RAEVAARA

HELMIKUUN 18. oli meidän avaruusintoilijoiden kalenterissa tärkeä päivä. NASA:n Perseverancemönkijä saatiin onnellisesti Marsin kamaralle. Laskeutumisen hetkellä Suomessa elettiin jo iltaa, ja seurasin tapahtumia hieman väsyneenä Twitterin kautta. Katselin kuitenkin jälkeenpäin moneen kertaa NASA:n animaation, jossa esitetään hyvin realistisen näköisesti luotaimen saapuminen Marsin kiertoradalle, laskeutujan matka planeetan kaasukehän läpi ja lopulta Perseverancen hellä pudotus marsperän varaan.

Myönnetään: animaatio nosti ilon kyyneleet silmiin. Voiko mitään nolompaa olla! Katsella nyt pelkkiä koneita ohjelmointiaan toteuttamassa – animoituna – ja vielä liikuttua näkemästään. Kissavideotkin vaikuttavat sosiaalisesti hyväksytymmältä syyltä kyynelehtiä.

Toisaalta olen pitkään ollut sitä mieltä, että tieteen nostattamista tunteista kannattaa puhua. Ne jäävät helposti katveeseen, sillä tiedehän on järjen asia: analyyttisen ajattelutavan ylin ilmentymä, joka tuottaa sinänsä neutraalia tietoa maailmaan.

Tiedettä kuitenkin tekevät ja tieteellistä tietoa vastaanottavat ihmiset. Missä ihminen, siellä tunteet. Tutkimustieto vaikuttaa elämäämme ja käsityksiimme maailmasta. Olisi siis merkillistä, jos se ei herättäisi tunteita.

Esimerkiksi opettaessani tietokirjoittamista tai tiedeviestintää yritän aina korostaa, että tieteeseen liittyvät tunteet on tärkeää huomata. Taitava kirjoittaja käyttää niitä tietenkin myös hyväkseen.

Jonkin verran tieteen tunteista keskustellaan kyllä. Ympäristöteologi Panu Pihkala on tutkinut ympäristö- ja ilmastoahdistusta eli sitä, millaisia tunteita muun muassa ilmastonmuutos ja luontokato herättävät ihmisissä. Hän on nostanut esiin myös ympäristötutkijoiden kokeman ahdistuksen ja masennuksen. Ympäristötutkijathan ovat eturintamassa todistamassa lajien ja kokonaisten ekosysteemien katoamista: heidän omat tutkimustuloksensa todistavat aiheesta. Harva tieteentekijäkään on niin paatunut, ettei tuntisi mitään, kun vuosikymmeniä tutkimuksen aiheena ollut eliölaji suistuu sukupuuton partaalle.

Tutkijoiden lisäksi tieteen nostattamia tunteita kokee kuitenkin myös tieteen yleisö, eikä tutkimustiedon karttuminen herätä pelkkiä ikäviä tunteita vaan myös iloa, riemua tai vaikka syvää tyytyväisyyttä.

Itse olen kokenut erityisesti tietokirjojen äärellä aina paljonkin tunteita ja nimenomaan niitä positiivisia.

Kaikille lukiessa syntyneille tunteille en ole oikein löytänyt nimeä. Muistoihin on jäänyt vaikkapa se teini-iässä koettu hetki, kun luin raskaiden alkuaineiden synnystä maailmankaikkeudessa. En enää muista kirjaa, mutta ajatus siitä, että kaikki hemoglobiinimolekyyleihini sitoutunut rauta on päätynyt maapallolle supernovaräjähdyksistä oli minusta… täräyttävä? Hurmaava? Ihmetyttävä?

Samalla tavalla pysähdyn edelleen kirjoja lukiessani tiedon ääreen aina uudestaan ja uudestaan. Hämmennyn ja hurmaannun uuden tiedon ja uusien yksityiskohtien äärellä.

Millaisia tunteita Perseverance-mönkijän onnistunut matka sai sitten aikaan?

Ainakin kollektiivista iloa onnistumisesta: siitä, että iso joukko ihmisiä on tehnyt töitä asian eteen ja onnistunut siinä. Oli myös odotusta ja jännitystä uuden edessä; kutkuttavaa tuntemusta siitä, että pian on luvassa uusia kuvia, ääntä ja videota, uutta tietoa Marsin pinnalta.

Oli hurmaannusta ja ihmetystä siitä, että kaikki tapahtuu niin kaukana, niin järjettömän kaukana avaruudessa, ettei ihmisen arkeen sidottu ajattelu sitä oikeasti pysty konkretisoimaan.

Pandemian aika on ollut pitkää ja puuduttavaa odotusta, itselle tärkeiden asioiden jäämistä tauolle. Se on ollut monelle myös ahdistavaa ja pelkojen täyttämää aikaa.

Samalla aika on kuitenkin ollut myös täynnä tutkijoiden tuottamaa iloa ja tyydytystä: Läpimurtoja ymmärryksessä siitä, miten koronavirus toimii elimistössä. Ennätystahdissa kehitettyjä ja testattuja rokotteita.

Homo sapiens on läpikotaisen utelias laji. Uteliaisuus ja toisaalta pelottomuus uuden edessä ovat piirteitä, jotka ovat vahvistuneet evoluutiossamme. Siksi olen taipuvainen ajattelemaan, että uuden tiedon äärellä koetut hyvän olon tunteet pohjautuvat biologiaamme.

Tiedon karttumisessa on jotain syvästi ja ikiaikaisesti tyydyttävää.

Peccy Marco Lachmann-anke / Pixabay.com &