KIRJAT

IHMISKUNTA EKSYKSISSÄ HARHOJENSA KESKELLÄ

Kari Enqvist: Kangastuksia varjojen talossa. Todellisuutta etsimässä. WSOY , 2020.

ITÄ TODELLA on olemassa? Onko kaikki pelkkää harhaa? Mikä osa kokemastamme on totta? Mitä havainnoista voi päätellä todellisuuden luonteesta ja mitä ei? Tällaisia kysymyksiä kosmologian emeritusprofessori Kari Enqvist esittää uusimmassa kirjassaan ”Kangastuksia talossa”.

Ihmisen elämä on täynnä toden oloisia kokemuksia, jotka eivät kuitenkaan ole totta, kuten auringon liikkuminen taivaalla.

Vastapainoksi olemme varmoja asioista, joista voimme saada vain välillisiä havaintoja. Joskus geneetikkoaikoinani nauratti ajatus siitä, että olin tutkinut ja käsitellyt vuosikausia dna:ta, mutten koskaan ollut suoranaisesti nähnyt sitä. Koko juttuhan olisi voinut osoittautua harhaksi.

Teemaltaan Enqvistin tuoreen kirjan voisi ajatella olevan jatkoa vuonna 1996 ilmestyneelle ”Näkymättömälle todellisuudelle”. Se keskittyi kuitenkin pitkälti ruotimaan suht järjestelmällisesti luonnontieteiden kehitystä ja sen tuottamaa kuvaa todellisuudesta, kun taas Kangastuksia varjojen talossa on rönsyilevä, filosofisiin kysymyksiin kursailematta tarttuva ja niitä luonnontieteilijän otteella ruhjova pohtielma.

Liikkeelle lähdetään filosofien totuuskäsityksistä, historialle välttämättömästä ajan jatkuvuudesta ja luonnontieteellisen havaitsemisen periaatteista. Tekstiin Enqvist on punonut tieteenteon periaatteiden kuvailua sekä piikkejä muun muassa ”vaihtoehtoisia totuuksia” viljelevien ajattelijoiden suuntaan. Silmän toimintaan palataan tuon tuostakin; onhan näkökyky ihmiskunnan havaintomaailmalle keskeistä.

Mahdolliset maailmat eli kaikkeudet, joissa fysiikan lait poikkeavat hieman omistamme ja siten todellisuus on erilaista kuin omamme, on ajatus, jota Enqvist on esitellyt monesti. Tähän kirjaan mahdolliset maailmat ovat päässeet eräänlaisten novellien muodossa.

Kirjassa pohditaan havaintojen ja toden suhdetta muun muassa aaveiden kautta. Jos kerran ihmiset ovat varjojen havainneet aaveita, niiden pitäisi esimerkiksi joko heijastaa valoa tai olla itse valon lähteitä. Tämän kaltaista, Enqvistille (ja tietenkin kaikelle luonnontieteelle) tyypillistä väitettyjen ilmiöiden purkamista osiin kirjassa on paljon. Joskus se on ehkä hieman toistoista, joskus suorastaan hauskaa.

Humpuukin ja harhauskon lisäksi hän purkaa kappaleiksi myös joitain teknouskovaisten opinkappaleita, kuten vaikkapa sen, että ihmisen aivoista voisi lukea mielen ja siirtää sen tietokoneeseen. Kaiken kaikkiaan Enqvist käy kirjassa todellisuuden luonnetta läpi paljon erilaisten todellisuutta koskevien väitteiden kautta. Joskus ne ovat peräisin filosofeilta, joskus uskonnoista, joskus transhumanisteilta ja joskus ”Matrixin” kaltaisista elokuvista.

Luku luvulta ja kerros kerrokselta Enqvist purkaa kaiken harhaksi tai vähintäänkin epävarmaksi osoittautuvan hötön todellisuuden yltä (aine itsessäänkin osoittautuu häilyväksi ja epämääräiseksi), päätyy kvantteihin ja siihen, että pohjimmainen todellisuus kuuluu ainakin niille.

Lopulta kaiken nähnyt kosmologi joutuu tunnustamaan oman hämmennyksensä aiheen edessä: ”Loppuun asti vietynä logiikkani tuntuu sanovan, että olemassaolo ei ole absoluuttista. Minä ja historiajuonteeni ovat olemassa vain suhteessa tiettyyn ympäristöön. Maa, Aurinko, Linnunrata – niiden olemassaolo on konkreettista mutta myös näkökulmakysymys. Tämä kuulostaa hyvin oudolta. Oma katseeni ikään kuin naulaa todeksi kaiken sen, mikä historiaani kuuluu. Sen kannalta ei ole olemassa vaihtoehtoista todellisuutta, mutta ei myöskään absoluuttista todellisuutta. On kuin aistimusten verhon takana ei olisi mitään. Mutta silti siellä on jotakin.

Ja minun on pakko tunnustaa nöyrästi: en osaa sanoa, mitä.”

Kari Enqvist jäi eläkkeelle professorin virastaan toissa vuonna, mutta hän on luvannut jatkaa tieteen yleistajuistamista kirjojen muodossa. Se on hyvä uutinen: Enqvist on vuosien saatossa kehittänyt soljuvan, toisinaan jopa kaunokirjallisen tyylin, jota on mukava lukea ja joka on hyvin tunnistettava. Tässä ajassa tarvitaan osaavia tieteen yleistajuistajia.

Itse arvostan Enqvistin teksteissä erityisesti erilaisia lukupintoja: hänen kirjojaan voi lukea, vaikka kaikkea ei ymmärtäisikään. Jokaiselle löytyy sopiva vertaus, ymmärrettävä esimerkki arjesta tai vaikkapa kiehtova spekulaatio siitä, millainen maailmankaikkeus voisi olla, jos speksit olisivat hieman toisin.