20v.

PSEUDOTIETEEN erottaminen tieteestä ei ole aina kovin helppoa, varsinkaan, jos ei ole itse perehtynyt tieteen menetelmiin; joukko joensuulaisia Skepsis-aktivisteja laati listan kysymyksiä, joita Joensuun yliopistossa työskentelevä filosofiantutkija, neuropsykologi Timo Kaitaro kommentoi Skepsiksen yleisötilaisuudessa Joensuussa 21. lokakuuta 1998.

Miten tiede ja pseudotiede eroavat toisistaan? Entä miten pseudotiede tai ”epätiede” eroaa ”ei-tieteestä”, toisin sanoen ei-tieteellisistä, asiallisista tieteen ulkopuolella olevista tiedon alueista?

Kun puhutaan siitä mitä on tiede ja mikä erottaa sen pseudotieteestä, on tärkeä muistaa, että jälkimmäisen vika ei oikeastaan ole siinä, että se ei ole tiedettä. Säveltäminen, psykoterapia ja journalismi eivät myöskään ole tiedettä, silti ne eivät ole mitenkään irrationaalisia toimintamuotoja. Pseudotieteen perusongelma ei myöskään oikeastaan ole siinä, että pseudotieteelliset teoriat eivät yleensä pidä paikkaansa. Moni tieteellinen teoriakin on osoittautunut paikkaansa pitämättömäksi – lakkaamatta silti olemasta tieteellinen teoria. Pseudotieteen kriteeriksi ei myöskään riitä se, ettei sillä ole riittävää kokemusperäistä todistusaineistoa, sillä uudella tieteellisellä teoriallakaan ei sitä ole välttämättä heti, kun se on keksitty.

Erot paljastuvat, kun tarkastellaan tieteen ja pseudotieteen historiaa. Historiallisesti saattaa tieteellä ja pseudotieteellä olla yhteiset juuret. Esimerkiksi Franz Josef Gallin (1758-1828) frenologiasta sai Jean-Baptiste Bouillaud’n (1796-1875) tutkimusten kautta alkunsa moderni neuropsykologia (psyykkisten toimintojen paikantaminen aivokuorella) yhtälailla kuin frenologinen pseudotiedekin (ihmisen persoonallisuuden ja kykyrakenteen päätteleminen kallonmuodosta). Tämä esimerkki paljastaa jo yhden olennaisen eron tieteen ja pseudotieteen välillä: neuropsykologinen teoria on kokenut monia muodonmuutoksia sitten Bouillaud’n aikojen, mutta frenologiaa opetetaan edelleen suunnilleen samassa muodossa, kuin missä Gall ja hänen oppilaansa J.C. Spurzheim (1776-1832) sen esittivät 1800-luvun alussa.

Grafologia on toinen hyvä esimerkki: Ludwig Klagesin (1872–1956) oletus persoonallisuuden ja käsialan yhteydestä on sinänsä kelpo tieteellinen oletus eli hypoteesi. Se ei kuitenkaan ole saanut tieteellistä ja tutkimuksellista vahvistusta. Siksi se on jatkanut elämäänsä tieteen ulkopuolella. Rupert Sheldraken oletus ”morfogeneettisistä kentistä” on esimerkki modernista teoriasta, jolle saattaa käydä samoin. Teoria on empiirisesti testattavissa oleva tieteellinen oletus. Mikäli se saisi riittävästi kokeellista vahvistusta, siitä tulisi tiedettä. Näyttää kuitenkin pahasti siltä, että tällaista vahvistusta ei ole tulossa. Jos näin käy, on kuitenkin ennustettavissa, että hypoteesi jatkaa elämäänsä pseudotieteenä.

Kuten edellä kuvatuista esimerkeistä voi päätellä, ei tieteen ja pseudotieteen problematiikka mitenkään erityisesti liity paranormaaleihin ilmiöihin. Skepsis-yhdistyksen toiminnassa nämä kaksi aihepiiriä kuitenkin yhdistyvät. Tähänkin löytyy historiallisia syitä. Paranormaalien ilmiöiden kriittisellä tutkimuksella ja pseudotiedettä harrastavilla ”rajatieto”-porukoilla on yhteiset historialliset juuret 1800-luvun lopulla perustetuissa ns. psyykkisissä tutkimusseuroissa (esimerkiksi brittiläinen Society for Psychical Research). Näiden seurojen sääntöjen tarkoituspykälät ovat olleet alunpitäen suunnilleen samanlaisia kuin Skepsiksen vastaavat. Merkittävä osa niistä on kuitenkin enemmän tai vähemmän etääntynyt näistä kriittisistä ja tieteellisyyttä korostavista lähtökohdista niin, että niiden alkuperäinen työsarka on langennut skeptikkojärjestöjen tehtäväksi.

Myös kokeellisella parapsykologialla on juurensa ”psyykkisten tutkimusseurojen” alkuperäisessä yrityksessä lähestyä paranormaaleja ilmiöitä kriittisesti ja tieteellisesti. Koska vakuuttavia todisteita paranormaalien ilmiöiden puolesta ei kuitenkaan ole toistaiseksi ilmestynyt, ei parapsykologiasta ole tullut tiedettä. Toistaiseksi lähimmäksi kunnon evidenssiä ovat päässeet Charles Honortonin Ganzfeldkokeet. Kokeellisesta parapsykologiasta voisi tulla tiede, jos nämä onnistuttaisiin toistamaan ja jos alalle ilmestyisi testattavia teorioita – jolloin tutkitut ilmiöt luonnollisestikin lakkaisivat olemasta paranormaaleja. Anomalisen, teorioihin sopimattoman havainnon toteaminen ei kuitenkaan vielä riitä uuden tieteenalan perustamiseen.

PELKO ON TAIKAUSKON TÄRKEIN LÄHDE, totesi Bertrand Russell. Hänen mukaansa sen välttämiseen on kaksi tapaa. Joko vakuutamme itsemme immuuneiksi kaikille onnettomuuksille tai totuttaudumme rohkeuteen. Onnea tuovat tai pahaa karkottavat amuletit ovat olleet taikauskoisen vakuutuksia maailman sivu. Nykyaikaisena amulettina voi olla vaikka urheilijan tekemä rituaali ennen tärkeää peliä tai opiskelijan tenttiin kantama onnenkynä. Rohkeuteen totuttautuminen on Russellin mukaan paljon vaikeampaa. Voimakkaiden ryhmätunteiden velloessa on vaikeaa olla eri mieltä kuin suuri joukko. Yleisesti hyväksytyt ja hoetut luulotelmat on nekin helpompi hyväksyä ja toistaa kuin rohkeasti kumota.

PUHEENJOHTAJA ILPO V. SALMI ei suostunut enää jatkamaan yhdistyksen puheenjohtajan tehtävissä, koska ”faaraot odottavat”, kuten hän itse asian ilmaisi. Tunnettu egyptologian harrastaja ja Skepsiksen perustajajäsen ehti olla yhdistyksen puheenjohtajana neljä vuotta ja hallituksen jäsenenä yhteensä seitsemän vuotta. Salmi lupautui kuitenkin olemaan jatkossakin yhdistyksen käytettävissä aina kun faaraoiltaan ehtii.

Timo Kaitaro

Pete Pakarinen

Marketta Ollikainen

lainaukset Lehdestä Skeptikko 4/1998. skeptikot Verkossa: Skepsis.fi/lehti