Minä, skeptikko

”Debatit eivät juuri auta, mutta ne on käytävä loppuun saakka.”

OLEN maalaiskansakoulun opettajapariskunnan lapsi ja varpaanjälkeni ovat sananmukaisesti savolaisen navetan valetussa betonilattiassa. Ensimmäiset seitsemän vuotta asuimme Juvan Ollikkalan kansakoululla, kunnes isäni kuoltua muutimme Pieksämäelle vuonna 1967 ja sieltä Jyväskylään vuonna 1972.

Inhoan työurastani kirjoittamista, sillä se on niin moninainen ja pitkä. Listan lyhentäminen on aina yhtä hankalaa, enkä tiedä mitä jättäisin pois.

Ensimmäiseltä ammatiltani olen kirjastovirkailija, ja työskentelin Keski-Suomen sairaanhoito-oppilaitoksen, Jyväskylän pääkirjaston ja Kortepohjan sekä yliopiston kirjastoissa. Kulttuurimarkkinoinnin aluekehittämishankkeita tein kaksi 90-luvun lopulla työskennellessäni Jyväskylän festivaalit ry:n projektisihteerinä. Sitä ennen tein uunituoreena kirjallisuuden maisterina Keski- Suomen maakuntaliitolle Suomen ensimmäistä kulttuurin toimialasuunnitelmaa.

Kirjoittamisen lisäksi opetin Jyväskylän avoimen yliopiston arvosanaopintoja myös kirjallisuudesta, molempia eri puolella maata. Sillä rahoitin pitkälti väitöskirjaaikaani, jolloin olin palkattuna myös Suomen Akatemian Cult, community, identity -projektissa. Tuona aikana teimme Nykykulttuurin tutkimuskeskuksessa mm. kaksi fantasian perusoppikirjaa.

Väitöksen jälkeen työskentelin Jyväskylän yliopiston Global Research on Youth Media Participation -projektissa, Kohu-mediatutkimuksen projektissa, sekä Populism as moment and rhetoric -tutkimushankkeessa. Vedin myös oman, Suomen kulttuurirahaston rahoittaman Uses of fantasy -projektin osana globaalia The Hobbit -mediatutkimushanketta.

Ison työurakan olen tehnyt myös muualla: Jyväskylän Kesän puheohjelman tekijänä parisenkymmentä vuotta, scifitapahtuma Finnconin tekijäporukassa, COST Action ISO906: Transforming audiences, transforming societies -aloitteen Suomen jäsenenä sekä siihen ja muihin asioihin liittyvien lukuisten seminaarien ja konferenssien järjestäjänä. Suunnittelin ja olin mukana myös Baltian alueen kirjailijatalojen Culture 2000 -rahoitetussa koordinointi- ja yhteistyöhankkeessa nimeltä Baltic Ring hallituksen jäsenenä, jolle saimme hämmästyttävästi kaksi jatkorahoituskautta. Nämä ehkä päällimmäisenä.

Näiden lisäksi opetin opintojeni lomassa muutamassa koulussa elämänkatsomustietoa aikana, jolloin sen opettajia ei vielä ollut koulutettu, ja halusin silti jo lapseni ET-tunneille. Se oli valaiseva kurkistus silloisten opettajanhuoneiden uskontokäsityksiin.

PROOSAA, DRAAMAA, RUNOJA…

KOEN OLEVANI edelleen nykykulttuurin tutkija. Kiinnityin Nykykulttuurin tutkimuksen yksikköön Jyväskylän yliopistossa jo ennen kuin olin edes varsinainen opiskelija. Kirjallisuuden maisterina minut imuroitiin sinne tekemään väitöskirjaa itseäni kiinnostavasta aiheesta, faniudesta. Nykykulttuurin tutkimuksen keskustelut olivat kenttä, jossa olivat yhteiskuntatieteiden ja humanistisen tutkimuksen Marie Curiet ja Stephen Hawkingit.

Jyväskylässä professori Katrina Eskolan ympärille kehkeytyi kriittinen, mutta avoin keskustelu ja kansainvälinen verkosto, jossa edelleenkin koen olevani mukana, vaikka en ole ollut yliopistossa töissä vuosiin. Yksikön kanssa teimme Jyväskylän Kesän scifi-, keinoäly- ja muita seminaareja, mm. skeptikkotaikuri James Randin vierailun.

Olen kirjoittanut tutkimustekstien ja raporttien lisäksi proosaa, draamaa, runoja, kolumneja, oppikirjoja ja mahdottoman määrän muuta tekstiä. Somalinuorten kanssa teimme Koneen säätiön rahoituksella kirjan, johon he, 3-4 vuotta maassa oltuaan, valitsivat, toimittivat ja käänsivät tarinat suomen- ja somaliankielelle.

Väitöskirjani lisäksi olen aika tyytyväinen kolmeen fantasian tutkimuksen perusteokseen: Fantasian monet maailmat, Totutun tuolla puolen ja nyt keväällä ilmestyneeseen Fantasia: lajit, ilmiö ja yhteiskunta (jonka arvio on Skeptikossa 3/2021). Yhtä ylpeä olen myös ikääntyneiden yliopiston ja Neljän koon tarinatalkoot-projektin antologioista.

SCIFISTÄ SALKKAREIHIN

KIRJOITTAMINEN TARKOITTAA maailman hahmottamista, itsen ja maailman suhteen pohdintaa, ja parhaimmillaan se kyseenalaistaa omaa ajattelua, erityisesti jos kirjoitusprosessi on vuorovaikutusta.

Joskus kirjoittaminen on silkkaa ansaintaa. Olen sillä elättänyt perhettäni ja itseäni ja kerännyt varat harrastajaryhmämme videoeditointiin. Olen tehnyt lasten tv-sarjaa, kuunnelman, puskakomediaa ja isyysloman sijaisena Salattuja elämiä. Viimeksi mainittu oli kurinalaista, tiukkatahtista formaattiin kirjoittamista, joka on omalakinen nautinto. Voisin sitä tehdä vieläkin.

Erityinen hiljainen harrastukseni on sf-novellien kirjoittaminen harvakseltaan. Näen, että jos on mukana tekemässä spekulatiivisen fiktion kirjoittajaoppaita, on syytä olla mukana skenessä. Tieteisfiktioon hurahdin joskus 10-vuotiaana, kun luin Edgar Rice Burroughsin Mars-tarinat. Silloin tulin kirkkaasti tietoiseksi lajityypistä, ja vaikka olen aina lukenut kaikkea, se on ollut se erityinen genre minulle.

Tieteisfiktio leikittelee ajatuksella ”entä jos”, ja sen yhteiskuntakriittinen, kulttuuria liikuttava voima on kasvanut merkittäväksi mediassa sitten 1800-luvun loppupuolen, jolloin yhteiskunnallisen tieteiskirjallisuuden voi sanoa alkaneen. Jo sitä ennen esimerkiksi Mary Shelleyn Frankenstein-romaani muutti käsitystä ihmisyydestä.

En ole koskaan tunnistanut itsessäni scifiin liittyen fani-ilmiötä (vaan jalat menevät näköjään alta emerituspiispa Kari Mäkisen, kirjailija Kirsi Kunnaksen ja kääntäjä Kersti Juvan kohdatessani), vaikka esimerkiksi Ursula K. Leguinin teokset ovat tärkeitä. Näen kuitenkin, että fanius merkityksellisenä suhteena on erityinen monimediaisen kulttuurituotannon, henkilökohtaisten merkitysten, taiteen, kokemusten ja talouden solmukohta.

Väitöskirjassani luulin tutkivani innokkaita scifin harrastajia, mutta päädyin tarkastelemaan erityisen verkostoitumisen tapaa, asiantuntijuuden muotoutumista ja vaikutuksia kirjatuotantoon, kirjallisuuteen ja kulttuuritalouteen sekä erityistä kansainvälistymistä.

Faniuden kautta voi tarkastella myös esimerkiksi copycatmurhaajia, norjalaista joukkomurhaaja Breivikiä tai vaikkapa politiikan kultti-ilmiöitä.

ELÄMÄ MUUTTUI

ELÄMÄNI MUUTTUI merkittävällä tavalla 2010-luvun alussa, kun seurasin huolestuneena Saksasta Ruotsin kautta Suomeen virtaavan äärioikeistolaisen liikkeen nousua. Tuttavatutkijoita ja toimittajia joutui uhkailujen ja painostuksen kohteeksi, suhtautuminen ”ulkomaalaisiin”, kuten ikänsä maassa asuneisiin tummaihoisempiin ihmisiin, muuttui.

Vaikka olen aina äänestänyt, ei puoluepolitiikka ole millään lailla minua vetänyt puoleensa, enkä vieläkään näe, että se olisi ihannepaikka ihmiselle, etenkään nykyilmastossa. Joka tapauksessa ajattelen, että kun tutkija viisikymppisenä päättää liittyä puolueeseen hän tietää, millaisen askeleen ottaa.

Tällä hetkellä olen Jyväskylän kaupunginvaltuutettu ja kaupunginhallituksen jäsen, Vasemmistonaisten hallituksessa ja puoluevaltuustossa.

Puoluepolitiikan lisäksi olen puoluepoliittisesti sitoutumattoman Työttömien Keskusjärjestön puheenjohtaja. Se tarkoittaa sitoutumattomuutta sananmukaisesti, ja olen iloinen, että jäsenistön palautteen mukaan siinä linjassa olemme pysyneet. Sitä kautta olen yhteyksissä edunvalvonnan asioissa politiikan ja edunvalvonnan eri tahoihin ja eri puolueisiin.

JUMALA, TOSI TYHMÄ TYYPPI

”MIKSI SKEPSIS on kiinnostanut minua siitä lähtien, kun siitä kuulin, miksi olen sitä seurannut?” Ehkä taustalla vaikuttaa elämäni seitsemän ensimmäistä vuotta. Perheemme asui kaksiluokkaisen maalaiskoulun asunnossa, ja se oli silloin maailman sivistys pähkinänkuoressa oppitauluineen, maapalloineen ja havaintovälineineen. Vanhempani olivat taiteen ystäviä, molemmat kirjoittivat ja meillä oli kunnon kirjasto.

Opin lukemaan nelivuotiaana ja luin rinnan Raamattua, Hemingwayn romaania Vanhus ja meri, sekä Koululaisen kuvasanakirjaa. Sisäistin teokset myös repimällä niiden alareunasta pieniä paloja paperia, jota sitten mutustelin lukiessani.

Isäni kuoleman jälkeen perheemme oli neljä yksinäistä ihmistä, joten aikaa oli paljon vaelteluun ulkona ja hautausmailla sekä lukemiseen. Kirjastot tulivat läpikotaisin tutuiksi.

Raamatun lukemisharrastus hyvin pienenä (alle 6-vuotiaana) vakuutti minut siitä, että vanhatestamentillinen (en tosin silloin tuollaista sanaa tiennyt) jumala oli tosi tyhmä tyyppi. Järkytyin Jobin kirjan epäreilusta tarinasta, ja siitä eteenpäin luin pyhää kirjaa maallisena tekstinä.

Rippikouluaikana koin herätyksellisen hetken, mutta se katosi. Olenkin sanonut, että olen yrittänyt kyllä, ja ymmärrän uskontojen syvällisen merkityksellisyyden.

Työttömien Keskusjärjestön puheenjohtajana teen yhteistyötä Luterilaisen kirkon diakoniatyön kanssa. Se on vaikuttavaa. Liityin kirkkoon muutama vuosi sitten tukeakseni sukupuolivähemmistöjä ja naisten tasa-arvoa tukevaa keskustelua kirkossa.

PARANORMAALI, FANTASIAN ALALAJI

SUHTEENI YLILUONNOLLISEEN on ollut pitkä ja polveileva.

Olen luonnollisesti lukenut koko paranormaalin kirjallisuuden, mitä ikinä suomeksi on julkaistu noin vuoteen 1985 saakka. Raahasin kerran rannan lämpimälle kesähiekalle jopa raskaan Madame Blavatskyn teoksen, mutta taisin nukahtaa. Kun lukee paljon paranormaaleja asioita käsitteleviä tekstejä, samat tapahtumat tulevat eri maiden teksteissä hieman eri variaatioina vastaan ja tosikertomukset alkavat muuttua tarinoiksi.

Muistan ajatelleeni, kuinka kansantarinoiden poltergeistit selittyvät heikolla valaistuksella, ja että meedioiden ektoplasmat näyttivät samalta kuin märät harsovaipat. En osaa sanoa, missä vaiheessa nuoruutta hämmästys muuttui fiktion lukemiseksi, ja epäusko kasvoi rinnan lukemisen kauhunautinnon kanssa. Luin silti lisää, koska halusin ottaa selvää, millaisesta ilmiöstä koko ”paranormaalissa” oli kyse. Fantasian alalajina se sijoittuu Johanna Sinisaloa lainatakseni rikosfiktion, kansantarinoiden/uskomusten ja science fictionin lähimaastoon.

Skepsiksessä on ollut mukana monia tuttuja hahmoja. Otto J. Mäkelä ja Paula Heinonen ovat pitkäaikaisia ystäviäni Jyväskylän science fiction seuran ihan alkuajoilta lähtien, ja Oton äiti, professori Sirkka Heiskanen- Mäkelä mahdollisti minulle kirjallisuuden kiinnostavimmat opinnot yliopistossa. Paulan ja Oton esittelemien lehtien ja uutisten kautta olen viime vuosina seurannut Skepsiksen toimintaa. Esimerkiksi yhdistyksen kuolemaa uhmaavat tempaukset homeopatian parissa ovat olleet hillittömän hauskoja.

Sokrates- ja Huuhaa-palkinnot ovat olleet sellaisia, joita olen varmaan aina seurannut erityisesti, koska niillä on painoarvoa. Toivon, että ne säilyvät kompasseina maassamme tänä ”vaihtoehtotiedon” aikana.

TOIVEENA ILOINEN, RIENAAVA, TERÄVÄ JA KRIITTINEN KESKUSTELU

SIINÄ VAIHEESSA, kun Skeptikko-lehdelle tuli jonkinlainen halu todistaa feminismi ”vääräksi”, mietin mitä oikein on tapahtumassa. Olin juuri tilanteessa, jolloin olisi ollut varaa tilata julkaisu, mutta jätin sen tekemättä. Tympi.

Olin 1980-luvun alusta saakka joutunut kertomaan ihmisille, mitä kaikkea on feminismi. 2000-luvun alun verkkokeskusteluissa huomasin ilahtuneena, että ennen minua asian olikin hoitanut usein jo joku muu, usein nuori mies, jolle asia oli selviö. Siksi oli masentavaa huomata, että juuri Skepsiksessä tämä oivallus oli hukassa, vaikka yhteiskuntadynamiikan ymmärtäminen esimerkiksi hybridisodankäynnin prosessien ymmärtämiseksi olisi juuri nyt erittäin tärkeää.

Parhaita Skepsis-muistojani on ollut James Randin tuominen suomalaisten tietoisuuteen ja Jyväskylän Kesään vuonna 1997. Kaduttaa ankarasti, että ujona en lähestynyt häntä, olisi ollut hienoa jutella vaikka säästä, jos ei muusta. Onneksi minulla on Randi-muki!

On ilmeisesti olemassa jokin käsitys skeptikoista yrmeinä ilonpilaajina. Minulla ei sellaista kuvaa ole. Tuollaisen mielikuvaan tehoavat parhaiten aiemmin mainitsemani homeopaattinen itsemurha -tyyppiset tempaukset, joilla voi avata porttia asioiden laajemmalle esittelylle.

Aika ajoin pohdinta siitä ”miltä me näytämme ulospäin” voisi auttaa. Samoin voisimme twitterin Tweeting with God -mallilla ottaa vaikka kotimaisen jumalamme kommentoimaan ajankohtaisia asioita.

Odotan Skepsikseltä iloista ja rienaavaa, terävää ja kriittistä keskustelua vailla jankkausta.

HE EIVÄT USKALLA KESKUSTELLA KASVOKKAIN

HUUHAA ON VAKAVA JUTTU ja sen vastaisessa toiminnassa huumori on hyvä väline. Ehkä tärkeimpiä asioita tällä hetkellä on ilmastonmuutosta ja Covid-virusta koskevan disinformaation kommentointi. Ne kuuluvat kaikkein vakavimpiin huuhaan muotoihin.

Disinformaation merkityksen alkaa ymmärtää paremmin, kun miettii, millaista fantasiasotaa ylivoimaista vihollista vastaan nuori petäjäveteläinen kävi kännisessä mielessään, kun seisoi aamuyöllä kaksikerroksisen vastaanottokeskuksen edessä lumisohjossa, polttopullot kourassa, lasten ulkolelujen vieressä.

Itse olen käynyt yli kymmenen vuotta erilaisia keskusteluja huuhaatyyppisten asioiden tiimoilta – etupäässä syvästi asiaansa uskovien ulkomaalaisallergisten (vrt. sähköallergia) kanssa. Viimeisin uhkailuja ja solvausta sisältänyt keskustelu päättyi, kun toinen osapuoli tajusi asuvansa samassa kaupungissa kuin minä ja että olen kaupunginhallituksen jäsen.

Olen kutsunut näitä ihmisiä kahville kymmeniä kertoja. Koskaan he eivät uskalla tulla keskustelemaan kasvokkain. Näen, että nämä debatit eivät juuri auta, mutta ne on käytävä loppuun saakka. Sen sijaan keskustelut, jotka avaavat faktoja kahden vaiheilla oleville pohtijoille omaa arviointia varten, ne kannattavat.

Uskon historian valossa järjen voittoon, vaikka Ignaz Semmelweissin kohtalo osoittaa, että matkalla sitä kohti voi ”miasman” kanssa taistelu johtaa hulluuteen. Sammelweisshan havaitsi, että äitien lapsivuodekuume johtui siitä, että lääkärit eivät pesseet käsiään synnytysosastolle tullessaan, mutta arvovaltaiset tahot vastustivat hänen näkemyksiään niin, että hän sai hermoromahduksen ja päätyi lopulta mielisairaalaan.

LIIAN MYÖHÄISTÄ, MUTTA PAKKO YRITTÄÄ

SAIN TÄTÄ KIRJOITUSTA VARTEN listan kysymyksiä, joista osan skippasin. Kuitenkin kysymykset ”Mitä odotat tulevaisuudelta?” ja ”Millainen olisi täydellinen maailma?” ansaitsevat vielä tilaa.

Meillä on varallisuutta, keinoja ja tietoa tehdä maapallosta hyvä maailma kaikille, mutta olemme tuhon partaalla. Luonnontieteilijäystäväni sanovat, että on liian myöhäistä, mutta että on pakko yrittää. Näin ajattelen itsekin.

Täydellisen maailman ajattelisin löytyvän viime vuosituhannen lopun tärkeimmän poliittisen utopian, Ursula K. Le Guinin tieteisromaanin Osattomien planeetta (The Dispossesed) ajatuksista. Me voimme jakaa ja meillä myös olisi jaettavaa koko maapallon asujaimiston kanssa. Risto Isomäkeen viitatakseni: voimme vielä valita, voittavatko savanni- vai rannikkoapinoiden geenit.

”Ja lopuksi klassikko: Mikä on elämän tarkoitus?” No, sehän on 42.