta ”Opaskirja yliluonnolliseen – Aaveiden Atlas” (Caroline Young, Päiviö Hartonen, Graham Humphreys, Otava 1997). Tarinan Pia Virtakallio (1919-2010) oli ammatiltaan suggestoterapeutti, joka oli myös erikoistunut tarotkortteihin, joita hän käytti terapia- ja valmennustyössä. Itse tarina kutsuille saapuvasta kummituksesta on Riku Kauhasen mukaan universaali. Tarinan mainitseman naistaiteilijan henkilöllisyys on edelleenkin arvoitus.
Toisen maailmansodan kummitustarinoiden vähäisyyteen yksi syy on todennäköisesti se, että varsinaiset taistelukentät – esimerkiksi Kollaa, Ihantala, Summa, Vuosalmi ja Taipale – ovat nykyään pääosin Venäjän puolella. Kummitusten vähäisyyteen on voinut vaikuttaa myös se suomalaisten noudattama ainutlaatuinen käytäntö, jossa vainajat tuotiin haudattavaksi kotipitäjänsä multiin.
Myös tietoisuus harhojen näkemisestä ankaran paineen ja väsymyksen alla on ehkä osaltaan kitkenyt kummitustarinoita. Kirjaan valittu Väinö Liljan kertomus osoittaa, että tahdonvoimalla pystyi voittamaan ”harhanäkyä” kohtaan tuntemansa pelon ja ottamaan selvää siitä, mitä silmät todellisuudessa näkivät: kuolleeksi luullun mutta todellisuudessa edelleen elävän aseveljen.
”Väärin haudattu sotamies” on pullollaan mielenkiintoisia kummitustarinoita sodista ja taistelutantereilta. Riku Kauhanen myös suhtautuu niihin asiallisesti.
”Monista kummitustarinoista löytyy myös totta toinen puoli eli niiden historiallinen konteksti on todettavissa. Ne perustuvat todellisiin, dokumentoituihin historiallisiin tapahtumiin. Kuten Korsuperinteen keräykseen vastannut totesi, ainakin siihen voi uskoa, että jotkut todella näkivät kummituksia. Siihen, ovatko kummitukset todellisia, ei ole antaa vastausta eikä sen tarjoaminen ole tämän kirjan tarkoitus.”
Muista Nils Mustelinin
rahastoa

Nils Mustelin (1931-2004) On Skepsiksen Perustajajäsen Ja Sporalogian Keksijä. Sporalogian Mukaan Raitiovaunujen Sijainti Reiteillään Ihmisen Syntymähetkellä Vaikuttaa Tämän Luonteeseen Määrätyillä Tavoilla. Kyseessä On Keino Näyttää, Miten Helppo On Rakentaa Systeemejä, Jotka Käyttävät Samanlaisia Tuulesta Temmattuja Argumentteja, Fraaseja Ja Analogioita Kuin Astrologia.
Skepsis Perusti 2004 Nils Mustelinin Testamenttilahjoituksella Rahaston, Jonka Tarkoituksena On Antaa Taloudellista Tukea Yhdistyksen Toimialaan Liittyvää Tieteellistä Työtä Ja Julkaisutoimintaa Varten. Rahasto On Mm. Myöntänyt Kerran Vuodessa Yhdelle Helsingin Luonnontiedelukion Oppilaalle Stipendin ”tieteellisen Ajattelun Harrastuksesta Ja Hyvästä Opintomenestyksestä”.
Risto K. Järvinen
Rahaston tili: IBAN: FI07 40552 9201 08216
Julkaistu Skeptikko-lehdessä 4/2018. Lehden sisällysluettelo » · Lue koko numero Digi-Skeptikkona »
Muut vapaasti luettavat jutut samasta numerosta:
Pääkirjoitus » Lue myös Esko Karisen teesit
Minä, skeptikko
Tietokirja on harhaanjohtava termi
Puheenjohtajan palsta
Huuhaa-palkinto Otavan tietokirjoille
Keinoliha ja ruuantuotannon haasteet
Apua, tuolla on erimielinen
Tulee piru ja nokkii
Valitse Skeptikko-lehdelle slogan » Katso lisätietoja
Korvavalofarssi jatkuu Oulun yliopistolla
Skeptikko 20 vuotta sitten
Rotuhygienian uusi tuleminen
Silvo Sokan muistoajo
Erään kirjakritiikin aikajana
Miksi yliopisto osti queer-performanssin?
Ilpo V. Salmi
