RAEVAARA

Ismo Jokinen

SKEPTIKOITA JA TOIVOTTAVASTI MUITAKIN on viime aikoina puhututtanut Antti Heikkilän tietokirja ”Lääkkeetön elämä”, joka ilmestyi elokuussa Otavan kustantamana. Kirjasta on bongattu lukuisia virheitä muun muassa syöpähoitojen tehosta. Antti Heikkilä on koulutukseltaan lääkäri, mutta hän on jo vuosikaudet julistanut blogissaan ja kirjoissaan monenlaisia lääketieteen konsensuksen ja esimerkiksi Käypä hoito -suositusten vastaisia väitteitä. Kirjaa on syytetty epäeettiseksi.

Millaista on tietokirjallisuuden etiikka? Epäselvää – ainakin jos sitä vertaa vaikkapa journalismin etiikkaan. Journalismin etiikan lippulaiva Suomessa on Julkisen sanan neuvosto, joka on siihen kuuluvien medioiden itsesäätelyelin.

Journalistin ohjeet ovat tiukemmat kuin Suomen sananvapautta koskeva lainsäädäntö. Ajatuksena on, että lakia tiukemmat journalistin ohjeet vievät poliitikoilta halun tehdä tiukennuksia lakiin. Lisäksi tavoitteena on ohjata kansalaisten mediaa koskevat valitukset Julkisen sanan neuvoston käsiteltäväksi oikeusistuinten sijaan. Kalliita käräjiä ei toivota alalle.

Myös tieteentekijöille on tarjolla eettiset ohjeet ja itsesäätelyelin. Tutkimuseettinen neuvottelukunta valvoo hyvän tieteellisen käytännön toteutumista.

Tietokirjailijoille ei ole tarjolla samanlaisia eettisiä ohjeita eikä itsesäätelyelintä. Kirjallisuutta rajaa vain lainsäädäntö. Toisaalta kustannustalot eivät myöskään ohjaa kirjojen sisältöä yhtä tiukasti kuin vaikkapa Helsingin Sanomien toimitus ohjaa toimittajiensa tuottamaa sisältöä. Kustantamoilla ei ole päätoimittajaa, joka vastaisi isoista journalistisista linjanvedoista. Oikeudellisesti kustantamot ovat toki vastuussa kirjoistaan.

Tietokirjailijoiden oma liitto, Suomen tietokirjailijat ry, on julkaissut verkkosivuillaan eettiset ohjeet, mutta ne ovat vain suosituksia – kukaan ei edellytä niihin sitoutumista.

Käytännössä vaikuttaa siltä, että toimittajataustaiset tietokirjailijat noudattavat journalistin ohjeita myös kirjan mittaisissa teksteissään. Samoin tutkijan roolissa kirjoittavien kannattaa huomata, että Tutkimuseettinen neuvottelukunta ohjeistaa tieteentekijöitä toimimaan hyvän tieteellisen käytännön mukaisesti myös varsinaisen akateemisen areenan ulkopuolella. Yleistajuisesti kirjoittava tutkija on edelleen tutkija.

Olen itse kirjoittanut kaksi omaa tietokirjaa, toimittanut yhden sekä kirjoittanut useaan muuhun artikkeleita. Kaipaanko eettistä ohjeistoa? Täytyy myöntää, että olen pohtinut asiaa yllättävänkin vähän.

Oma suhteeni tietoon ja kirjoittamisen etiikkaan on tietenkin melko suoraviivainen: virheitä ja vääriä päätelmiä teksteihin on varmasti jäänyt, mutta kunnianhimoni kuitenkin suuntautuu siihen, että tieto olisi mahdollisimman oikeellista ja pohjautuisi tutkimustietoon. Tietokirjani noudattavat tieteellistä maailmankuvaani, eikä tarvetta muunlaiseen ole tullut. Ehkä siksi asia on tuntunut omakohtaisesti ongelmattomalta.

Tietokirjailijana minua kuitenkin risoo kirjailijan tittelin käyttäminen laadun takeena.

Kirjailija ja tietokirjailija eivät ole mitenkään suojattuja nimekkeitä, ja kuka tahansa omakustanteen julkaissut skribentti voi nimittää itseään sellaiseksi. Silti kirjailijan statusta pidetään tavoiteltavana ja se herättää arvostusta.

Tätä moni käyttää hyväkseen: henkilö voi hakea uskottavuutta kuljettamalla tietokirjailija-määrettä nimensä alla, vaikka julkaistut omakustanteet olisivat täyttä tuubaa.

Samoin väärinkäsityksiä herättää koko tietokirjallisuuden luokka. Tietokirjailijoiden liitto ilmoittaa omaksi tietosuhteekseen tällaisen: ”Yhdistys nojautuu tiedon määritelmässään vallitsevaan länsimaiseen käsitykseen: Tieto on hyvin perusteltu tosiuskomus.”

Tullakseen luokitelluksi tietokirjaksi kirjan ei kuitenkaan tarvitse olla totta. Suomenkielinen termi ei-fiktiiviselle kirjallisuudelle onkin harhaanjohtava. Käytännössä on niin, että kaikki kirjallisuus, mikä ei ole kaunokirjallisuutta, on tietokirjallisuutta. Ehkä englanninkielisen maailman ”non-fiction” on aavistuksen osuvampi termi.

Tietokirjallisuuteen luokitellaan siis niin uskonnolliset tekstit, self help -kirjat, elämäkerrat, pamfletit kuin yhtä lailla tiedekirjallisuuskin. Luokittelu tietokirjaksi ei kerro kirjasta vielä muuta kuin sen, ettei se ole kaunokirja. Tietokirjailijaksi voi tulla kirjoittamalla yksisarvishenkioppaista, sähköyliherkkyydestä tai liskoihmisten salaliitosta.

Lukijoiden mielessä tietokirjallisuus kantaa kuitenkin mukanaan monenlaisia lupauksia laadusta ja totuudellisuudesta. Siksi pahimmankin humpuukimaakarin kannattaa kirjoittaa kirjoja.