Valitse Skeptikko-lehdelle slogan » Katso lisätietoja

YHDYSVALLOISSA KOETTIIN 1980-LUVULLA saatananpalvontaan liittyvä moraalipaniikki, jonka tulilinjalla olivat niin roolipelit kuin päiväkotien työntekijätkin, joiden epäiltiin hyväksikäyttävän lapsia laajan salaliiton mahdollistamana. Mitään näyttöä ilmiöstä ei löytynyt, mutta kummitusjutut levisivät kuin myöhäiskeskiajan noitavainoissa ikään.

Suomessa ilmiö ei saanut yhtä vankkaa jalansijaa, vaikka tietyt herätyskristilliset piirit – etunenässä Leo Meller ”Kipinä”-lehtineen – sitä oli tänne aktiivisesti pakottamassa jo 1980-luvulla.

Saatananpalvonta on lienee 1990-luvulla nuoruutensa eläneiden sukupolvikokemus samalla tavalla kuin lama ja Nokian kännykät – varsinkin, jos satuit harrastamaan roolipelejä. Ilmiöön tutustuminen lehtiarkistoja penkoen muistutti elävästi myös siitä, kuinka vielä 1980-luvulla konservatiivikristityillä oli vaikutusvaltaa jopa oppikirjojen sensuroimiseen.

HEVIROKKIA VÄÄRINPÄIN

Rock on lenkki saatanan palvonnan ja suomalaisenkin kotipiirin välillä!

Näin kirjoittaa toimittaja ja saarnaaja Leo Meller Kipinälehden numerossa 1/1983. Aivan kuin ”tämän nuorisomusiikin perussanomaan kuuluvassa pornografiassa, huumekulttuurissa ja irtonaisissa seksisuhteissa” ei olisi ollut tarpeeksi, rock-musiikki oli Mellerin mukaan portti saatananpalvontaan.

Miten syvästä salaliitosta olikaan kysymys, oli selvinnyt Mellerille kesällä 1982 Yhdysvalloissa:

Myös kristillinen rock oli pahasta. Mellerin mukaan ”kristillisen” rockin säveliin tarttuva huomaamattaan kuuntelee ja hyväksyy saatanallisen rockin – ja tahtomattansa altistaa alitajuntansa kavalasti vaikuttavalle käärmeen myrkkykylvölle: onhan kristillisessä ja demonisessa rockissa samanlainen rytmiikka.

Muita todisteita rockin saatanallisuudesta olivat levynkannet, joissa vilahteli saatanallisia symboleja, kuten ilmestyskirjan pedon luku 666, ja olipa AC/DC-levyn kannessa kuva yhtyeen jäsenistä ”perkeleiksi pukeutuneina”. Meller lupasikin aloittaa ”henkilökohtaisesti oman ristiretkensä rock-musiikkia vastaan”:

Kipinän sivuilla aiheeseen ei yhtä komppaavaa yleisönosastokirjoitusta lukuunottamatta hetkeen palata, sen sijaan kyytiä saavat jooga, esiaviollinen seksi sekä joulukuussa 1982 Suomen elokuvateattereihin saapunut E.T.elokuva, jota käsiteltiin peräti kolmessa numerossa laajan artikkelin verran. Yleisöä liikuttanut ja aplodejakin kirvoittaneella elokuvalla

Muuta vakiosisältöä olivat tunteisiin vetoavat kuvat kärsivistä lapsista ja lopun aikojen profetiat ydinsotineen. Rockiin palataan vasta numerossa 11, jossa Meller kertaa rockin kauhuja Ozzy Osbornen pulun- ja lepakonpuraisemisineen ja ensimmäisen juttunsa saaman huomion: aiheesta oli kirjoitettu niin puoluelehdissä kuin osuuskuntalehdessä ja rock-lehdessä.

Mellerin kirjoitus oli todella innoittanut jonkun kysymään T-ryhmän ”Kauppa ja koti” -yleisölehden ”Tahdomme tietää” -palstalla (6-7/1983), onko rock lähtöisin itsestään paholaisesta. Toimitus oli kysynyt asiaa kirkon virallisen äänenkannattajan, ”Kotimaa”lehden päätoimittajalta Heikki Tervoselta, jonka mielestä Mellerin näkemys oli hätävarjelun liioittelua.

Rock-lehdistä Mellerin ulostuloa kritisoi ainakin ”Soundi”, jonka numerossa 3/1983 julkaistussa jutussa ”Pyöritä levyä oikeinpäin tai piru tulee ja nokkii” piikiteltiin Mellerin juttua:

Piikittely itse laskemisesta osuukin maaliin, sillä yhtä poikkeusta lukuun ottamatta Mellerin mainitsemien levyjen taaksepäin pyörittely ei tuottanut tulosta. Soundin mukaan Led Zeppelinin Stairway to Heaven -kappaletta väärinpäin kuunneltaessa kuuluu todella ”Saatana on herra, annan sinulle luvun 666”. Tämäkin oli pääosin sattuman ja mielikuvituksen tuotetta.

”Rolling Stone” -musiikkilehdessä julkaistun, kyseiseen artistiin liittyviä huhuja faktantarkistavan artikkelin mukaan (1) kohu lähti liikkeelle TV-evankelista Paul Crouchin väitteistä ja se, että takaperin kuunneltuna sanat voidaan tulkita saatanalliseksi viestiksi, on puhdasta sattumaa. Kohu paisui ja eräs republikaanipoliitikko vaati jopa varoitustarroja rocklevyihin, perusteluna se, että nämä takaperin esitetyt väitteet vaikuttavat suoraan ihmisen alitajuntaan ja voivat manipuloida nuorten käytöstä. (2)

LP-levysoittimella levyjen pyörittely takaperin sormen kanssa oli helppoa. Nykyään moinen vaatii hieman vaivaa. Kappaletta koskevassa Wikipedia-artikkelissa kohta löytyy sekä etu- että takaperin, ja on helppo uskoa, että kyse on sattuman tuotoksesta. (3)

Marraskuun ”Kipinän” artikkelissaan Meller kirjoittaa myös, että ”rockin ja sen takana olevan kaupallisen maailman osoittamaa mielenkiintoa yhtä ainoata Kipinässä julkaistua artikkelia kohtaan todistaa, että olemme osumassa varsinaiseen maaliin aloittaessamme vuoden vaihteen jälkeen määrätietoisen rockin vastaisen kampanjamme.

Meller julkaisi myös puhekasetin ”Tanssi ja rockmusiikki – syntiä vai ei”, jota mainostetaan ensimmäisen kerran numerossa 12/84. Kasetti on kuunneteltavissa Youtubessa (4) ja on saavuttanut klassikkomaineen raskaamman musiikin kuuntelijoiden keskuudessa (5). Sisältö on pitkälti samaa kuin Mellerin lehtikirjoituksissa, sillä lisäyksellä, että saarna hyppää rockilla pelottelusta yhtäkkiä tanssin syntisyydestä varoittamiseen.

Kasetilla Meller viittaa myös keväällä 1984 julkaistavaan kirjaansa rockin vaaroista. Kirja todella julkaistiin, ja se on täynnä ”ällistyttäviä paljastuksia” rockista, mutta se julkaistiin vasta 1986. Kirjaa saattoi viivyttää samoihin aikoihin tapahtunut rikosjuttu: Meller istui kolme kuukautta tutkintovankilassa ja huhtikuussa 1986 (6) hänet tuomittiin ehdolliseen vankeuteen Patmos ry:n rahojen kavaltamisesta ja veropetoksesta. (6)

Ennen internet-aikaa faktantarkistus oli hankalaa, joten huhut takaperinäänitteistä ja niiden haitallisuudesta levisivät. Mitään tieteellistä pohjaa niillä ei ole: neurotiede ei ole tuntenut eikä tunne mitään mekanismia, jolla aivot rekisteröisivät – edes ”alitajuisesti” – takaperin olevan viestin musiikin seasta (ks. esim. (7)).

Nykyään vastaava kirjoittelu kuitattaisiin pienen piirin hörhöilynä, mutta 1980-luvulla kristillisten piirien valta oli voimakkaampaa. Tästä hyvänä esimerkkinä on ”Kipinän” numerossa 5/1983 julkaistu pikku-uutinen ”Biologian oppikirjaa muutetaan”, jossa kerrotaan WSOY:n vetäneen pois ”Opi biologiaa 9” -oppikirjan ”runsaiden kansalaismielipiteiden ilmaisujen johdosta”.

Kun Levylautaselle Pistettiin Muuan Electric Light Orchestra’n Lp-levy Mutta Lautasta Levyineen Alettiin Pyörittää Takaperin – – Minua Kohtasi Järkytys: ”satan Is Lord – Saatana On Herra!” Takaperin Soitettuna Paljastui, Että Normaalisti Levyä Kuunneltaessa Jotenkin Vain Pumputtelulta Kuuluva Back Up -ääni Olikin Itse Asiassa Piilosanoma, Salakielinen Tunnustautuminen Saatanan Herrauden Alaisuuteen!

Kipinän Palstoilla Tulemme Vuoden Mittaan Pitämään Asiaa Esillä. Kokouksissani Eri Puolilla Suomea Käsittelen Tätä Aluetta, Näytän Todellisia Levyn Kansia, Soitan Näytteitä Musiikista.

On Erittäin Suggeroiva Ote Katsojaan. Pyrin Osoittamaan Seuraavissa Artikkeleissani Ettei Ole Kysymys Ainoastaan Suggestiosta, Vaan Demoonisesta Suggestiosta. (kipinä 3/83)

Jos Me Alamme Etsiä Pimeitä Voimia Ympäriltämme, Niitä Löytyy. Alko On Paha, Sillä Sen Entinen Pääjohtaja Oli Saatanan Lähettiläs Kuusi Kuusi Kuusi. Soundi On Paha, Koska Lehdessä Esiintyy Rock-sana Tasan 666 Kertaa, Laske Vaikka Itse!

konservatiivikristittyjen Hampaisiin Joutunut Kirja-aukeama.

VAARALLINEN BIOLOGIANKIRJA

YHDEKSÄSLUOKKALAISILLE TARKOITETUN KIRJAN sisältämään ”asiattomaan sukupuoliopetukseen” oli kiinnittänyt ensin huomiota peruskoulunopettaja Juhani Happonen, minkä jälkeen aiheesta ”käytiin kiivasta taistelua lehtien palstoilla”. Kristillisten kansanedustaja Olavi Ronkainen oli tehnyt aiheesta eduskuntakyselyn ja opetusministeri Kalevi Kivistölle oli lähetetty kirjelmä, jossa kirjaan vaadittiin muutosta.

Kirja ei nykymittapuulla ole mitenkään radikaali. Kirjassa muun muassa homoseksuaalisuus esitetään normaalina asiana, kuten myös itsetyydytys ja ehkäisy. Tämä ei kuitenkaan ollut vastustajien kohde numero yksi. ”Helsingin Sanomien” juttuarkiston mukaan kirja oli Happosen hampaissa pitkään (HS 6.2.1981, 17.2.81, 15.4.83). Happosen mielestä kirjassa oli ”erittäin arveluttavaa” se, että seksi avioliiton ulkopuolella esitettiin normaalina asiana.

Happonen taisteli kaksi vuotta kirjelmöiden eri viranomaisille ja poliitikoille, aina tasavallan presidenttiin asti. 15.4.1983 kustantaja todellakin ilmoitti vetävänsä kirjan pois markkinoilta ja uusivansa siitä kaksi pahennusta herättänyttä sivua.

Aihetta puitiin televisiossa heti seuraavana päivänä ”Altavastaajat”-ohjelmassa. Sivujen poisto sai myös vastakritiikkiä: HS:n mielipideosastolla julkaistiin 26.4.1983 kolme kirjoitusta, joissa peräänkuulutettiin asiallista seksivalistusta. Yhden kirjoittajan mukaan tieto ei vahingoita ja uskonnolliset tai poliittiset niuhottajajoukot eivät saa estää asiallista valistusta. Myös Happosen televisioesiintyminen, jossa hän kritisoi kirjan yhdyntäkuvausta pornografiaksi, sai osakseen kritiikkiä.

HS 4.5.1983 päästi ääneen ”kiihkouskovaisten hampaisiin joutuneen” oppikirjailija Pentti Tapanan, joka oli yksi kohukirjan kirjoittajista. Ennen sosiaalisen median keksimistä vihapalaute tuli kirjeitse ja puhelimitse. Tapanan mukaan helluntailaiset ovat myös herätelleet kouluhallituksen korkeita virkamiehiä ja WSOY:n kustannusvirkailijoita keskellä yötä ja aikaisin sunnuntaiaamuna. Tapana itse esitteli toimitukselle kirjeitä, joissa ”ilmestyskirjan räikein kuvin kerrotaan hänen saavan palkkansa”.

7.9.1983 Helsingin Sanomat kertoi pikku-uutisessa, että kiistelty oppikirja oli saanut jatkoaikaa kouluhallitukselta vielä vuoden 1984 loppuun. Tämän jälkeen koko kirjan sisältöä joudutaan muutenkin tarkistamaan, muun muassa muuttuneen aborttilain takia. Suomessa luovuttiin oppikirjojen ennakkotarkastuksesta vuonna 1992.

ENSIN OLI ROCK, SITTEN TULI ROOLIPELIT

ROCK-MUSIIKIN JÄLKEEN tulilinjalle joutuivat roolipelit ja hieman tietokonepelitkin. Keskustelu alkoi toimittaja Leena Huiman kirjasta ”Vesimiehen lapset – mitä videosukupolven uususkonnollisuuden takana” (1985). Kirjoittaja ilmaisee huolensa – rock-musiikin lisäksi – New Agesta, Tähtien Sodasta ja puolialastomia naisia vilisevästä Conan-sarjakuvalehdestä.

Toinen klassikkomaineen arvoinen kirja on Texe Marrsin ”Uhattu uusi sukupolvi” (1989), jonka mukaan moni kasarisuosikki ”My Little Ponysta” ”He-Maniin” on perkeleen salajuoni lasten sielujen tuhoamiseksi. Kirjoittajaa ei voi syyttää ainakaan mielikuvituksen puutteesta: partiotyttöjen taitomerkeissä on ”okkultisisia symboleja” ja NASA:n uusi logo kertoo New Age -kytköksistä. Roolipelit, erityisesti ”Dungeons & Dragons”, olivat saatanasta, kuten myös videopelit, ”joiden muodossa kaikki mahdolliset inhottavuudet ovat nyt saatavilla”.

Rooli- ja tietokonepeleihin liittyvästä saatananpalvontapaniikista kirjoitin laajemmin ”Skrolli”-lehden numerossa 4/2018. Roolipeleillä oli kuitenkin keskeinen merkitys syntipukkina, kun Yhdysvalloista tuontitavarana saapunut paniikki rantautui Suomeen muutaman vuoden viiveellä.

SAATANANPALVONTAPANIIKKI YHDYSVALLOISSA

YHDYSVALLOISSA KOETTIIN 1980-LUVULLA saatananpalvontaan liittyvä laaja moraalipaniikki, joka johti muun muassa yhteen valtion historian kalleimmista oikeudenkäynneistä. Käsittelen tässä tapausta vain lyhyesti. Yhdysvaltojen saatananpalvontapaniikista on hyvin lähteistetty selostus englanninkielisessä Wikipediassa. (8) Kiinnostuneille materiaalia löytyy aina kirjoista pitkiin ja lyhyempiin lehtiartikkeleihin.

Kaikki alkoi kanadalaisen psykiatrin Lawrence Padzerin ja hänen potilaansa (joka myöhemmin meni naimisiin psykiatrinsa kanssa) Michelle Smithin vuonna 1980 julkaistusta kirjasta ”Michelle Remembers”. Kirja oli omaelämäkertamainen kuvaus Michellen lapsena kokemasta satanistisiin rituaaleihin liittyvästä hyväksikäytöstä ja se oli myyntimenestys Pohjois-Amerikassa.

Väitettyjen tapahtumien osoittaminen vääräksi tai tapahtumattomaksi on tunnetusti haastavaa, minkä takia väitteiden todistustaakka onkin tieteellisessä ja skeptisessä ajattelussa niiden alkuperäisellä esittäjällä. Kirjan saama suosio innosti kuitenkin monia journalisteja tarttumaan haasteeseen. Käytännössä kaikki kirjan keskeisimmät väitteet kyettiin osoittamaan vääriksi poliisi- ja uutislähteitä analysoimalla sekä haastattelemalla Michellen entisiä opettajia, lapsuudenystäviä ja naapureita. Esimerkiksi kirjassa kuvatusta auto-onnettomuudesta ei ollut mitään uutisjälkeä, vaikka Michellen lapsuuden aikaan onnettomuuksista uutisoitiin paikallislehdissä systemaattisesti. Myöskään Michellen opettajat eivät muistaneet pitkiä poissaoloja koulusta, jollaista esimerkiksi kirjassa kuvattu 81-päiväinen keskeytyksetön seremonia olisi vaatinut.

Paniikki sai lisää vettä myllyyn vuonna 1983, kun kalifornialainen Judy Johnson syytti asumuserossa olevaa miestään Ray Buckleya – joka toimi myös McMartinin esikoulun opettajana – lapsensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Seitsemän vuoden oikeudenkäyntiputken (ja istuttuaan viisi vuotta syyttömänä vankilassa) jälkeen hänet todettiin syyttömäksi kaikkiin häntä vastaan esitettyihin syytteisiin.

Tapauksesta teki omaleimaisen heti alkuvaiheessa esiintyneet äidin eriskummalliset väitteet: hänen mukaansa päiväkodin henkilökunta harrasti seksiä eläinten kanssa, koulun johtaja Peggy McMartin ”porasi lapsia kainaloihin” ja ”Ray osasi lentää”. Poliisi kuulusteli Ray Buckelytä, mutta juttu ei edennyt syyttäjälle, koska mitään näyttöä ei ollut.

Mitään kohua tuskin olisi syntynyt, ellei poliisi olisi tämän jälkeen lähettänyt 200 vanhemmalle kirjettä, jossa heitä kehotettiin kyselemään lapsiltaan, ovatko he nähneet päiväkodissa mitään rikokseen viittaavaa. Huolestuneet vanhemmat, lasten vilkas mielikuvitus ja kyseenalaiset kuulustelutekniikat johtivat eriskummallisiin syytöksiin: lapset kertoivat tulleensa hyväksikäytetyksi, lentäneensä kuumailmapallolla ja kulkeneensa maanalaisissa tunneleissa.

Kenties eriskummallisin syytös oli, että lapsia vedettiin vessasta alas salaiseen paikkaan, jossa heitä hyväksikäytettiin seksuaalisesti. Mitään todisteita väitteiden tueksi ei luonnollisesti löytynyt. Sen sijaan Michelle Remembers -kirjan kirjoittaneet Padzer ja Smith olivat tavanneet esikoulun lapsia ja heidän vanhempiaan, ja syyttäjän mukaan pariskunta oli vaikuttanut heidän todistajanlausuntohinsa.

Osumat Hakulauseella Saatananpalvo* Eri Vuosina

120

100

80

60

40

20

1986

1987

1988

1989

1990

1991

1992

1993

1994

1995

1996

1997

1998

1999

2000

-1985

2001

2002

2003

2004

2005

2006

2007

2008

2009

2010

2011

2012

2013

2014

2015

2016

2017

2018

Hakuosumat

kansalliskirjaston Sanomalehtihakuosumien Määrä Eri Vuosina.

Koko sopan alkuunpannut Johnson sai myöhemmin diagnoosin paranoidista skitsofreniasta, ja hän kuoli alkoholin väärinkäytön aiheuttamiin komplikaatioihin.

PAHA D&D – JA SAATANA SAAPUU SUOMEEN

RINNAKKAIN ABSURDIN JA KALLIIN oikeudenkäynnin kanssa Yhdysvalloissa satanismipaniikki ratsasti roolipeleillä. Demoneja ja henkiolentoja vilisevät pelit eivät olleet koskaan konservatiivikristittyjen suosiossa, mutta laajamittaisempi vastustus sai vauhtia, kun Patricia ”Pat” Pullingin teini-ikäinen poika oli ampunut itsensä. Itsemurhan jälkeen äiti tutustui poikansa huoneeseen ja hänelle selvisi, että tämä oli pelannut ”Dungeons & Dragons” (lyhyemmin: D&D) -roolipelejä. Tästä oli lyhyt matka päätelmään, että itsemurha johtui roolipeleistä.

Pulling haastoi D&D-pelien julkaisijan oikeuteen, kuten myös poikansa lukion rehtorin. Hän perusti ”Bothered About Dungeons & Dragons” (BADD) -järjestön, joka kampanjoi roolipelien vaarallisuuden puolesta. Vuonna 1989 Pat Pulling julkaisi kirjan ”The Devil's Web: Who Is Stalking Your Children for Satan?”

Juuri Pullingin kirjan kautta saatananpalvontapaniikki rantautui Suomeenkin, kun Leo Mellerin luotsaama ”Kuva ja Sana” -kustantamo julkaisi kirjan Suomeksi nimellä ”Noidankehässä” kesällä 1993. Pientä esimakua oli saatu jo Vapaakirkkotaustaisen ”Suomen Viikkolehden” ”Todistus”-kuukausilehdessä maaliskuussa 1992, kun lehti haastatteli kanadalaista vaihto-oppilasta, joka varoitteli ”Dungeons & Dragons” -pelin vaaroista.

Varoittelua terästetään kummitusjutulla, jossa pelin pelaaminen oli johtanut yliluonnollisiin ilmiöihin kuten esineiden levitoimiseen huoneessa.

Kunnolla löylyä löi maaliskuun Alibi-lehti 1993, jonka kannessa kysyttiin näyttävästi ”Palvooko sinunkin lapsesi Saatanaa?” Kahden ja puolen aukeaman pituinen pelotteluhenkinen kirjoitus pohjautui edellä mainittuun Pullingin kirjaan. Juttu oli käytännössä kesäkuussa ilmestyvän kirjan suomennoksen ennakkomarkkinointia.

”Kipinä”-lehdessä saatananpalvontaa käsiteltiin 1990-luvun alussa jopa yllättävän vähän. Lehti keskittyi lähinnä maailmanlopulla ja antikristuksen valtakunnalla pelottelemiseen, ja merkkejä tästä haettiin milloin Persianlahden sodasta, milloin verotuspäätösten myöhästymistä. Meller osasi taitavasti kytkeä arkiset asiat Raamatun lopun ajoilla pelotteluun. Vuosikerta 1991 oli täynnä Persianlahden sotaa ja Neuvostoliiton hajoamisen enteilyä, mahtuipa mukaan yksi Rauni-Leena Luukasen ufokirjan arviokin raamatullisessa valossa sekä Juha Ahvion shamanismista varoitteleva juttu ”Shamaanit ovat tulleet – lopun ajan merkit, osa 1”.

Kun Persianlahden sota oli ohi ja (Mellerin lopun ajan profetioita koko 1980-luvun ruokkinut) Neuvostoliitto hajonnut vuonna 1991, tulilinjalle otettiin vuonna 1992 Suomen jäsenneuvottelut silloisen EY:n eli nykyisen EU:n kanssa. ”Kuka on Euroopan supermies”, ”Miksi EY on antikristillinen”, ”Juhlitaanko tänä vuonna itsenäisyyspäivää?”, ”Suomen kohtalon kello”, ”Maastrichtin varjo pitenee Suomen kotien päällä!”, ”Koivisto Pedon Brysselissä”, muutamia otsikoita mainitakseni. Myös New Agesta varoiteltiin. Ikään kuin pohjustuksena alkavalle saatananpalvontapaniikille toimi Tornion Matkahoti Hetassa tapahtunut henkirikos, jossa kaksi miestä surmasi rituaalinomaisesti toverinsa. Aihetta käsiteltiin ”Kipinän” artikkelissa ”Painajaista vai totta?” (5/1992).

1990-luvun alkua leimannut talouslama puraisi myös ”Kipinää”, joka rupesi tammikuusta 1993 ilmestymään vain viidesti vuodessa aikaisemman yhdentoista numeron sijaan. Vuosikerran lehdissä käsiteltiin ufoja ja pankkikriisiä, Daavidin Oksaa ja Wacon piiritystä, Helvetin Enkelien rantautumista Suomeen, Jugoslavian sotaa ja ilmestyskirjan Pedon merkkiä, jonka viittaa soviteltiin niin gps-paikannukselle kuin nopeudenvalvontakameroillekin. Numerossa 2/1993 mainostettiinkin jo kesäkuussa ilmestyvää Pat Pullingin ”Noidankehässä”-kirjaa, lyhyen satanismi- ja saatananpalvonta-aiheisen artikkelin kyljessä. Juttu oli kuvitettu raflaavasti kuvalla hautakivestä, johon oli piirretty ylösalaisin oleva risti. Kuva oli espoolaiselta hautausmaalta.

Hautakivien kaataminen ei ollut ennenkuulumaton ilmiö Suomessa, mutta vasta 1990-luvun alussa tapauksiin liitettiin saatananpalvontaa. Osalla 1990-luvun tapauksista oli saatananpalvontaan liittyvä motiivi, osa oli tavallista nuorison ilkivaltaa. Satunnaisia mainintoja kaadetuista hautakivistä löytyy Helsingin Sanomien arkistohaulla aina 1970-luvulta asti. Esimerkiksi pääsiäisenä 1981 kaadettiin Malmin hautausmaalla 160 hautakiveä ja Merikarvialla 58 hautakiveä. Jälkimmäisessä tapauksessa poliisi pidätti joukon 15-18 -vuoden ikäisiä poikia teosta epäiltynä. Teko oli alustavan tutkimuksen mukaan tehty juopuneena. Samassa uutisessa Malmin hautausmaan puutarhuri kertoo, että nuorisojengit häpäisevät hautoja joka kevät, mutta näin laajat tihutyöt ovat harvinaisia.

Dungeons & Dragons Opettaa Suoraan Sisälle Okkultismiin. … Sen Pelaaminen On Johtanut Siihen, Että Jotkut Teiniikäiset Ovat Tappaneet Ikätovereitaan. … Peliä Pelaavat Lap-

Set Ja Nuoret Ottavat Itselleen Todellisia Demonien Nimiä. … Pelaajat Voivat Muodostaa Klubeja. Tällaisen Kerhon Perustaja Saattaa Olla Saatananpalvoja.

KIVENKAADOSTA PALOITTELUSURMAAN

HAUTAKIVIEN KAATAMINEN sekä ”Alibin” ja muun sensaatiolehdistön jutut nostivat saatananpalvonnan ja satanismin esille mediassa. Oheisessa kuvassa on Kansalliskirjaston digitoiduista sanomalehdistä tehty haku saatananpalvontaan liittyvistä lehtijutuista. Vuoden 1999 piikki selittyy marraskuussa 1998 tapahtuneella Hyvinkään paloittelusurmalla, joka yhdistettiin saatananpalvontaan. Vuoden 2017 nousu taas selittyy sillä, että hakutietokantaan lisättiin tuolloin ”Karjalainen”, ”Ilta- Sanomat ”ja useita paikallislehtiä.

Suomessa satanismiin ja saatananpalvontaan liittyvä moraalipaniikki jäi lähinnä suunsoiton ja mediassa kauhistelun tasolle. Kun internet – sosiaalisesta mediasta puhumattakaan – ei ollut vielä suuren yleisön käytössä, lehtikirjoittelulla ja televisio-ohjelmilla ja niiden ruokkimilla kahvipöytäkeskusteluilla oli ratkaiseva kuva ihmisten mielikuvien muodostumisessa. Olisikin mielenkiintoista tietää, miten internet ja some olisivat muuttaneet saatananpalvontaa ja vaikkapa roolipeleihin suhtautumista. Faktantarkistus on internetin ansiosta helpompaa ja nopeampaa, mutta toisaalta myös väärä tieto leviää internetin ansiosta ennätysnopeasti. Vihtahousun pelkäämisen tilalle on tullut erilaisia salaliittoteorioita ja rokotevastaisuutta.

Esimerkiksi roolipelien itsemurhariskipelottelu olisi ollut helppo kumota. Todellisuudessa roolipelaajilla oli pienemmät itsemurhaluvut kuin ei-pelaajilla. (9) Myöskään yhdysvaltalainen itsemurhatutkimukseen erikoistuneiden asiantuntijoiden järjestö ei löytänyt näyttöä itsemurhariskin kasvusta, kuten eivät myöskään Yhdysvaltojen terveysviranomaiset. (10) Näitä asioita ei Pullingin kirjassa luonnollisesti mainittu. Pullingin roolipelivastainen BADD-järjestö koki loppunsa vuonna 1997, kun Pat Pulling kuoli keuhkosyöpään, eikä innokkaita jatkajia ollut.

Kotimainen maallinen media kohteli roolipelaajia pääosin asiallisesti, mutta lähes jokaisessa uutisessa erikseen mainittiin, että roolipelaamisella ei ole mitään tekemistä saatananpalvonnan kanssa. Tämän korostaminen säännöllisesti saattoi jättää varsinkin huolimattomille lukijoille mielikuvan, että jotain tekemistä asioilla kuitenkin on keskenään.

Saatananpalvontaan liittyvästä mediakirjoittelusta on tehty väitöskirjakin. ”Thunderstone”-yhtyeestäkin tuttu Titus Hjelm tutki vuonna 2005 julkaistussa väitöskirjassaan ”Saatananpalvonta, media ja suomalainen yhteiskunta” saatananpalvontaan liittyvien tapahtumien uutisointia ja sen merkitystä sitä harjoittavien nuorten todellisuuden rakentumiseen. Kolmesataasivuinen väitöskirja sisältää paljon syvällistä mediakritiikkiä.

Saatananpalvonta ja satanismi on suomalaisessa julkisessa keskustelussa tavattu erottaa toisistaan. Yksinkertaistaen: satanismi on filosofisempi suuntaus, eikä välttämättä pidä sisällään uskoa persoonalliseen Saatanaan. Satanistit tekevät yleensä pesäeron saatananpalvojiin ja sanoutuvat irti rikollisuudesta, veriuhreista ja sen sellaisista. Väitöskirjassaan Hjelm ei lähde erottelemaan näitä toisistaan, vaan viittaa saatananpalvonnalla uutismedian käsittelemään ilmiökokonaisuuteen.

ASIANTUNTIJOITA JA ”ASIANTUNTIJOITA”

KRISTILLINEN SAATANAKIRJALLISUUS ei jäänyt Pat Pullingin ”Noidankehässä”-kirjaan (1993). Heti seuraavana vuonna julkaistiin Riku Rinteen ”Syvyyden kuilusta”, ja samalta tekijältä vuonna 1996 ”Pimeys väistyy”. Syvyyden kuilusta kertoo entisen saatananpalvojan tarinan, jossa on kieltämättä samoja piirteitä kuin amerikkalaisissa 1980-luvun satanismipaniikkia lietsoneissa todesta otetuista kummitusjutuissa. Vai miltä kuulostaa kohta:

Vuonna 1997 julkaistiin raumalaisen erityisopettajan Keijo Ahorinnan ”Saatananpalvonnan monet kasvot”, joka nosti Ahorinnan nopeasti valtakunnan viralliseksi saatananpalvonnan asiantuntijaksi. Julkisuudessa Ahorinta esitettiin vaihtelevasti lisensiaatintutkimusta tai väitöskirjaa saatananpalvonnasta valmistelevana. Itse kirja oli Hjelmin mukaan sekoitus tutkimustietona esitettyä kuvausta, vilpitöntä huolta nuorista sekä uskonnollista vakaumusta.

Kun media on kerran nostanut jonkun asiantuntijaksi, asiantuntijastatus on ja pysyy. Keijo Ahorintaa oli tarkoitus kuulla syyttäjän nimeämänä todistajana Anneli Auerin murhaoikeudenkäynnissä (11), mutta hän vetäytyi viime hetkellä (12), mahdollisesti hänen asiantuntemuksestaan esitetyn runsaan kritiikin seurauksena.

Hjelmin lisäksi suomalaista satanismia ja saatananpalvontaa on tutkinut tieteellisesti Merja Hermonen, joka väitteli vuotta Hjelmiä myöhemmin. Hermosen väitöskirja ”Pimeä hehku – satanismi ja saatananpalvonta 1990-luvun suomalaisessa nuorisokulttuurissa” pohjautuu muun muassa poliisiaineistoon ja entisten ja nykyisten satanistien ja saatananpalvojien haastatteluihin. Rajallisen palstatilan vuoksi en referoi kaikkea tähän, mutta siinä missä Hjelmin väitöskirja pureutuu median rooliin ja sisältöön, Hermosen kirjasta saa laajan kokonaiskuvan koko ilmiöstä. Kokonaiskuvan lisäksi kirjaan on ripoteltu viihdyttäviä faktoja, kuten se, että Pat Pullingin, Riku Rinteen ja nykyaikaisen filosofisen satanismin keskeisen hahmon Anton LaVeyn kirjoja sai huonosti kirjastoista: jos niitä oli, ne olivat lainassa ja niitä myös hävisi lainaajille. (s. 32)

Pomo Jatkoi Viiltelyä, Teki Seksuaalisia Eleitä Ja Hyväilyjä. Verta Valui Hänen Rinnastaan Ja Käsistään. Hän Puristeli Sitä Kiihkon Vallassa Astiaan, Jossa Oli Kissan Verta. Katsoimme Hänen Kasvavaa Kiihkoaan. Veriastia Kiersi Saatanallisen Ehtoollisen Merkiksi Ja Me Maistoimme Vuorollamme Astiasta. Erään Kerran Veri Muuttui Kumimaiseksi Massaksi, Joka Nousi Lasin Reunojen Yli Matomaisena Ja Lähti Liikkeelle. Tämä Veri Kiersi Meidän Jokaisen Kohdalla Tervehtimässä Ja Vahvistamassa Meidän Välistä Liittoa Saatanan Kanssa.

MITÄ TODELLA TAPAHTUI?

OSA HAUTAUSMAIDEN VANDALISOINNEISTA oli saatananpalvojien tekosia, osa taas nuorison tekemää ilkivaltaa ilman sen hengellisempää motiivia. Mutta miten oli varsinkin 1990-luvun alussa kohuttujen saatananpalvontajengien laita? Aina ”Alibin” ensimmäisestä jutusta alkaen vanhempia varoiteltiin jengeistä, joiden johdossa on kolme-nelikymppisiä ammattirikollisia ja joissa nuoria värvätään tekemään pikkurikoksia, käyttämään huumeita sekä tietenkin olemaan johtohahmojen seksuaalisesti hyväksikäytettävinä.

Oma lukunsa oli kirkon opetusvideo ”Saatana kutsuu minua” (1994), joka esitettiin muun muassa ”Koulutv”:ssä ja joka toi saatananpalvonnan niidenkin nuorten tietoon, jotka eivät olisi koko ilmiöstä muuten kuulleetkaan. Pelottavan oloisessa videossa kuvataan muun muassa suljetulla osastolla mielisairaalassa rimpuilevaa nuorta, jonka saatananpalvonta on tehnyt hulluksi.

Hjelm huomauttaa väitöskirjassaan (s. 146), että uutisissa kohuttujen jengien ja johtajien olemassaolo vahvistettiin usein (yksittäisen) poliisin suulla, mutta heidän tarkemmat edesottamuksensa tai edes henkilöllisyytensä ei päätynyt uutisiin. Sivulla 182 hän referoi uutista, jossa haastateltiin suojelupoliisin virkamiestä, jonka mukaan ”juttuja liikkuu paljon, mutta faktat puuttuvat”.

On tietenkin mahdollista, että joku alaikäisten tyttöjen perään ollut huumekauppias on käyttänyt Saatanaa ikään kuin sisäänheittotuotteena houkutellakseen nuoria hyväksikäytettäväkseen, mutta jos tällaista on tapahtunut, kyse on ollut yksittäistapauksista, ei varsinaisesta ilmiöstä.

Viitteet (1) Rolling Stone: The 10 Wildest Led Zeppelin Legends, Fact-Checked (2012) https://www.rollingstone.com/music/music-lists/the-10-wildest-led-zeppelin-legends-factchecked-153103/if-you-play-stairway-to-heaven-in-reverseyou-hear-satanic-messages-154807/ (2) Atlas Obscura: The Fight to Save America From Satan’s Subliminal Rock Messages (2016) https://www.atlasobscura. com/articles/the-fight-to-save-america-from-satans-subliminalrock-messages (3) Wikipedia: Stairway to Heaven. Claims of backmasking. https://en.wikipedia.org/wiki/ Stairway_to_Heaven#Claims_of_backmasking (4) Leo Meller: Tanssi ja rockmusiikki – syntiä vai ei (1983). Kuunneltavissa mm. https://www.youtube.com/ watch?v=NIlkyIJ7Hlw (5) Rumba: Suomalaissaarnaaja piti legendaarisen palopuheen ”saatanallista” rockmusiikkia vastaan vuonna 1983 – sakeaa todistusta kuultavissa täältä (2017) https://www.rumba.fi/uutiset/suomalaissaarnaaja-piti-legendaarisen-palopuheen-saatanallista-rockmusiikkia-vastaan-vuonna-1983-sakeaa-todistustakuultavissa-taalta/ (6) Helsingin Sanomat: Leo Meller, taivaan sisäpiirikauppias (2000) https://web.archive.org/ web/20130508160445/http://www2.hs.fi/uutiset/juttu. asp?id=20000917ER3&pvm=20000917 (7) J. R. Vokey & J. D. Read: Subliminal messages: Between the devil and the media. American Psychologist, 40(11), 1231-1239. (1985) http://dx.doi. org/10.1037/0003-066X.40.11.1231 (8) Wikipedia: Satanic Ritual Abuse. https://en.wikipedia. org/wiki/Satanic_ritual_abuse Ks. myös artikkelit Michelle Remembers sekä McMartin preschool trial.

(9) Michael A. Stackpole: Game Hysteria and the Truth (1989) http://www.theescapist.com/archive-gamehysteria.htm (10) Esim. https://web.archive.org/web/20160601032228/ https://www.rpg.net/realm/critique/gama.html (11) Vihreä Lanka: Poliisin Auer-jutun asiantuntija kirjassaan: “Saatana elää ja voi hyvin nuortemme keskuudessa!” (2012) https://www.vihrealanka.fi/uutiset/poliisin-auer-jutun-asiantuntija-kirjassaan-saatana-elää-ja-voi-hyvin-nuortemme-keskuudessa (12) MTV: Kohutodistaja ei paljasta syytä vetäytymiseensä Auer-jutusta (2013) https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/ kohutodistaja-ei-paljasta-syyta-vetaytymiseensa-auer-jutusta/2337788 Kaikki verkkoviitteet tarkistettu 5.12.2018.

Muut lähteet Kipinä-lehti, vuosikerrat 1983 sekä 1991-1994 Alibi 1993 Helsingin Sanomien verkkoarkisto Hietakangas, Käpylä, Nienstedt, Tapana: Opi Biologiaa 9. Kokeilupainos. WSOY 1980.

Leena Huima: Vesimiehen lapset – mitä videosukupolven uususkonnollisuuden takana (1985) Texe Marrs: Uhattu uusi sukupolvi (1989) Pat Pulling: Noidankehässä (suom. 1993) Titus Hjelm: Saatananpalvonta, media ja suomalainen yhteiskunta. Väitöskirja. (2005) Riku Rinne: Syvyyden kuilusta (1994) Riku Rinne: Pimeys väistyy (1996) Keijo Ahorinta: Saatananpalvonnan monet kasvot (1997) Terho Miettisen, Raija Pelli: Harhaanjohtajat (2017)

Skeptikko-lehden kannessa on tänä vuonna kokeiltu erilaisia lehden sisältöä määritteleviä sloganeita. Mikä on sinun mielestäsi paras? Käy antamassa äänesi uudessa Facebookin keskusteluryhmässä ”Skepsis ry:n jäsenet”.

Vaihtoehdot ovat: 1) Tiedettä ja kriittistä ajattelua 2) Rationaalisen ajattelun äänitorvi 3) Tieteellisen maailmankuvan puolesta 4) Tieteen ja kriittisen ajattelun äänenkannattaja.

artikkelin Kirjoittaja Vesa Linja-aho työskentelee Sähköalan Lehtorina metropolia-ammattikorkeakoulussa.