Onko jokainen väittelyn arvoinen?

YLE AREENAAN on tullut katsottavaksi ruotsalainen dokumentti ”Rokotevastaisuuden soturit”. Kaikki dokumentissa esiintyvät henkilöt viettävät paljon aikaa internetissä lukien ja keskustellen väitetyistä rokotehaitoista. Eräs haastateltava henkilö on vastasyntyneen lapsen äiti, joka yrittää tehdä mahdollisimman informoidun päätöksen. Hänen miehensä on sitä mieltä, että tilastollisesti olisi selvästi parempi rokottaa lapsi kuin olla rokottamatta, mutta naisen mielestä tilastojen lisäksi tulee ottaa huomioon myös yksittäisten ihmisten henkilökohtaiset kokemukset. Nainen siis katsoo, että vaikkapa naapurin mielipide voi lopulta painaa hänen vaakakupissaan niin paljon, että se ajaa tieteellisen tutkimuksen tuloksen yli.

Dokumentin aviomiehen tilanne on varmasti monelle skeptikolle tuttu – myös minulle. Olenkin vuosien saatossa päätynyt niin moneen keskusteluun erinäisten vaihtoehtoihmisten kanssa, että nyt olen siihen viimeinkin väsynyt. Skeptikko-lehdessä 4/2005 on juttu ”Minä, skeptikko: Denis Galkin”, jossa kerron valinneeni juuri minulle sopivimman tavan hankkia tietoa – Sokrateen tavan, eli puhumisen ihmisten kanssa. Ajattelin saavani ihmisen kanssa puhuessani kaikkein todellisimman kuvan hänen ajatuksistaan, käsityksistään sekä tiedostaan. Mutta enää en taida ajatella niin.

Tiedän, että tämä ajatus ei ole sankarillinen tai lukijaa voimaannuttava, mutta toisaalta ehkä se on monelle samaistuttava. En enää jaksa keskustella siitä, miksi talossasi ei todennäköisesti kummittele. En myöskään jaksa selittää, miksi korrelaatiosta ei seuraa kausaliteettia, mihin laumasuoja perustuu tai miksi tieteellinen tutkimustulos ei ole vain mielipide. Koen entistä useammin, että jos joku ei kaikesta kiinnostuneisuudestaan huolimatta ymmärrä asiasta edes perusteita, niin en todennäköisesti pysty niitä hänelle myöskään selittämään.

Mielipiteenvaihdot toimivat silloin, kun keskustelijoiden lähtöpisteet ovat melko lähellä toistensa kanssa. Esimerkiksi jonkin aihealueen eri koulukuntia edustavat tutkijat saavat usein aikaan erittäin hyviä keskusteluja, joissa molempien ymmärrys aiheesta syvenee. Sen sijaan evoluutiobiologi ei saa ymmärrystä syventävää keskustelua aikaiseksi kreationistin kanssa. Kreationisti on täysin varma uskostaan, ja evoluutiobiologi taas tietää, miten asiat ovat. On hyvin vaikeaa päästä eteenpäin tällaisista lähtökohdista.

Usein myös törmään siihen, että ihmiset haluavat jonkun ulkopuolisen selittämään heille juttuja. Henkilö voi esimerkiksi laittaa sosiaaliseen mediaan jonkun valeuutissivuston jutun jostain höpöhöpöaiheesta (ufot, rokotteet, sielu, mikroaaltouunit jne.) ja kysäistä julkaisussa ”Mitäs mieltä olette linkin sisällöstä?” Näin henkilö voi helposti kysellä kaikenlaista vaivaamatta itseään ajattelulla. Hän voi roiskia vastaväitteitä vähän sinnepäin ja luottaa, että vastapuoli kyllä pureskelee hänelle asian. Henkilö saattaa oikeasti oppiakin jotain näin, mutta selittäjille tämä on kohtuuttoman työllistävää ja raskasta: jokaista henkilön huolettomasti heittämää kysymystä vastaan saa kirjoittaa sivun verran tekstiä. (Tässä yhteydessä en voi olla miettimättä, olinko minä 15 vuotta sitten tällainen. Toivottavasti en.)

Olen entistä enemmän tehnyt sitä, mitä pidin joskus vastuuttomana: vetäydyn omaan kuplaani. Jos näen jossain jonkun paasaavan rokotteiden vaaroista, kierrän tämän kaukaa. Yritän vain selvitä omasta arjestani ja toivon ihmisten ottavan enemmän vastuuta omasta ymmärryksestään. Samalla olen alkanut entistä enemmän arvostamaan ja ihmettelemään sellaisten ihmisten tarmoa ja kärsivällisyyttä kuin Sokrates-palkittu professori Juhani Knuuti, joka jaksaa väsymättömästi oikoa vääriä uskomuksia ja taistella tuulimyllyjä vastaan. Myönnän sen avoimesti ja rehellisesti: minusta siihen ei enää ole.