Apua, tuolla on erimielinen

BO AKADEMI perui marraskuussa tapahtuman, jonka oli tarkoitus käsitellä metoo-aihetta. Nytliitteen haastattelussa rehtori kertoi perumisen syyksi, että osa yliopiston henkilökunnasta ilmoitti etukäteen tilaisuuden loukkaavan heitä. Yksi olennainen tekijä lienee ollut, että paikalle oli tulossa Alexander Bard, joka on Twitterissä solvannut naisia.

Akademi saa olla järjestämättä mitä huvittaa, mutta mielipaha on surkea syy ja tieteen perusajatuksen vastainen.

Sosiologit Bradley Campbell ja Jason Manning julkaisivat tänä vuonna kirjan ”The Rise of Victimhood Culture”, jossa he analysoivat amerikkalaisen kulttuurin muutosta. Heidän mukaansa 1800-luvulla vallitsi ”kunnian kulttuuri”, jonka normien mukaan kunnian säilyttäminen oli kaikki kaikessa. Mikäli kunnia tuli loukatuksi, otettiin miehestä mittaa. Kaksintaistelussa pantiin pyssyt laulamaan ja vain toinen käveli paikalta pois.

1900-luvulle tultaessa astui voimaan ”arvokkuuden kulttuuri”. Sen päädoktriini oli nietzscheläisittäin ”mikä ei tapa, vahvistaa”. Arvokkuuden kulttuurissa oli arvokasta jatkaa pää pystyssä vastoinkäymisistä huolimatta. Ei haukku haavaa tee.

2000-luvulla on heidän mukaansa tapahtunut jälleen muutos ja on siirrytty ”uhriuden kulttuuriin”. Siinä missä arvokkuuden kulttuurissa oli häpeällistä näyttää heikkoutta, on se uhriuden kulttuurissa suoranainen voimavara. ”Olen kaltoin kohdeltu!” on 2000-luvun parhaita argumentteja.

Yhdysvalloissa yliopistoilla on nykyisin ”turvatiloja”, joiden alkuperäinen ajatus on ollut hyvä. Niillä on haluttu varmistaa vähemmistöille mahdollisuus keskustella arkaluontoisista asioista turvallisesti ilman uhkaa pilkatuksi tulemisesta.

Joillain kampuksilla ne kuitenkin ovat laajentuneet turvaamaan ei vain pilkalta vaan myös erilaisilta ajatuksilta. Opiskelijat vaativat turvatilaa, mikäli tarjolla on heidän ”omien arvojensa vastaista” tietoa.

Tyypillisesti turvaa haetaan luonnontieteilijöiltä. Geenit, älykkyys ja biologia ovat vaarallista tavaraa, jolta halutaan suojautua. Kun luennoitsija saapuu yliopistolle, paetaan turvatilaan odottelemaan oikeiden näkemysten ilmaantumista.

Yli kahdessa sadassa yliopistossa toimii myös ns. ”bias response team” (BRT). Sille voi ilmoittaa, jos syystä tai toisesta tuntee tulleensa loukatuksi. BRT selvittää, mistä on kyse ja ryhtyy tarvittaessa toimiin. Loukkaamisesta seuraava rangaistus voi olla esimerkiksi määräaikainen erottaminen.

Loukkaaminen taas voi olla mitä tahansa sosiaalisen median viestistä jopa ”tavaran tarkoitukselliseen jättämiseen tiettyyn paikkaan” (en tiedä mitä se on, mutta se on mainittu erään BRT:n raportissa).

Yhdessä tapauksessa professoria painostettiin jättämään luentosarjaltaan pois kurssikirja, jonka transopiskelija koki loukkaavaksi. Tämän seurauksena yliopisto tosin lakkautti BRT:n toiminnan.

Kriitikot sanovat, että kyse on yksittäistapauksista, eikä mitään todellista ongelmaa ole. Vaikea uskoa siihenkään, koska viritteillä on jo journaali, jossa tutkijat voivat julkaista anonyymisti arkaluontoisista aiheista. Kun on riittävästi yksittäistapauksia, siitä muodostuu ensin ilmiö ja lopulta normi.

Yliopistojen koko idea on totuuden etsintä, ja sen kannalta uhriutuminen on haitallista. Totuutta etsiessä kaikkien argumenttien tulisi päästä esille, jotta paras voisi valikoitua voittajaksi. Mikäli osaa estetään osallistumasta ideoiden vapaaseen kilpailuun, ei totuus välttämättä löydy. Lisäksi jos omia näkemyksiään ei koskaan altista kritiikille, ei argumentoinnin taito kehity.

Åbo Akademin tapauksessa olennaista ei ole se, että he ovat käyttäneet laillista oikeuttaan perua tapahtuma. Olennaista on se, että joidenkin ihmisten mahdollinen mielipaha sai heidät perumaan tapahtuman.

Akademi ei edes itse ollut järjestävä taho vaan ainoastaan vuokrasi tilojaan Ylelle, joka olisi vastannut tilaisuudesta. Herkkähipiäisten ei olisi ollut mikään pakko olla paikalla.

Tarjolla saattoi olla vaikka kuinka päteviä tai epäpäteviä keskusteluita tahansa, mutta sitä he eivät koskaan saa tietää. Se on se ongelma.